Alien – Kahdeksas matkustaja (Director’s Cut, 1979/2003) arvostelu

ALIEN
Alien – Kahdeksas matkustaja (1979)

Ensimmäinen Alien-franchiseen liittyvä mielikuvani on ajalta, jolloin olin suunnilleen 10-vuotias. Luokkakaverini oli saanut käsiinsä videotallenteen Alien 3 -elokuvasta (Yhdysvallat 1992), jota sitten katseltiin kirkkaassa päivänvalossa luokkakaverin äidin läsnä ollessa. Minulle syntyi sellainen mielikuva, että kyseinen videotallenne oli pojan äidin ostama. Minusta se oli outoa: miksi kukaan vanhempi ostaa ala-asteikäiselle lapselleen K-16-elokuvia? Ymmärtäisin, jos kyse olisi ns. vanhoista ikärajoista (esimerkiksi monet mustavalkoajan rikosklassikot liikkuvat tänä päivänäkin K-16- tai K-18-ikärajoilla, koska menneinä vuosikymmeninä ikärajapolitiikka oli huomattavasti ankarampaa eikä ikärajoja ruveta ihan noin vain muuttelemaan edes uusien kotikatselutallenteiden julkaisun yhteydessä). – No. Näin Alien 3:sta vain pätkän, jonka sisältöä en tarkalleen edes muista. Se riitti: Alien-sarjasta tuli mielikuvissani jotakin kauheaa ja vastenmielistä.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin koin olevani valmis tutustumaan sarjaan uudelleen ja katsoin sen ensimmäisen osan. Tuolloin Alien – Kahdeksas matkustaja (Alien, Yhdysvallat/Iso-Britannia 1979) teki minuun suuren vaikutuksen.

Viime keväänä Alien: Isolationia pelatessani Kahdeksannen matkustajan kertaaminen alkoi kutkuttaa. Pelin arvosteluissa painotettiin, kuinka vahvasti sen interiöörien ilme ja äänimaailma nojaavat ensimmäisen Alien-elokuvan estetiikkaan. Sain elokuvan kuitenkin katsotuksi vasta nyt. Olisi kannattanut katsoa aiemmin: vasta Kahdeksannen matkustajan uudelleen katselun myötä oivalsin, miten valtavasti Alien: Isolationin visuaalinen ja äänisuunnittelu ovat sille velkaa.

ALIEN-parker-ripley-sh
Parker, Ripley ja Ash miettivät, selviääkö Nostromon miehistö ehjänä kotiin.

Kahdeksas matkustaja kuuluu niihin elokuviin, jotka ns. kaikki ovat nähneet – jopa ne, jotka eivät erityisemmin välitä kauhusta tai tieteisfiktiosta. Juonireferaatti ei liene siis välttämätön, mutta kerrataan selkeyden vuoksi: Vuonna 2122 malmilastia Maahan kuljettavan Nostromo-aluksen miehistö havahtuu läheiseltä pikkuplaneetalta tulevaan signaaliin. Miehistöllä on velvollisuus tutkia, onko kyseessä haaksirikkoitunut alus, ja auttaa mahdollisia selviytyjiä. Kun tutkimusryhmä lähestyy signaalin lähdettä, hoksataan aluksella, että kyse on ilmeisesti varoitussignaalista. Miehistön jäsenten palatessa tarkistusreissultaan jokin seuraa heitä alukseen.

Alien-elokuvasarjan protagonisti Ellen Ripley (Sigourney Weaver) on elokuvamaailman naishahmojen seassa positiivinen, kylmäpäinen poikkeus. Myös muissa Alien-franchiseen liittyvissä teoksissa nähdään nimenomaan vahvoja naishahmoja – viittaan nyt Alien: Isolationin pelihahmo Amanda Ripleyhyn ja Prometheuksen (Yhdysvallat 2012) Elisabeth Shaw’han. Sattumaa ei liene, että Nostromoa ohjaavan tekoälyn nimi on MOTHER… – Koko Alien-franchise onkin kiinnostava juuri naisnäkökulmaa vasten. En yleensä ole kovin kiinnostunut naistutkimuksellisista näkökohdista, mutta Alien-sarja tekee poikkeuksen. Ihminen, jossa xenomorfinpoikanen loisii, on kuin raskaana oleva nainen: hän kantaa sisällään jotakin, joka lopulta purkautuu hänestä verisellä ja kivuliaalla tavalla. Xenomorfien sosiaalinen hierarkia on matriarkaatti, jossa soturien armeijaa johtaa hedelmällinen kuningatar. – En tiedä, onko kukaan tutkinut Alien-sarjaa tästä näkökulmasta – en ihmettelisi, jos on. Myös uskontotieteilijöille Alienit ja Prometheus tarjoavat paljon tongittavaa.

