Better Call Saul (2015-) arvostelu, tuotantokaudet 1-5

Better Call Saul (2015-)

Better Call Saul (2015-) on Breaking Bad -sarjan komediallinen spin-off. Käsittelen tämän tekstin alkuosassa tuotantokausia 1-4. Olen sittemmin päivittänyt tekstin loppuosaan Better Call Saulin viidettä tuotantokautta koskevan katkelman – scrollaile sinne, jos vitoskausi kiinnostaa. Jos taas pelkäät spoilereita neljästä ensimmäisestä tuotantokaudesta, jätä scrollailematta.

Better Call Saul, tuotantokaudet 1-4

Kauan ennen kuin Saul Goodmanista tuli Walter Whiten asianajaja, hänet tunnettiin nimellä Jimmy McGill. Elämä on kyydinnyt Jimmyä pitkin kuoppaisia teitä: hän on huijannut ja varastanut, istunut vankilassa, ryhdistäytynyt ja parantanut tapansa – tai ainakin yrittänyt kovasti. Kun Jimmy vapautuu vankilasta, järjestää isoveli Chuck Jimmylle työpaikan perustamansa Hamlin, Hamlin & McGill -asianajotoimiston postitushuoneesta. Salaa veljeltään ja työkavereiltaan Jimmy lukee itsensä asianajajaksi ja pistää oman firman pystyyn.

Better Call Saul -sarjan alussa tapaamme Jimmyn huonosti palkatuissa oikeusavustajan hommissa. Hän pyörittää asianajotoimistoaan thainaisten perustaman kauneussalongin ahtaassa takahuoneessa ja toivoo, että hyvä yritys palkitaan.

Jimmyn ensimmäisen työhuoneen etuihin kuuluvat ilmaiset jalkakylvyt. Seurana kollega ja tyttöystävä Kim.

Jimmy on parhaimmillaan silloin, kun hän on huomion keskipisteenä – showmiehenä. Silloin hänen työskentelyään on ihanaa katsoa. Hän ei ole sielultaan asianajaja, vaan amerikkalaisen myyntimiehen perikuva, elämän maantietä kyntävän kaupparatsun arkkityyppi. Ensin hän myy itsensä asiakkaalle – sen jälkeen hän myy asiakkaansa tarinan tuomarille. Koska Jimmyn satunnainen menestys rakentuu pitkälti ovelalle retoriikalle ja manipuloinnin rajoja koettelevalle myyntipuheelle, ovat välit Chuck-veljeen toisinaan kovilla.

Merkittävä osa sarjan viehätyksestä liittyy juuri Jimmyn ja Chuckin väliseen vastakkainasetteluun. Molemmat heistä ovat kelpo ihmisiä: jokseenkin hyväntahtoisia miehiä, jotka tahtovat saavuttaa teoillaan ja työllään läheistensä kunnioituksen. Ei ole pahitteeksi, jos siinä sivussa taskuun tarttuu lappu tai kaksi riihikuivaa. He ovat kuitenkin saaneet syntymässä käyttöönsä täysin erilaiset työkalut, joilla tavoitella hyväksyntää ja arvonantoa. Chuck opettelee lain kirjan nuotit ulkoa ja pelaa sääntöjen mukaan, Saul puolestaan uskoo improvisointiin ja huijaa silloin kun on tarvis. Tarkoitus pyhittää keinot ja niin edelleen.

Sarjan jokainen kausi alkaa lyhyellä kuvauksella siitä, mitä Jimmylle (Saulille) tapahtui Breaking Badin jälkeen.

Jimmyn rinnalla kulkee kollega Kim Wexler, joka on Jimmyn tavoin aloittanut uransa Hamlin, Hamlin & McGillin postitushuoneesta ja lukenut työn ohessa itselleen lakimiehen paperit. Yrityksen isokenkäiset kohtelevat kuitenkin Jimmyä ja Kimiä eri tavoin: Kim saa tilaisuuden nousta yrityksen postitushuoneesta asianajajaksi, mutta Jimmylle ei tätä mahdollisuutta anneta. Tämä ei estä Jimmyn ja Kimin välistä jännitettä vahvistumasta. Heidän suhteensa ei ole vuosisadan rakkaustarina, vaan pikemminkin kertomus kahdesta ystävyksestä, jotka kasvavat huomaamattaan yhteen.

