Schneider vs. Bax (2015) arvostelu – Night Visions -torstain satoa, osa 1

schneider vs. bax poster
Schneider vs. Bax (2015)

Schneider vs. Bax (Hollanti 2015) kuulostaa juonisummauksen perusteella äärimmäisen tylsältä elokuvalta – ainakin niiden yleisöjen korvaan, jotka todennäköisesti saisivat siitä kaikkein eniten irti. Itse päädyin katsomaan elokuvaa Night Visions -festivaaleilla vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen on ohjannut Alex van Warmerdam,  jonka nimi tunnetaan Suomessa valitettavan huonosti. Van Warmerdamin edellinen ohjaustyö Borgman nousee omalla ranking-listallani 2010-luvun parhaiden elokuvien joukkoon (uskallan sanoa näin, vaikka vuosikymmenestä on jäljellä vielä vajaa puolet). Borgman on omituinen yhdistelmä hanekemaista keskiluokan kritiikkiä, romanttisia painajaisnäkyjä ja pirskahtelevaa väkivaltaa. Kirjoitin taannoin Borgmanista Asema-blogiin.

Schneider vs. Bax jatkaa Borgmanin tavoin marginaalin ja valtavirran välisen joutomaan kartoittamista. Palkkatappaja Schneider (Tom Dewispelaere) saa syntymäpäivänään Mertensiltä (Gene Bervoets) toimeksiannon: Bax-niminen mies pitäisi hoitaa pois päiviltä mahdollisimman nopeasti. Hetken nikoteltuaan Schneider suostuu ja suuntaa kohti Baxin järvenrantamökkiä, joka sijaitsee kaukana sivistyksestä valtavien suoalueiden keskellä. Mertens ei kuitenkaan paljasta Schneiderille aivan koko kuviota.

Bax (jota näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja van Warmerdam itse) valmistautuu viettämään mukavaa päivää yhdessä aikuisen tyttärensä Francescan (Maria Kraakman) kanssa. Kohtaaminen tyttären kanssa alkaa ankeasti, kun vanhat perheen sisäiset jännitteet nousevat esille. Isän ja tyttären ankea laatuaika keskeytyy jo ennen Schneiderin saapumista, kun yllätysvierailulle pakkaa niin sukulaisia kuin (entisiä) naisystäviäkin. Pian rantamökissä on populaa ruuhkaksi asti.

Bax van Warmerdam
Kenenkään housut eivät säily tästä mylläkästä kuivina. Kuvassa kahlaa Bax.

Elokuvassa on kiinnostavaa se, kuinka tavanomaisia keskeiset henkilöhahmot päällisin puolin ovat – ja kuinka väkivaltaisesti ja häikäilemättömästi he silti toimivat. Bax ei olekaan pelkkä kirjailijanurasta haaveileva tylsimys, vaan pitkän linjan sekakäyttäjä ja hämärämies. Vielä voimakkaammin ulkokuoren ja todellisen elämäntavan välinen ero nousee esiin Schneiderin hahmon myötä: palkkatappaja pitelee toisessa kädessään kivääriä ja toisessa puhelinta, jonka kautta hän vakuuttelee vaimolleen ehtivänsä hyvin syntymäpäiväillalliselle. On vaikea uskoa, ettei vaimo näe puolisonsa palturin läpi – pikemminkin vaikuttaa siltä, ettei häntä kiinnosta, mitä mies elannokseen tekee. Pääasia on, että lapsilla on siistit vaatteet ja kaikille illallisvieraille riittää viiniä.

Samalla elokuvassa painottuu se, kuinka yhdentekevää päähenkilöiden – ja oikeastaan koko ihmiskunnan – elämä pohjimmiltaan on. Autioista järvenrantamaisemista tulee mieleen Terrence Malickin Veteen piirretty viiva: kaikesta väkivallasta ja pelosta huolimatta tuuli puhaltaa ja linnut laulavat. Maailmankaikkeus on inhimilliselle kärsimykselle välinpitämätön. Kaislikko aaltoilee Baxin kotipihalla hyvin samaan malliin kuin Malickin klassikkoelokuvassa, ja metsän siimeksestä löytyvä rauniotalo muistuttaa, ettei mikään ihmiskäden rakentama ole ikuista.

schneider vs. bax francesca
Francesca löytää metsän siimeksestä hylätyn talon.