ALIEN-mother
MOTHER-tekoäly alleviivaa Alienin velkaa Kubrickin Avaruusseikkailulle.
Puikoissa aluksen korkein upseeri Dallas.

Muistin Kahdeksannen matkustajan elokuvana, jonka erikoistehosteet näyttävät vielä 2000-luvulla uskottavilta ja kauniilta. En tiedä, onko silmästäni tullut kriittisempi, mutta täysin siloisena ei elokuvan tehostepuolta voi (enää) pitää. Aluksen sisätilat on lavastettu erinomaisen huolellisesti, ja myös kohtaukset, joissa alusta kuvataan ulkopuolelta, näyttävät todella komeilta. Sen sijaan orgaanisiin kudoksiin liittyvät erikoistehosteet ovat hiukkasen vaivaannuttavia. Itse xenomorfin toteutus on toki aikaansa nähden onnistunut, mutta nykyajan vinkkelistä katseltuna muovinen. Lisäksi eräs miehistön jäsen näyttää pahoja kolhuja kärsittyään lähinnä hyvin työstetyltä muovailuvahamöykyltä.

Kaikenlaiset elokuvat ovat täynnä epäjohdonmukaisuuksia. Elokuvantekijän ammattitaito määrittyy osittain sen mukaan, kuinka paksua pajunköyttä hän pystyy yleisölle syöttämään ilman, että kukaan hannaa vastaan. Juju on katsojan lumoamisessa: kun katsoja on tarpeeksi uppoutunut elokuvan maailmaan, ei hän tule huomanneeksi epäloogisuuksia. Kahdeksas matkustaja ei kuitenkaan onnistu peittämään paria epäjohdonmukaisuutta lumovoimansa alle. Nämä epäloogisuudet liittyvät nimenomaan alien-hahmoon. Yritän tuoda nämä seikat esiin spoilaamatta elokuvaa, mutta kaikkein spoileriherkimpien kannattaa ehkäpä skipata loput tästä kappaleesta. – Kuinka facehugger onnistuu tunkeutumaan avaruuskypärän lasin läpi? Ja kuinka voi olla, että piskuinen chestburster varttuu täysikokoiseksi xenomorfiksi vain muutamassa tunnissa, vieläpä ilman kiinteää ravintoa? Ehkä käsikirjoittajien olisi kannattanut vielä miettiä näitä yksityiskohtia.

ALIEN-avaruus
Ulkokuvat avaruudesta ovat upeita.

Myös elokuvan tunnelmasta minulla oli varsin vääristynyt muistikuva – ja tästä käynee syyttäminen lähinä Alien: Isolationia. Mielikuvissani Kahdeksannen matkustajan vetovoima pohjautui pitkälti ratisevaan tunnelmaan ja hikiseen väijyskelyyn. Tosiasiassa elokuva on varsin toiminnallinen, eikä hitaaseen tunnelmanluontiin jää juurikaan aikaa. Kahdeksatta matkustajaa tituleerataan usein scifi-kauhuksi. Tämä on mielestäni suorastaan harhaanjohtavaa, sillä kauhuelementit jäävät elokuvassa lopulta hyvin vähiin (paitsi ehkä niiden mielestä, jotka vetävät yhtäsuuruusmerkin kauhun ja väkivallan väliin). Tässä mielessä pidän Alien: Isolationia onnistuneempana kokonaisuutena. Kahdeksas matkustaja ei tarjoa katsojalle montaakaan ihan oikeasti pelottavaa hetkeä – sen sijaan Alien: Isolationia pelatessa pupu meinaa pullahtaa pöksyyn lähes jatkuvasti.