Jokainen Better Call Saulin kausi alkaa lyhyellä etuumalla eli kuvauksella Jimmyn (eli Saulin) arjesta Breaking Bad -sarjan tapahtumien jälkeen. Hän elelee jossakin päin Yhdysvaltoja tekaistun henkilöllisyyden turvin ja työskentelee Cinnabon-kahvilan vuoropäällikkönä. Hän ei ole säilyttänyt kytköksiä entisen elämänsä ystäviin tai sukulaisiin – menneestä muistuttaa vain rapsuva VHS-nauha, jolle hän on nauhoittanut Saul Goodmanin televisiomainoksia. Nämä katkelmat ovat ehkäpä sarjan herkullisinta materiaalia – totta kai me tahdomme tietää, mitä Saulille tapahtui ja tapahtuu Breaking Badin jälkeen.

Lisää vanhoja tuttuja.

Jo sarjan ensimmäisellä kaudella kuvaan pyyhkäisee muitakin vanhoja tuttuja. Olisi väärin kutsua Better call Saul -sarjaa pelkäksi Saul Goodman -spin-offiksi – Mike Ehrmantraut nousee nimittäin jo varhain aivan yhtä tärkeäksi hahmoksi kuin Jimmy. Toisinaan Miken ja Jimmyn tiet risteävät, mutta sarjan ensimmäisten tuotantokausien aikana he kulkevat eri teitä – kuin luovien toisiaan vastaan.

Breaking Bad -sarjassa Mike opittiin tuntemaan jäyhänä ja salaperäisenä miehenä, jonka hermot olivat silkkaa jäätä. Better Call Saul suo katsojille tilaisuuden kurkistaa Miken menneisyyteen: sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella kokonainen jakso omistetaan Miken traumaattiselle taustatarinalle. Ja millainen jakso se onkaan!

Vaikka Better Call Saul on näennäisesti komediasarja, ovat sen parhaat hetket niin kivuliaita, että henkeen pistää.

Better Call Saul, 5. tuotantokausi

Better Call Saul, 5. kausi
Better Call Saul, 5. kausi

Better Call Saulin viides tuotantokausi alkaa vuodesta 2004. Breaking Badin ensimmäinen kausi alkaa vuodesta 2008. Tästä voimme päätellä, että Better Call Saulin loppu lähestyy. Siksi viidennen kauden tunnelma on yhä hengästyneempi. Me tiedämme, että tämä ei voi jatku kauaa.

Viidennen tuotantokauden alkuun mennessä Jimmyn pinnalle on karttunut paksu kerros Saul Goodmania. Hän saa kuningasidean: kun hän yhdistää kertakäyttökännykkäkaupasta kertyneen asiakaskunnan ja kirjekurssilla saadun asianajo-osaamisen, on hänellä kasassa tuottoisa bisnes rikosasianajajana. Jimmy McGillin nimi on liian tahrainen – se on hylättävä. Saul on yhä enemmän Saul ja yhä vähemmän Jimmy.

Saul ja Kim sanovat ”tahdon”.

Jimmy ei kuitenkaan katoa koskaan täysin. Vielä Breaking Badissakin näemme toisinaan pieniä vilauksia Jimmystä – miehestä, joka on empaattinen ja periaatteellinen ja joka ei yritä aina vetää kotiin päin. Miehestä, joka rakastaa Kimiä ja jota Kim rakastaa takaisin.

Kim ei kuitenkaan ole nainen, joka rakastaisi Saul Goodmania. Viidennen tuotantokauden mittaan mietinkin yhä enemmän sitä, minne Kim katoaa. En usko, että Breaking Badissa tapaamamme Saul Goodman menee kotiin ja jakaa take away -annoksen Kimin kanssa. Ei – hän menee kotiin, joka on kenties pramea, mutta tyhjä ja kylmä. Jimmy McGill on mies, jolla on perhe. Saul Goodmanilla on vain rahaa.

Odottakaas, kun pääsette tähän jaksoon asti…!

Ja niin huomaamme, että viidenteen tuotantokauteen mennessä Better Call Saulista on tullut Breaking Badin tavoin tarina perheestä. Se on tarina paitsi Kimistä ja Jimmystä, myös Mikestä, hänen tyttärestään ja miniästään, Nachosta ja hänen isästään, Lalosta ja muista Salamancoista. Sarjan keskushahmoista vain Gus Fring on perheetön – ja silti myös hänen perheensä (eli edesmennyt Max) kulkee hänen mukanaan. Kuten Mike ja Nacho, myös Gus tekee asioita perheensä vuoksi.

Niin tekee myöhemmin myös Walter White.