Schneider vs. Baxista tekee hankalan elokuvan se, ettei siitä tiedä, onko se lintu vai kala. Night Visionsin ohjelmavihkosessa elokuvaa luonnehditaan mustaksi komediaksi. En keksi osuvampaa luonnehdintaa; elokuvassa on muutamia kohtauksia, joille me nauramme, vaikka olemme epävarmoja, saisiko tai pitäisikö niin tehdä. Toisaalta elokuvan nimittäminen komediaksi (edes mustaksi sellaiseksi) tuntuu liioittelulta – pikemminkin kyse on elokuvasta, jossa on jonkin verran komediallisia piirteitä.

Schneider vs. Bax ei ole rikoselokuva tai trilleri. Se ei ole kauhua tai draamaa. Se on vähän kaikkea ja samalla ei mitään. Lajityypin epämääräisyys ei tee Schneider vs. Baxista huonoa elokuvaa – mutta voi pojat, että se tekee elokuvan markkinoinnista vaikeaa. Markkinointiosasto onkin näköjään lyönyt hanskat tiskiin Schneider vs. Baxin kohdalla. Elokuvan promojuliste on ruma ja harrastelijamainen, eikä trailerista ole näköjään vaivauduttu tekemään englanniksi tekstitettyä versiota. Ei ihme, jos tämä elokuva ei tavoita yleisöään.

Ehkä van Warmerdam on luomassa elokuvillaan jotakin niin uutta ja erilaista, että me katsojat emme yksinkertaisesti vielä ymmärrä sen nerokkuutta. Toinen vaihtoehto on, ettei hän tiedä mitä tekee. Vaikea sanoa, mistä on kyse. Siitä kuitenkin olen varma, että raahaudun elokuvateatteriin joka kerta, kun van Warmerdam tekee jotain uutta.

Schneider vs. Baxista järjestetään Night Visionsin puitteissa vielä yksi näytös tänään perjantaina 15.4. klo 18.15 Andorrassa.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Karjalan Sissit – Miten lyhyt ryyppy lämmittää

Voisi luulla, että Karjalan Sissit -nimen bändi olisi kotoisin Suomesta. Bändin primus motor Markus Pesonen on kuitenkin ruotsinsuomalainen ja jos rohkeat arvaukset sallitaan, niin sukujuuriltaan karjalainen. Mitä lajityyppeihin tulee, Karjalan Sissit solahtaa kaikkein mutkattomimmin martial industrial -laatikkoon. Vuonna 2000 perustettu bändi on viettänyt hiljaiseloa puolen vuosikymmentä, ja ehdin jo pelätä, ettei Sisseistä enää kuulla. Viime keväänä eetteriin kuitenkin turahti kokonainen albumillinen uutta musiikkia – ja kaiken lisäksi hyvää sellaista! – Mutta ei mennä vielä siihen.

karjalan sissit
Markus Pesonen / Karjalan Sissit

Sissien vetovoima piilee äärimmäisen tiukkaotsaisuuden ja pikimustan huumorin yhdistelmässä. Jos Karjalan Sissit olisi mies, hän olisi Pohjanlahden toiselle puolelle Volvon hommiin muuttanut ukonrähjä, joka on sittemmin saanut potkut ja täyttää nyt päivänsä kokoaikaisella tenutuksella. Työttömän finjävelin arjen keskellä muistot koti-Suomesta ja sen sankarillisesta sotahistoriasta lämmittävät mieltä siinä missä kurkusta alas solahtava lyhyt ryyppy. Pääkopan ruuvit ovat ruosteessa kuin pappavainaan traktorinrähjä Neuvostoliitolle menetetyllä sukutilalla. Nousukauden jälkeinen kohmelo ahdistaa: isän ja isoisän aikaan kaikki oli paremmin. Elämä juoksuhaudoissa oli ehkä raskasta, mutta sentään elämää.