Katselin elokuvasta tällä kertaa director’s cut -version. En huomannut leikkauksessa mitään eroa theatrical cutiin verrattuna, eikä ihme: Google kertoi jälkikäteen, että erot kahden eri leikkauksen välillä liittyvät lähinnä yksittäisten otosten pituuksiin. Ridley Scott teki hyvin tuunatessaan Blade Runnerista vaihtoehtoisia leikkauksia, mutta Alienin kohdalla ohjaajan leikkaus tuntuu lähinnä rahastukselta.

ALIEN-kammio
Tähän näkymään palataankin Prometheuksessa.

Joko muuten kuulitte huonot uutiset? Neill Blomkampin Alien 5 -työnimellä kulkevaa elokuvaa saadaan ilmeisesti vartoilla vuoteen 2017. :E Ei auta kuin odottaa.

(Ps. Kaikki Youtubesta löytämäni Kahdeksas matkustaja -trailerit ovat todella huonoja. Miten näin hyvästä elokuvasta voidan tehdä näin kökköjä trailereita? Tämä tiedoksi niille harvoille, jotka eivät elokuvaa ole nähneet – älkää katsoko alla olevaa traileria, ja jos katsotte, uskokaa, että elokuva on parempi kuin traileri antaa ymmärtää.)

*****

Alien – Kahdeksas matkustaja DVD @ Discshop
Alien – Kahdeksas matkustaja BD @ Discshop
Alien Quadrilogy 9DVD @ Discshop
Alien Collection 4DVD @ Discshop
Alien Nostromo Space Doors Box Set 6BD @ Discshop
Alien Anthology 4DVD @ Discshop
Alien Anthology 4BD @ Discshop

Exodus: Gods and Kings (2014) arvostelu – Moses goes CGI

EXODUS julkka
Exodus: Gods and Kings (2014)

Jännä juttu: viime vuonna ensi-iltaan pölähti kerrassaan kaksi megabudjetin seikkailuelokuvaa, jotka perustuvat Raamattuun. Tarkoitan nyt Noahia ja Exodus: Gods and Kingsiä (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Espanja 2014). Laitetaan heti alkuun pakollinen valivali: ei sitten kummankaan elokuvan nimeä viitsitty kääntää suomeksi? Eikö täkäläisissä levitysfirmoissa osata suomentaa paria sanaa, vai onko promokuvien väsääminen uusiksi suomenkielisillä nimillä liian iso vaiva? Mikä tässä oikeasti maksaa?

Sekä Nooan että Mooseksen tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joten miksi taas pitää? Vastaus on yksinkertainen: koska CGI. Nooan arkki ja exodus ovat molemmat tarina-aiheita, jotka suorastaan vaativat massiivista tietokoneavusteista toteutusta. Vedenpaisumus ja kymmenen vitsausta – totta kai näistä tehdään elokuvia.

Ja siihen se sitten molempien elokuvien kohdalla vähän jääkin: visuaaliseen spektaakkeliin. Noahin suhteen odotukset eivät olleet kummoiset (okei: Aronofsky olisi voinut pystyä parempaan, mutta Russell Crowe pääosan esittäjänä antoi olettaa, että nyt mennään metsään oikein rytinällä – ja niin myös tapahtui). Exoduksessa tekijäkaarti on lupaavampi: Ridley Scott, Christian Bale (!!!), Sigourney Weaver. Myös promokuvat lupailivat hyvää. Katsokaa nyt tuota julistetta. Vau.

EXODUS sigourney
Myös Sigourney Weaver Ramses II:n äitinä on vau. Harmi, että hänen roolinsa jää elokuvassa hyvin pieneksi.

Juonta ei tarvinne referoida – kaikki tietävät, mistä Mooses (Bale) tuli ja minne hän meni. Exoduksen tarina on tarina Mooseksesta, ja siksi tuntuukin vähän erikoiselta, ettei tämän henkilöhahmon kehittelyyn ole panostettu enempää. Niin ammattitaitoinen ja karismaattinen kaveri kuin Christian Bale onkin, jää Mooseksen hahmo tässä elokuvassa valjuksi, perinteiseksi ja jopa kiiltokuvamaiseksi.