Better Call Saul on kirjoitettu ja toteutettu äärimmäisen hienovaraisesti. Se edustaa aikamme parasta, saumattominta televisiokerrontaa. Ja samalla huomaan tämän saumattomuuden myös vaivaavan itseäni: henkilökohtaisesti kaipaisin sarjaan vähän enemmän luuta ja nahkaa, jotain, mikä jää ikävästi kiinni hampaiden rakoon. Toivoisin, että Better Call Saul kiinnittäisi edes hieman enemmän huomiota itseensä.

Silti se on älyttömän hyvä sarja.

*****

Rick and Morty (2013-) arvostelu – Wubba lubba dub dub

rick and morty arvostelu
Rick and Morty (2013-)

Rick and Morty (2013-) on aikuisille suunnattu, räävitön animaatiokomedia. Sarja kuvaa eläkeikäisen tiedemiehen Rickin ja hänen yläasteikäisen tyttärenpoikansa Mortyn absurdeja seikkailuja vierailla planeetoilla ja rinnakkaistodellisuuksissa. Toisella ja kolmannella kaudella mukaan tempautuvat yhä voimakkaammin Mortyn äiti Beth ja sisko Summer.

Ahmin vastikään kaikki kolme tuotantokautta ja nyt ihmettelen, miten Netflixin mustan huumorin taittuvat piirretyt voivat olla järjestään niin hiton laadukkaita. F is for Family, Big Mouth, Bojack Horseman – ja nyt vielä Rick and Morty. Katsoi Netflixistä mitä aikuisille suunnattua piirrettyä tahansa, aina kolahtaa.

Rick and Mortyn ydinmehu on Rickin räävitön ja julkea hahmo. Rick on vaikea ihminen. Hän on alkoholisoitunut, itsepäinen ja äkkipikainen. Lisäksi hän on nero. Tämä luonteenpiirteiden yhdistelmä johtaa usein absurdeihin tilanteisiin: Eräässä jaksossa Rick muuttaa itsensä suolakurkuksi välttääkseen perheen yhteisen terapiaistunnon. Toisessa jaksossa hän kutsuu kotibileisiin perheen yhteiseen kotiin joukon eriskummallisia ystäviä, jotka ovat kotoisin toisista ulottuvuuksista ja galakseista. Aika ajoin hän toki käyttää aivojaan myös jokseenkin hyödyllisten asioiden tavoitteluun.

Rick suolakurkkuna

Rickin nerous tekee hänestä uniikin, mutta samalla onnettoman. Hän ymmärtää paremmin kuin kukaan muu, kuinka universumi toimii – ja samalla käsittää, kuinka merkityksetön hän ja hänen läheisensä ovat. Rickin hahmo kiteyttääkin ikivanhan ajatuksen siitä, että äly ja ymmärrys eivät tee ihmistä onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi, pikemminkin päinvastoin. Samaan suuntaan osoittaa myös Rickin idioottivävy Jerry, joka elää omaa mitätöntä elämäänsä omassa pienessä kuplassaan – ja on onnellisempi kuin kukaan muu sarjassa.

Sarjan ydinkaksikko tuo vahvasti mieleen Paluu tulevaisuuteen -elokuvien hassunhauskasti hössähtäneen tiedemiehen Docin ja coolisti toimintavalmiin Martyn. (On vaikea kuvitella, että Martyn ja Mortyn nimien samankaltaisuus olisi pelkkää sattumaa.) Rick ja Morty ovat kuin Docin ja Martyn onneton kaksospari – Doc ja Marty ovat vain sattuneet saamaan huomattavasti positiivisempia ominaisuuksia kuin alkoholisti-Rick ja itsestään äärettömän epävarma Morty. Lisäksi Paluu tulevaisuuteen -elokuvien seikkailut ovat luonteeltaan huomattavasti vähemmän häiriintyneitä kuin Rickin ja Mortyn vaellukset universumin pimeimmillä kujilla.

Jatketaan vielä vertailua muihin populaarikulttuurin tuotoksiin: Rickissä on paljon samaa kuin Bojack Horsemanin nimihahmossa. Rick ja Bojack ovat ikääntyneitä, alkoholisoituneita, sanavalmiita ja sarkastisia. Molemmat ovat sisimmässään onnettomia ja ulkopuolisia. Vaikka Rick kieltää oman kipunsa läheisiltään, hän todistaa siitä jatkuvasti puheessaan: Rickin catchphrase, Wubba lubba dub dub, merkitsee toisella planeetalla asustavan lintukansan kielellä: Koen suunnattomia tuskia. Bojack sentään myöntää oman elämänsä surkeuden avoimesti, Rick puolestaan kompensoi ulkopuolisuuttaan viettämällä aikaansa lähinnä Mortyn kanssa. Mortyn kanssa hänen on hyvä olla, sillä Morty ei tuomitse tai suutu – ainakaan kovin usein.