Karjalan Sissit sivuaa levytyksillään äärimmäisen vakavia aiheita: alkoholismia, perheväkivaltaa, mielenterveysongelmia, syrjäytymistä. Se tekee sen ilmeenkään värähtämättä ja niin monotonisesti, että juttu kääntyy väkisin oudoksi huumoriksi. Aiheiden ja teemojen puolesta Karjalan Sissien tuotanto on yksi pitkäksi venytetty peltitölkissä koliseva Murheellisten laulujen maa.

Keskeltä kumpujen
Mullasta maan
Isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe
Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa

Siihen ne Eppu Normaali -kytkökset sitten jäävätkin: Sissien äänimaailma on mollivoittoisesta suomijollotuksesta yhtä kaukana kuin kossu samppanjasta.

karjalan sissit selftitled
Karjalan Sissit (2001)

Joskus satuin kuulemaan sivusta, kun eräs juttunikkari yritti hahmotella huumorille raja-aitoja. Huumoria voi kuulemma tehdä melkein mistä tahansa, mutta kaksi aihetta on pannassa: insesti ja pedofilia. Näistä aiheista ei kuulemma sovi heittää herjaa, koska niissä ei ole mitään hauskaa. Olen samaa mieltä: insestissä tai pedofiliassa ei ole mitään hauskaa. Silti en voi yhtyä alkuperäiseen väitteeseen. Onko kuolleissa vauvoissa tai kirvesmurhassa sitten jotakin hauskaa? Ehkä ei? Vaatii kohtuullisen sairasta mieltä nähdä tällaisissa asioissa sinällään jotakin naurun aihetta – miksi ne eivät siis kuulu kiellettyjen aiheiden listaan? – Luonnostelija ei hoksannut, että huumori ei ole minkään aiheen tai teeman sisäsyntyinen ominaisuus. Se on käsittelytapa. Siksi huumori ei tunne kieltoja tai rajoituksia.

miserere
Miserere (2002)

Ja tästä päästään takaisin Karjalan Sisseihin, joka lähestyy erittäin raskaita aiheita huumorin keinoin. Sissien huumori toimii vain vakavalla naamalla lausuttuna ja on juuri siksi niin leimallisen suomalaista. – Oletteko huomanneet, että täällä pohjoisessa arvostetaan juuri niitä jutunkertojia, jotka eivät naura omille läpilleen? Suomessa vitsejä kerrotaan naama peruslukemilla. Nauraminen jää yleisön tehtäväksi. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa on toisin – siellä tarinoitsija saa toimia yleisölleen esinaurajana. (Onkohan Suomessa koskaan esimerkiksi tehty valmiiksi naurettuja komediasarjoja? Niihin kuuluva esinauramisen kulttuuri ei oikein sovi täkäläiseen mentaliteettin. Meillä on Vesku Loirin Naurava kulkuri, mutta se onkin huonointa suomalaista huumoria ikinä enkä voi ymmärtää, kuinka kukaan voi kuunnella sitä oksentamatta.)

karjalasta kajahtaa
Karjalasta kajahtaa (2004)

En tiedä, miten helppoa martial industrialiin perehtymättömän kuulijan on löytää Sissien kappaleista huumorin lämpöä. Se on jatkuvasti läsnä, mutta niin hienovaraisesti ja viitteellisesti, ettei keltanokka välttämättä tunnista sitä huumoriksi, vaan pitää konseptia yksinkertaisesti helvetin outona. Sissihuumorin bongaaminen taitaa edellyttää industrialin sisäisten konventioiden läpikotaista tuntemista. Martial industrial ja sen sukulaisgenret tuppaavat nojaamaan raakaan, suorastaan väkivaltaiseen äänimaailmaan ja visuaalisuuteen. Jos nämä eivät ole kuulijalle jo tuttuja juttuja, voi huomio kiinnittyä soundien ja kuvaston silkkaan raadollisuuteen, jolloin huumori peittyy näkyvistä.