Myönnetään, että toivoin elokuvasta edes jonkinlaista henkistä ulottuvuutta. Tiedän, ettei suurten studioiden elokuvilta pitäisi sellaista odottaa – silloin ei joutuisi pettymään ja saisi aina silloin tällöin kokea positiivisia yllätyksiä (Aronofskyn elokuvat ovat hyviä esimerkkejä tästä, Noahia ja Unelmien sielunmessua lukuun ottamatta). Elokuvan ainoa elementti, joka on tästä näkökulmasta edes hiukkasen kiinnostava ratkaisu, on pikkupoika, jonka kautta Jumala puhuu Moosekselle. Huomatkaa: kiinnostava ratkaisu on eri asia kuin onnistunut ratkaisu.

EXODUS ramses ii
Ramses miettii, kuinka Mooses saadaan kuriin.

Elokuvassa on painotuksia, joita en ainakaan itse miellä osaksi kanonisoitua Mooses-tarinaa. Mooses nähdään elokuvassa aluksi Ramses II:n (Joel Edgerton) kumppanina, lähes veljen vertaisena toverina. Niinpä taistelusta Israelin ja Egyptin kansojen väillä tulee oikeastaan taistelu kahden veljeksen kesken. Ei tarvitse olla eksegeetikko hoksatakseen, että kuviossa on jotain yhteistä Kainin ja Abelin välisen skisman kanssa. Idea voisi toimia, muttei tällä kertaa vain ota tuulta alleen.

Olen havaitsevinani elokuvassa myös monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja, joita alkuperäinen raamatuntarina ei käsittääkseni pidä sisällään. Mooses tosiaankin nai midianilaisen papin tyttären, Sipporan. Midianilaiset ja Israelin kansa olivat tiettävästi oikeastaan toistensa vihollisia, mikä tekee Mooseksen ja Sipporan avioliitosta aika erikoisen ratkaisun. Mooses siis nai vieraan kansan ja vieraan uskon edustajan sen sijaan että valitsisi vaimon omiensa joukosta. Elokuvassa Sipporan ”vierautta” ja itämaisen eksoottista ulkonäköä korostetaan erityisesti. (Länsimaisessa maalaustaiteessa Sippora on usein kuvattu hyvinkin vaaleaihoisena – hahmona, jota on helppo pitää länsimaissa ”yhtenä meistä”.)

EXODUS haat
Tuore aviopari: Mooses ja Sippora.

Exodus: Gods and Kings on Hollywood-elokuvaa tylsimmillään. Se nojaa niin vahvasti visuaaliseen loisteliaisuuteen, että sen sisältö jää kumisemaan tyhjyyttään. Elokuvan ulkoasu toteutettu nykyaikaisin menetelmin – sen sijaan sen sisältö jää vanhakantaiseksi, persoonattomaksi ja paperinmakuiseksi tarinaksi vuosituhansien takaa.

*****

Exodus: Gods and Kings DVD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD + 3D-BD @ Discshop

Chappie (2015) arvostelu – Ensiluokkaista toimintaa

En pidä toimintaelokuvista. En saa mitään irti niiden tai muitakaan lajityyppejä edustavien elokuvien ”toiminnallisista jaksoista” – siis niistä kohtauksista, joissa jotain räjähtää tai jotakuta ajetaan takaa. Jännitteet, jotka tällaisissa jaksoissa purkautuvat, on yleensä rakennettu jo paljon aiemmin. Loppu on pelkkää biologiaa, eikä biologia ei ole koskaan juuri kiinnostanut minua. Toimintaelokuvissa nojataan usein turhan voimakkaasti miehisen neurologian tarpeisiin – eikä siinä mitään, tällaisille elokuville on kysyntää ja yleisöä ja hyvä niin. Itse en kuitenkaan jaksa katsoa elokuvia, joissa temaattinen sisältö jää toiseksi pamahtelulle ja nyrkkitappeluille. Onneksi on olemassa myös aidosti sisältörikkaita toimintaelokuvia: Rambo – Taistelija (First Blood, Yhdysvallat 1982) kuuluu mielestäni maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Myös Neill Blomkampin elokuvat ovat positiivinen poikkeus toimintaelokuvien peruspuuroon. District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) on varmaankin paras esikoisohjaus viime vuosikymmeneltä. Tämä elokuva takasi Blomkampille mahdollisuuden päästä käsiksi Columbian suuriin tuotantobudjetteihin. Elysium (Yhdysvallat 2013) oli sekin kelpo kamaa, joskin tässä elokuvassa tarve miellyttää suuria yleisöjä näkyy jo kovin selvästi: varsin syvällisiä teemoja kuljettelevan tarinan sekaan on punottu massiivisia toimintakohtauksia ja teknologista kikkailua. Ei se mitään. Pääasia on, että Blomkamp saa kertoa kiinnostavia tarinoitaan. (Lahelaisille tiedoksi, että eräs Blomkampin elokuva katsotaan tämän kevään aikana Kirjastokinossa. Mikä ja milloin, sen saatte selville, kun haette Lahden pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysytte asiasta minulta suoraan vaikkapa sähköpostilla tai FB:n yksityisviestillä. Kirjastokinon elokuvia ei saa markkinoida kirjaston ulkopuolella, siksi tämä salamyhkäisyys.)