A Rickle in Time -jaksossa Rick ja Morty onnistuvat jakamaan oman elämänsä kahteen rinnakkaistodellisuuteen. Schrödingerin kissa elää ja on kuollut.

Morty on kuin tyhjä kolo, johon katsoja voi asettaa itsensä. Hän on sosiaalisesti pelokas ja epävarma – siis täysin tavallinen teini. Mortyssa ei ole mitään erityisen kiinnostavaa. Rickin kulmikas ja räjähtävä persoona pääsee esille juuri Mortyn hiirenharmaata tavallisuutta vasten. Morty ei silti ole tylsä, ja toisinaan hän innostuu kesken seikkailun riehumaan vielä terhakkaammin kuin Rick.

Rick ja Morty ovat paitsi isoisä ja tyttärenpoika, myös opettaja ja oppilas. Hiljalleen Morty pääsee yhä enemmän avaruusmatkailun ja rinnakkaistodellisuuksissa seikkailun makuun. Saa nähdä, mitä neljäs tuotantokausi tuo tullessaan: tuleeko Morty murrosiän ja omituisten kokemuksien myötä itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi? Merkkejä tästä oli kolmannella tuotantokaudella havaittavissa. Rick puolestaan tuskin kehittyy hahmona, ellei hänelle sitten käy kuten Bojackille – kenties hän tunnustaa oman ulkopuolisuutensa ja Bojackin tavoin… ei tee tilanteen muuttamiseksi mitään.

Rick and Mortyn universumi on luonteeltaan kylmä ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Jakso toisensa jälkeen todistaa, että ihmisyksilön elämä, unelmat ja kärsimykset ovat maailmankaikkeuden edessä vähäpätöistä roskaa. Tarkennan: kyse ei ole siitä, että maailmankaikkeus olisi ihmiskuntaa kohtaan pahantahtoinen – itse asiassa tällaien skenaario olisi suorastaan lohdullinen, sillä se antaa ihmiskunnalle jonkinlaisen merkityksen ja roolin. Näin ei kuitenkaan Rickin ja Mortyn maailmassa ole. Sarjan universumi ei yksinkertaisesti välitä.

Kuten Bojack Horseman, myös Rick tykkää ajaa kännissä. Pelkääjän paikalla Morty.

Eräässä sarjan parhaista jaksoista (Get Schwifty) taivaalle ilmestyy vieraalta planeetalta matkustaneita olentoja, jotka pakottavat muut planeetat osallistumaan Idols-tyyppiseen kilpailuun, jossa huonosti menestyvät planeetat tuhotaan kylmästi. Toisessa jaksossa kohdataan pahoille teille ajautunut Rickin rinnakkaisversio, joka kiduttaa lukemattomia Morty-klooneja vain sekoittaakseen tutkat kloonien tuskasta kärisevien aivoaaltojen avulla. Kolmas jakso taas kuvaa Rickin avaruusaluksen akkua, joka sisältää kokonaisen pienen maailman – maailman, jonka ainoa merkitys on se, että sen asukkaat tuottaisivat virtaa Rickin alukseen. Kaikki osoittaa samaan suuntaan: yksilön osa maailmassa on mitätön.

Jos pidit Bojack Horsemanista, uskon, että pidät myös Rick and Mortysta. Jos pidit Rick and Mortysta, uskon, että pidät myös Bojack Horsemanista… Mistä tulikin mieleeni: Bojackin viitoskausi tulee ensi-iltaan tällä viikolla! Aion ahmia uuden tuotantokauden niin nopeasti kuin mahdollista. Rick and Mortyn neljättä tuotantokautta saamme puolestaan odotella ainakin ensi vuoteen asti.

*****

Kurt Vonnegut: Äiti Yö (1961) arvostelu – Ihan hyvää Vonnegutia

Näin Kurt Vonnegut kuvaa Äiti yö -romaanin teemoja johdannossa:

Tämä on ainoa juttuni jonka opetuksesta olen perillä. Mielestäni oppi ei ole järin ihmeellinen, satunpahan vain tietämään mikä se on: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

— — Tarkemmin ajateltuna tässä tarinassa on toinenkin selvä opetus: Kuoltuasi olet kuollut.

Ja vielä yksi opetus juolahtaa mieleeni: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Kaksi viimeistä teemaa ovat luultavasti läsnä Vonnegutin jokaisessa romaanissa. Sanon ”luultavasti”, koska en ole lukenut aivan kaikkia, ja niiden, jotka olen lukenut, sisällöstä muistan säälittävän vähän.