Karjalan Sissit on vihaista musiikkia. (Sana musiikki pitäisi tosin kenties laittaa lainausmerkkeihin. Lähinnä huutoa ja kolinaahan tämä on.) Tasapainoa aggressiolle ja väkivallalle tuovat huumorin lisäksi vanhat suomalaiset iskelmät, joita Sissit ovat lainailleet levyilleen sellaisenaan. Moni Sissien varastamista iskelmistä liittyy romantisoituun Karjala-idylliin tai Suomen sotahistoriaan: levyiltä löytyy niin Heili Karjalasta, Suomi Marssi kuin Elämää juoksuhaudoissakin. Kilttien iskelmien välissä sitten käydään viinanjuontikoulua ja heilutetaan kirvestä – ja lopuksi todetaan, että eihän se tyttö minun kyytiini tullut, kun olen poika hurjanlainen. Jos tämä ei ole sitä paljon puhuttua katharsista, mikä on? – Valitettavasti iskelmiä on kertynyt lähinnä bändin ensimmäisille levyille, eikä viimeisillä julkaisuilla ole lainan lainaa. Itse en varmaankaan koskaan olisi oppinut kuuntelemaan Suomi-iskelmää, elleivät Sissien levyt olisi sille tielle viitoittaneet.

tanssit on loppu nyt
Tanssit on loppu nyt (2009)

Otetaan loppuun hieman musiikkia. Oma suosikkialbumini Karjalan Sisseiltä on vuonna 2002 julkaistu Miserere, jolla siteerataan laajasti klassisen musiikin teoksia. Luulen, että kaikki lainat ovat peräisin Arvo Pärtiltä, mutta aivan varma en ole. Voi vain arvella, kuinka Pärt suhtautuisi ajatukseen siitä, että hänen sävelteoksiaan käytetään tällaisissa yhteyksissä. Miserere on kuitenkin Karjalan Sissien vakavamielisin albumi: Sisseille ominaista ”huonoa huumoria” on mukana huomattavasti vähemmän kuin bändin julkaisuilla yleensä. Ehkäpä Pärt ei siis panisi pahakseen. Erityisesti Requiem vaikuttaa vilpittömältä kunnianosoitukselta Pärtin musiikkia kohtaan. Koskaan ei silti voi olla varma siitä, onko kappale sittenkin tehty jonkinlainen pilke silmäkulmassa. (Itse asiassa en ole edes varma, mikä Pärtin kappale tämä on – mutta Pärtiä tämä on aivan varmasti! … Onhan?).

Requiem on pehmeä lasku Sissien tuotantoon. Seuraavaksi kannattaa tsekata tylympi ja meluisampi Pig Society, joka pitää sisällään lainat sekä Kummelista että Cobrasta (kyllä, juuri siitä Stallone-elokuvasta). Jos sekään ei saanut järkeä lähtemään, kannattaa kuunnella myös Haarschnitt. (Arvelin pitkään, että Haarschnitt olisi saanut inspiraationsa siitä, kuinka sotavangeilta on ollut tapana ajella hiukset pois. Sitten kuulin, että biisin taustalla onkin Pesosen oma nuoruudenkokemus: vanhempi mieshenkilö oli katsonut asiakseen ojentaa pitkätukkaista Pesosta ja kehottanut jolppia leikkauttamaan lettinsä. En ole saanut tilaisuutta varmistaa tarinan todenperäisyyttä, mutta kyllä tämä silti vei pohjan skeneuskottavalta WWII-tulkinnaltani.) – Misereren jälkeen suosittelen tutustumaan tänä vuonna ilmestyneeseen Want You Dead -albumiin tai runsaanlaisesti iskelmälainoja sisältävään Karjalasta kajahtaa -levyyn (2004).

karjalan_sissit-WYD
Want You Dead (2015)

Melomaanikko on muuten niin ikään kirjoittanut joitakin vuosia sitten Karjalan Sisseistä.

Loppuun vielä hassunhauska Sissit-anekdootti Punk in Finland -foorumilta. Tätä paremmin Sissien konseptia on tuskin mahdollista kiteyttää. Sääliksi käy tätä anonyymia ranskalaista.

[J]ossain ranskassa paikallinen neofolkkari kantoi ylpeänä [Karjalan Sissien] hupparia, jonka selässä luki fraktuuralla komeasti VANHA RYYPÄTTY PULIUKKO. Oli kuulemma ollut tosi käärmeissään, kun oli saanut kuulla, mitä se tarkoittaa. Oli vissiin luullut, että KS:n musiikki käsittelee jotain natsi-evropa-holokaustihommeleita, kun ei raukka tajunnut sanaakaan niistä pulttibois-läpändereistä ja Pesosen votka/huora -lyriikoita.