CHAPPIE poster
Chappie (2015)

Viime perjantaina Suomen elokuvateattereihin saapui Chappie (Meksiko/Yhdysvallat 2015), Blomkampin kolmas kokoillan elokuva. Mukana on paljon elementtejä ja teemoja, jotka olivat läsnä myös District 9:ssa ja Elysiumissa. Tapahtumapaikkana on jälleen Etelä-Afrikan Johannesburg, ja tarina keskittyy pääosin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, rikollisten ja hylkiöiden keskelle. Päähenkilön yhtenä vastavoimana on vanhentuva nainen, jota näyttelemään on valittu teräväkasvoinen elokuvaikoni (Elysiumissa häntä esitti Jodie Foster, Chappiessa taas Sigourney Weaver). Kantavina teemoina oikeastaan kaikissa Blomkampin tähänastisissa elokuvissa ovat muodonmuutos (ihmisestä alieniksi, koneesta ihmiseksi, ihmisestä koneeksi…) ja järjestäytyneen yhteiskunnan harjoittama, tietoisten ja tuntevien olioiden epäoikeudenmukainen kategorisointi (ihmiset vs. alienit, ihmiset vs. koneet, työläiset vs. yläluokka). Blomkampin tyyli ja mielenkiinnonkohteet alkavat olla jo hyvin tunnistettavissa.

Blomkampia on moitittu siitä, että hän pyörittelee samoja teemoja, joista hän on tehnyt jo kaksi elokuvaa. Tätä on pidetty merkkinä siitä, että Blomkamp on jo uransa alkuvaiheessa jumahtanut auttamattomasti toistamaan itseään. Yhh. Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tyydyn toteamaan, että olen eri mieltä: Blomkamp ei toista, vaan varioi. Kaikille oikeasti kiinnostaville ohjaajille – niille, jotka jäävät eloon elokuvahistoriassa sen sijaan että unohtuisivat jonnekin leffanörttien DVD-kokoelmiin ja alelaarien pohjille – on ominaista se, että tietyt elementit toistuvat, aina kuitenkin hieman erilaisina ja erilaisissa konteksteissa. Sitä voidaan kutsua esimerkiksi auteurismiksi tai (itse)brändäykseksi. Sama asia, eri sana.

Chappie on elokuva keinoälystä ja tietoisuudesta. Johannesburgin poliisilaitos on satsannut rahansa ja toivonsa Scout-poliisidroideihin, jotka hoitavat menestyksekkäästi suuren osan laitoksen likaisesta työstä. Ihmishenkiä ei tarvitse enää vaarantaa samassa mittakaavassa kuin ennen. Droidien kehittelystä ja valmistuksesta vastaa Tetravaal-niminen aseteknologiayhtiö.  Scoutien pääsuunnittelija on yhtiön nuori insinöörilupaus Deon Wilson (Dev Patel – juu’u, se Slummien miljonäärin kaveri). Kalskahtaa ikävästi Robocopilta, mutta malttakaapa, Chappie on jotakin paljon parempaa.

CHAPPIE deon
Deon ja telakoitu droidi.