Äiti yö kertoo Howard W. Campbell Jr. -nimisestä amerikkalaismiehestä ja kirjailijanraakileesta, joka tuotti toisen maailmansodan aikana Saksassa amerikkalaisille suunnattua kansallissosialistista propagandaa. Tosiasiassa Campbell ei kuitenkaan ollut vakaumuksellinen natsi, vaikka hänen saksalaiset kollegansa, ystävänsä ja vaimonsa näin luulivat; hän toimi koko propagandauransa ajan Yhdysvaltojen agenttina ja hän välitti propagandalähetyksissään Amerikkaan koodattuja viestejä.

Todellinen isänmaanystävä, siis? Ei sentään. Campbell ei ole sen enempää natsi kuin amerikkalainen patriootti: hän ei ole mitään. Hän ei välitä politiikasta. Hän on eräänlainen poliittinen ei-kenenkään maa – musta aukko, joka on kyllästetty valtioiden ja ideologioiden välisillä ristiriidoilla ja joka on tullut täysin turraksi sille, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset esittävät olevansa.

Campbell kertoo omaa tarinaansa vuodesta 1961 käsin. Hän on joutunut israelilaiseen vankilaan ja odottaa tuomiotaan. Campbellin asema on vaikea, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että hänet on sodan aikana värvätty Yhdysvaltojen palvelukseen. Toisaalta hän ei välitä – hän tahtoo tulla tuomituksi. Vuoteen 1961 mennessä hän on jo useampaan otteeseen menettänyt kaiken, mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä.

Mielestäni Vonnegut huijaa teoksen esipuheessa: mikään romaanissa ei nähdäkseni todista sen puolesta, että ihminen olisi sitä, miksi tekeytyy. Pikemminkin kaikki romaanin karnevalistisen oudot hahmot puhuvat sen puolesta, että ihminen on mitä on huolimatta siitä, miksi he yrittävät tekeytyä – jos he edes yrittävät. Monet eivät yritä, vaan ovat omia omituisia itsejään huolimatta siitä, että heijastellessaan sisimpäänsä he saavat osakseen melko epämiellyttävää kohtelua.

Ja ennen kaikkea: vaikka Campbell tekeytyy natsiksi, hän nimenomaan ei ole natsi. Muut ihmiset kyllä suhtautuvat häneen kuin natsiin. Ehkäpä juuri tämä on Vonnegutin pointti: että oikeastaan tärkeintä on se, kuinka muut ihmiset ymmärtävät meidän olemisemme, koska se on ainoa todistus meidän olemisemme luonteesta. Jos esität natsia, olet ulkomaailmalle natsi ja sellaisena sinua myös kohdellaan.

Äiti yö on tyyliltään ehtaa Vonnegutia. Se on täynnä todellisuuden mutanttihahmoja, epätodellisen kummallisia ihmisolentoja, jotka kompuroivat eteenpäin mahdottoman omituisissa tilanteissa. Ei sille mitään voi – Vonnegutia lukiessani en voi olla nauramatta ääneen. Tätä teosta ja Sähköpianoa lukiessani oivalsin, miten vahvasti Vonnegut on vaikuttanut omaan huumorintajuuni ja tapaani puhua – huomaan tekeväni puheessani samanlaisia koomisia äkkikäännöksiä kuin Vonnegut teksteissään, en vain yhtä taitavasti.

Toisaalta romaani kuitenkin oli minulle hienoinen pettymys. Lukemieni kritiikkien perusteella odotin mestariteosta, Vonnegutin kirjoitusten huippua. Sitä Äiti yö ei ole. Se on ihan hyvää Vonnegutia, ei enempää eikä vähempää. Romaanissa harmittaa se, ettei päähenkilö Campbellilla ole tahdon suuntaa. Tässä mielessä hän on äärettömän tylsä hahmo – häntä yksinkertaisesti pallotellaan sinne tänne. Mutta missä Vonnegutin romaanissa olisi voimakastahtoinen päähenkilö? Äkkiseltään yhtäkään ei tule mieleen (saattaa johtua siitä, etten muista Vonnegutin romaaneista juuri mitään, vaikka olen lukenut niitä vinon pinon). Ehkäpä Kissan kehdon Newton Hoenikker? Ehkäpä ei sittenkään.

Kurt Vonnegut: Äiti yö (Mother Night, 1961, suom. 1977)
Lukuhaasterasti: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Breaking Bad on täynnä hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo. He kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****