Deon suhtautuu työhönsä ihailtavalla pieteetillä. Palatessaan töistä kotiin hän istuu tietokoneen ääreen naputtamaan koodia uudenlaiseen ohjelmaan, jonka myötä droidit saisivat sen, mikä heiltä vielä puuttuu: tietoisuuden. Tetravaalin johtaja Michelle Bradley (Weaver) ei lämpene ajatukselle, sillä hän ei näe Wilsonin kokeilussa asevalmistajan kannalta kiinnostavaa kaupallista potentiaalia. Bradley on oppikirjaesimerkki huonosta johtajasta. Innovaatioille on ominaista juuri se, että alkuvaiheessa niiden täyttä käyttöpotentiaalia on mahdoton tunnistaa – tämän tietää aivan jokainen asiansa osaava yritysjohtaja. Bradley ei kuulu heihin.

Deon päätyy asentamaan kokeeksi ohjelman romutettavaksi tuomittuun droidiin, jonka hän luovuttaa erinäisten sattumusten seurauksena vastentahtoisesti rahansiirtoryöstöä suunnittelevan, piskuisen rikollisjengin hoivaan. Deon painottaa jengiläisille, että droidi on toistaiseksi pelkkä kone vailla varsinaista sisältöä – kuin pieni lapsi, joka oppii, kun sitä opetetaan. Jengin naisvahvistus Yolandi (Yo-Landi Visser) ottaa kontolleen droidin kasvattamisen ja nimeää sen Chappieksi. Joukkion epävirallinen johtaja Ninja (Ninja) ei arvosta Yolandin äidillisiä edesottamuksia, vaan haluaa laiminlyönnin uhallakin koulia Chappiesta saman tien kunnon sotakoneen.

Elokuvan vahvuus on se, kuinka pikseleistä, nollista ja Blomkampin luottonäyttelijä Sharlto Copleyn äänestä kokoon kursittu Chappie on muovattu eläväksi ja persoonalliseksi hahmoksi. Hän käyttäytyy alkuun kuin säikähtänyt villieläin, mikä on omiaan herättämään katsojissa myötätuntoa. Vartuttuaan Chappie on pikkulapsen tavoin kiinnostunut kaikesta ja kaikista, ja imee ahneesti itseensä ympärillään vellovia vaikutteita. Pian Chappie omaksuu puheeseensa slangipainotuksia ja yrittää matkia kaikessa Ninjaa, jota parempaa isähahmoa ei valitettavasti ole tarjolla. Deonia tämä harmittaa, sillä hän haluaisi kasvattaa Chappiesta lainkuuliaisen kansalaisen.

CHAPPIE jätkät
Ninja ja America opettavat Chappielle tapoja.

Chappien ulkomuodon ehkäpä tärkein yksittäinen elementti ovat jäniksen korvia muistuttavat antennit pään sivuilla. Chappie reagoi korvien liikkeillä ympäristönsä tapahtumiin hyvin samaan tapaan kuin useimmat nisäkkäät. Kun hän on innostunut tai valpas, korvat nousevat pystyyn. Peloissaan tai alistuneena Chappie laskee korvansa luimuun. Näin Chappien mielialoja ja tunteita saadaan välitettyä katsojille ihmeen tehokkaasti.

Kun Chappie sitten joutuu silmittömän ja kaoottisen väkivallanpurkauksen kohteeksi, on vaikutelma suunnilleen yhtä lohduton kuin katsoisi viatonta eläintä potkittavan. Eläinten kokema väkivalta tuppaa vaikuttamaan ainakin minuun paljon voimakkaammin kuin ihmisten pahoinpitely juuri sen vuoksi, että eläin ei voi ymmärtää, miksi hänelle tehdään näin. Sama pätee Chappieen: hän ei vielä tunne ihmisiä eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi Johannesburgin pikkugangstat pieksevät häntä. Ei sillä, että asialle ylipäätään olisi löydettävissä mitään järjellistä selitystä.

Epäoikeudenmukaisuuden vastapainoksi elokuvassa on onneksi myös huumoria, jota saadaan mukaan, kun Chappie alkaa omaksua isäntäväkensä tapoja. Ideana gangstatyyliin elehtivä ja puheloiva droidi ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Jossain vaiheessa vitsi alkaa menettää kimmoisuuttaan, mutta jaksaa kuitenkin kantaa kohtuullisen hyvin loppuun asti.

Elokuvan suurin ongelma on se, että tarina-ainesta on liian paljon. Tarjolla olleesta materiaalista olisi voinut tehdä kokonaisen televisiosarjan, jolloin juonen kehittelylle olisi jäänyt enemmän aikaa. Nyt tarina etenee niin vauhdikkaasti, että kokonaisuuden uskottavuus rapisee. Asialla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mikä oikeasti on mahdollista ja realistista. Kyse on siitä, millainen vaikutelma kokonaisuudesta syntyy. Katsojaa olisi ollut hyvä initioida tiettyihin käänteisiin hieman pitkällisemmin.

Jää katsojan päätettäväksi, onko Chappien loppu onnellinen vai ei. Oikeastaan lopun suhteen on valittava epäuskottavan ja onnettoman väliltä. Itse miellän elokuvan päätyvän vaivihkaisesti siihen temaattiseen summaukseen, että ikuista elämää ei vieläkään ole saavutettu. Tietoisuus ei siirry – siitä voidaan ottaa vain kopioita, jotka ovat valitettavasti luonteeltaan pelkkiä ykkösiä ja nollia siinä missä tietokoneohjelmatkin. Ihminen jää yhä voimattomaksi tietoisuuden arvoituksen edessä.

CHAPPIE yolandi
Chappie ja ihana Yolandi.

Oman pikantin vivahteensa elokuvalle antaa piskuisen rikollisjengin tyyli. Vasta elokuvan nähtyäni tajusin, että Yolandia ja Ninjaa näyttelevät eteläafrikkalaisen Die Antwoord -rap/electroduon jäsenet. Heidän työnsä on yllättävän tasokasta ottaen huomioon, että varsinaista aiempaa näyttelijänkokemusta kummallakaan ei kai ole. Ninjan yököttävän rumia linnatatuointeja katsellessani lohduttauduin sillä ajatuksella, että ne tuskin ovat oikeita. Olin valitettavasti väärässä…

Die Antwoordin tuotanto, jota kuullaan myös Chappien ääniraidalla, on omiaan saamaan ainakin minut hämilleni. En voi sietää mitään vähänkään räbäyttävää musiikkia, mutta Die Antwoord on muodostumassa poikkeukseksi. Bändin musiikki on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että helvetin ärsyttävää, mikä oikeastaan tekeekin siihen sen omaperäisen särmän: usein kaikkein kiinnostavimmissa bändeissä on jokin rasittava, jopa raivostuttava elementti. Rivot lyriikat, Ninjan pingottunut aggressiivisuus ja Yo-landin silkinohut ääni muodostavat varsin ristiriitaisen kokonaisuuden. Ninjan lavapersoona on ärsyttävä kuin tikku pakarassa, Yo-landi taas suloinen kuin hattara – näin voimakkaiden vastakohtaisuuksien yhdistelmästä olisi vähän vaikea olla pitämättä. Sekä musiikillisesti että visuaalisesti bändi vaikuttaa aluksi jonkinlaiselta hiphop-kulttuurin parodialta, mutta tarkemmin katsottuna kyse ei taida olla tästä. Musiikkivideoissa iloisia ja värikylläisiä elementtejä, jotka tuovat mieleen Björkin myöhäistuotannon. Toisaalta mukana on myös synkkiä ja väkivaltaisia piirteitä, enkä tiedä, olisiko niille parempi hakea vertailukohtaa goottikulttuuriin romanttisesta siivestä vai Stalagh-tyylisestä totaalihulluudesta.

No, katsokaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne. Jos bändi ei ole jollekulle lainkaan tuttu, Ugly Boy -videosta on hyvä aloittaa. Sen jälkeen voi katsoa vaikkapa Pitbull Terrierin, joka on sekä visuaalisesti että soundiensa puolesta suhteellisen raaka (varokaa siis, herkkäsilmäiset, -mieliset ja -korvaiset). Enter the Ninja ja Cookie Thumper! ovat musiikillisesti omia suosikkejani, mutta näiden videot eivät ole kovinkaan kiinnostavia. (Jos ette meinaa saada biisien lyriikoista selvää, älkää pelästykö: sanat ovat sekoitus vahvasti murrettua englantia, afrikaansia ja xhosaa.)

Niin: menkää katsomaan Chappie. Se pyörii teattereissa täyttä häkää.

*****

Chappie DVD @ Discshop
Chappie BD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop