Mommy Dead and Dearest (2017), Capivated (2014) ja The Cheshire Murders (2013) arvostelu

Otetaas jälleen pari pikakatsausta true crime -dokumentteihin. Kaikki dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordic -palvelussa.

Mommy Dead and Dearest (2017)

Mommy Dead and Dearest (2017)

Dee Dee Blanchard asuu kahdestaan monivammaisen Gypsy Rose -tyttärensä kanssa. He ovat tunnettuja hahmoja: heistä tehdään human interest -juttuja eri medioihin, ja heillä on laaja seuraajakunta sosiaalisessa mediassa. He ovat malliesimerkki perheestä, joka on kohdannut valtavasti vastoinkäymisiä ja joka jaksaa ”posin voimalla” hymyillä kameralle.

Kesällä 2015 Dee Dee löydetään vuoteestaan kuoliaaksi puukotettuna. Gypsy Rosen pyörätuoli ja mittava lääkekavalkadi löytyvät perheen kotoa, mutta itse tyttöä ei näy missään. Herää kysymys, onko Dee Deen murhaaja siepannut Gypsy Rosen – tai vielä pahempaa: onko myös Gypsy Rose surmattu?

Mommy Dead and Dearest kertoo tarinan, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Hyviksen ja pahiksen roolit vaihtuvat päikseen useammin kuin kerran. Kertomusta on vaikea uskoa todeksi – niin käsittämättömällä tavalla dokumentin keskushahmot toisiaan kohtelevat.

Surullisinta dokumentissa on se, kuinka yksi ihminen voi elämänsä aikana joutua useampaan otteeseen hyväksikäytetyksi. Aivan kuin kerran rikottu psyyke vetäisi magneetin lailla puoleensa sellaisia ihmisiä, joilla on taipumus ja tahto tehdä heikommille pahaa. Samalla on hämmästyttävää, kuinka rikollisten läheiset ovat taipuvaisia syyttämään rakkaimpiensa pahoista teoista muita. – Tämän enempää dokumentista on vaikea sanoa spoilaamatta koko tarinaa.

Saman tapahtumakulun pohjalta on tehty myös HBO-sarja The Act, sekin nähtävissä HBO Nordicissa. Palataan siihen joskus myöhemmin.

Captivated: The Trials of Pamela Smart (2014)

Captivated: The Trials of Pamela Smart (2013)

Vuonna 1990 Pamela Smart löysi puolisonsa Gregg Smartin surmattuna pariskunnan yhteisestä kodista. Gregg Smartia oli ammuttu päähän. Rikospaikkaa oli pengottu tavalla, joka viittasi ryöstöön. Poliisi pääsi pian tekijöiden jäljille – murhan takana oli neljä teini-ikäistä poikaa. Yhdellä heistä sattui olemaan seksisuhde Pamela Smartin kanssa.

Pamela Smartista on olemassa kaksi kertomusta. Toisen kertomuksen mukaan hän manipuloi vaikutuksille alttiin teini-ikäisen rakastajansa William Flynnin murhaamaan Gregg Smartin päästäkseen käsiin mittavaan henkivakuutukseen ja miehensä perintöön. Toinen kertomus taas kuvaa Pamelan surevana leskenä ja huono-onnisena syntipukkina, jolla ei ollut mitään tekemistä Greggin kuoleman kanssa.

Captivated-dokumentin kantava teema on median rooli Pamela Smartin oikeudenkäynnissä ja tuomiossa. Smartista rakennettiin mediassa kiehtova femme fatale: opettajatar, joka vietteli alaikäisen nuorukaisen ja sai tämän murhaamaan viattoman aviopuolison. (Tosiasiassa Pamela ei koskaan toiminut opettajana – tämä ei kuitenkaan estänyt lehtiä kutsumasta häntä ”tappajaopettajaksi”.) Televisiokamerat ja lehtitoimittajat seurasivat oikeudenkäyntiä silmä kovana.

Pamela Smart oli eräänlainen vastentahtoinen tosi-tv-tähti aikana ennen tosi-tv:tä. Tarina ei kuitenkaan hänen kohdallaan katkennut silloin, kun televisiokamerat sammuivat – Smart istuu tuomiotaan yhä tänäkin päivänä.

The Cheshire Murders (2013)

The Cheshire Murders (2013)

Kesällä 2007, keskellä rauhalliesen lähiön yötä 26-vuotias Joshua Komisarjevsky ja 44-vuotias Steven Hayes murtautuivat varakkaan Petitin perheen taloon. Murtomiehet olivat kokeneita rikollisia, ja ilmeisesti heidän tarkoituksenaan oli rutiininomaisesti kerätä talosta käteistä, pankkikortteja ja koruja ja häipyä vähin äänin. Tapahtumista kuitenkin kehkeytyi seuraavien tuntien aikana jotakin paljon pahempaa kuin tavanomainen ryöstö.

Noin seitsemän tuntia sen jälkeen, kun Komisarjevsky ja Hayes olivat astuneet Petitien ovesta sisään, talo roihusi jo ilmiliekeissä. Liekehtivän talon sisällä oli nelihenkisen Petitin perheen kolme jäsentä: äiti ja kaksi tytärtä. Tyttäret menehtyivät savumyrkytykseen, äiti oli surmattu jo aiemmin. Poliisi sai tekijät välittömästi kiinni, ja vuosien oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin kuolemaan.

The Cheshire Murders yrittää ymmärtää ja selittää tapahtunutta. Sen kiinnostavinta antia ovat tekijöiden omaisten haastattelut. Toisin kuin Mommy Dead and Dearest -dokumentissa, The Cheshire Murdersissa tekijöiden omaiset eivät edes yritä puolustaa Komisarjevskya ja Hayesia – taitaapa joku läheinen toivoa heille jopa kuolemantuomiota. Propsit heille. Ei ole helppoa astua julkisuuteen Komisarjevskyn ja Hayesin kaltaisten väkivalta- ja seksuaalirikollisten omaisena.

The Cheshire Murders lähestyy dokumentin aihetta ikään kuin spiraalimaista kaavaa myöten. Se koskettaa ensin tapahtumien yhtä aspektia ja siirtyy seuraavaan, sitten seuraavaan ja seuraavaan. Aivan kuin yhteen näkökohtaan sukeltaminen olisi liian paljon, liian suurta – itse tapahtumaa, tekijöiden taustaa, uhrien taustaa, oikeudenkäyntiä, todistusaineistoa ja kaikkea muutakin on käsiteltävä vain vähän kerrassaan. Suurempi annos olisi liikaa. Pieni hiven kerrallaan koko totuus, tai se, mitä siitä on mahdollista ymmärtää, kasaantuu tahmaiseksi, hiiltyneeksi möykyksi katsojien silmien eteen.

The Cheshire Murders -traileri Vimeossa

 

The Keepers (2017) arvostelu – Se, mistä ei puhuta

the keepers 2017 arvostelu
The Keepers (2017)

The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Tai sellaisena sarja ainakin alkaa. Jo sarjan ensimmäisissä jaksoissa alkaa näyttää siltä, että katolisessa koulussa opettajana toimineen Catherine ”Cathy” Cesnikin murha oli vain yksittäinen elementti tuuheassa ja vanuneessa vyyhdissä. Sarjassa seurataan Gemmaa ja Abbieta, kahta sisar Cathyn entistä oppilasta, jotka pyrkivät lähes 40 vuotta murhan jälkeen selvittämään, mitä ja miksi sisar Cathylle tapahtui.

Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Keough oli aikanaan moderni ja opiskelijoiden silmissä houkutteleva oppilaitos, jonka ovet eivät auenneet kaikille halukkaille. Vähänpä kouluun haikailevat tytöt tiesivät, mitä sen seinien sisällä oli meneillään.

Sarjassa haastateltujen ihmisten joukko on kunnioitettavan laaja. Tekijät eivät ole säästelleet vaivaa etsiessään haastateltavia ja matkustaessaan heidän luo. Joukossa on toimittajia, entisiä ja nykyisiä poliiseja, asianajajia, virkavallan edustajia ja lääkäreitä. Suurimman joukon muodostavat kuitenkin Abbien ja Gemman kaltaiset Keoughin entiset oppilaat, joista osalla on kouluajoiltaan hämmentäviä, traumaattisia muistoja.

Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Moni varmasti katsoo The Keepersiä dokumenttina katolisen kirkon rappiosta – tarinana kirkon edustajien väärinkäytöksistä ja sen uhrien yrityksestä saada oikeutta. Itse kuitenkin katson sarjaa pikemminkin kertomuksena siitä, kuinka osa miehistä tahtoo niin ankarasti suojella toisia miehiä ja peitellä näiden vastuuttomia tekoja.

En halua synnyttää tieten tahtoen sukupuolten välistä vastakkainasettelua. Dokumentissa haastatellaan monia miehiä, jotka pyrkivät omalla työllään paljastamaan mätäpaiseen, joka Keoughin koulussa ja koko katolisessa kirkossa muhi ja muhii kai edelleen. Käy myös ilmi, että sisar Cathyn kuolemaan johtaneessa tapahtumasarjassa osansa saivat myös koulupojat. Olisi silti silkkaa itsepetosta väittää, että sukupuolella ei olisi asiassa merkitystä. Dokumentin vastakkainasettelu ei siis ole katolinen kirkko vastaan muut, eikä miehet vastaan naiset, vaan toistensa pahoja tekoja suojelevat miehet vastaan heidän uhrinsa.

Tähän viitannee myös dokumentin nimi. Dokumentissa kuvataan miehiä, joita voidaan luonnehtia keeper-sanalla (joka kääntyy tässä yhteydessä parhaiten suojelijaksi) kolmesta syystä: He suojelevat toistensa salaisuuksia ja toisaalta ovat uskonnollisia auktoriteetteja, seurakunnan hengellisiä suojelijoita. Samalla he pettävät koko yhteisönsä, sillä he eivät ole suojelijoita siinä mielessä kuin heidän pitäisi, siinä mielessä, johon heidän asemansa heidät velvoittaa – he eivät suojele yhteisönsä heikoimpia pahalta. Päinvastoin: he tekevät pahaa.

The Keepers on saanut pääosin suotuisan vastaanoton. Toisaalta se on kirvoittanut myös kriittisiä ääniä, jotka liittyvät traumaattisten muistojen tukahduttamiseen ja palautumiseen. Jane Doe, jota on haastateltu dokumenttia varten tuntikaupalla, kertoo työntäneensä Keoughiin liittyvät, traumaattiset kokemukset mielensä tiedostamattomaan osaan, kunnes muistot alkoivat 80-ja 90-lukujen taitteessa palata mieleen.

Teoria niin kutsutuista palautetuista muistoista (recovered memories) nousi 90-luvulla merkittävän kiistelyn aiheeksi. Takana oli 80-luvun ritualistiseen hyväksikäyttöön liittyvä moraalipaniikki, jonka kukoistaessa lukemattomat naiset ”muistivat” hyväksikäyttötilanteita, joita ei koskaan ollut tapahtunut. 90-luvulla otettiin askel taaksepäin, kun ajatukseen palautetuista muistoista alettiin suhtautua huomattavasti kriittisemmin. Teoriaa palautetuista muistoista pidetään on tänä päivänä kiistanalaisena, mutta ymmärtääkseni yleinen psykologien mielipide on, että traumaattisten muistojen tukahduttaminen ja palautuminen on joskin harvinaista, niin mahdollista. Palautetut muistot eivät kuitenkaan yksin todista, että jotakin on tapahtunut, vaan todisteita on saatava myös muualta.

Kriittiset äänet korostavat, että dokumentissa palautettujen muistojen teoriaan kohdistettua kritiikkiä ei käsitellä tarpeeksi. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä: Jane Doen muistot ovat dokumentissa niin keskeisessä osassa, että palautettujen muistojen teorian kritiikkiä olisi pitänyt käsitellä pitkällisemmin.

the keepers 2017 arvostelu

Monet kriittiset äänet kuitenkin menevät liian pitkälle väittäessään, että tämä yksityiskohta kumoaisi sen, mitä The Keepersissä kerrotaan. Jane Doe on ainoa, joka dokumentin aikana tuo esille sen, että muistot palautuivat hänen mielensä vasta aikuisiällä. Dokumentissa esitetään, että väärinkäytöksen kohteeksi joutui kymmeniä, ellei satoja nuoria. Kymmenet ihmiset muistavat samankaltaisia kokemuksia kuin Jane Doe. Vaikka Jane Doen muistot olisivatkin ”keksittyjä”, mitä meidän pitäisi ajatella kymmenien muiden todistajien muistoista?

Suosittelen The Keepersiä lämpimästi niin rikosdokumenttien kuin rikoselokuvienkin ystäville. Jos tykkäsit The Jinxistä, tykkäät varmasti myös The Keepersistä. Tsekatkaa myös alla oleva sarjan alkutunnus – se kiteyttää sarjan teemat upeasti ja saa yhä syvempiä merkityksiä sitä mukaa, kun katsoja etenee sarjan jaksoissa pidemmälle.

*****

Toisinajattelija-dokumentti Pentti Linkolasta (2018) ja Savonlinnan luontoelokuvafestivaali

Savonlinnan luontoelokuvafestivaali järjestetään loppuviikosta eli 17.–19.8.2018. Ohjelmistossa on monipuolisesti luontoon liittyviä elokuvia perinteisistä eläindokumenteista Rölliin ja esseenomaiseen, poeettiseen luontoelokuvaan. Omaa mieltäni ohjelmistossa kiinnitti ennen kaikkea Georg Grotenfeltin lyhyt dokumentti Toisinajattelija, jossa Pentti Linkolan elämää seurataan yhden päivän ajan. Dokumentin ensi-iltaesitys on Savonlinnan festivaaleilla 19.8. Sain tilaisuuden katsoa dokumentin etukäteen.

Pentti Linkola on lintutieteilijä, kalastaja ja kirjailija, joka muistetaan radikaalin syväekologisesta ajattelustaan. Menneinä vuosina Linkola opittiin tuntemaan provokatiivisena ekofasistina, ja toisinaan hänen kyseenalainen maineensa johti jopa esiintymiskutsujen perumiseen. Toisiajattelijassa nähdään toisenlainen Linkola: hauras, mutta ikäisekseen jäntevä vanhus, joka asuu vielä 84-vuotiaanakin yksin vaatimattomassa ja eristäytyneessä erakkomökissä.

Kun olin nuori, suunnilleen lukioikäinen, Linkolan ärhäkkä radikalismi kiehtoi minua. Sittemmin olen oppinut näkemään hänessä myös pehmeämmän puolen. Linkola ei ole vain ideologi ja filosofi, vaan myös luonnon tarkkailija ja kaunokielinen kuvaaja. Kun hänen teoksiinsa sukeltaa tarpeeksi syvälle, huomaa, että Linkolan kiukku onkin nurinpäin kääntynyttä rakkautta – rakkautta aarniometsään, telmiviin lintuihin ja muihin eläimiin, metsän hiljaisuuteen, koskemattomaan ja käymättömään luontoon. Linkola aistii kaikkialla luonnossa kauneutta, ja hänen vihansa syntyy tuon kauneuden menettämisen pelosta.

Toisinajattelijassa keskitytään juuri Linkolan kaipuuseen ja rakkauteen koskematonta luontoa kohtaan. Hänen elämänsä on täynnä toimintaa; joutilasta hetkeä ei ole. Arki on jatkuvaa pinoamista, kantamista, pilkkomista, poimimista – yksin. Vaikka elämä on ruumiillisesti kuluttavaa, on Linkolan piha kuin pieni paratiisi. Mökin ympärillä tapahtuu jatkuvasti, liikennettä on kuin suurkaupungissa. Joka paikassa jokin kurnuttaa, livertää, suhisee, nuuhkii, pörisee, raakkuu tai laulaa. Kaiken keskellä istuu vanhus, välillä tyytymättömyyttään tuhisten, välillä ihastuksesta mykistyen.

Muistan törmänneeni siellä sun täällä syytöksiin siitä, että Linkola olisi darwinisti. Höpsis, sanon minä, päinvastoin. Linkolan poleemisimmissa kirjoituksissa hänen elämää rakastava ja ihasteleva puolensa ei juuri pääse esille, joten luulot hänen darwinistisuudestaan omat ymmärrettäviä. Linkola kuitenkin korostaa hieman huonommin tunnetuissa kirjoituksissaan sitä, ettei luonto ole jatkuvaa selviytymistaistelua ja että eläimet osaavat myös leikkiä. Linkola nostaa eläinten leikin esille myös Toisinajattelijassa:

Pääosan ajastaanhan linnut käyttää joko lepäilyyn taikka leikkiin, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta. Niillä on se yksi tiukka aika, jolloin ne ruokkii poikasiaan, ja muutenhan ne käyttää pääosan ajastaan sellaiseen lokoisaan elelyyn ja loputtomaan leikkiin ja pelleilyyn. Mutta hauskaa niillä on.

Paha väittää vastaan, kun Suomen lintutieteen pioneeri kerran näin sanoo.

Vaikka Linkola on vuosien mittaan pehmennyt ja alkanut keskittyä kirjoituksissaan enemmän luonnon ainutlaatuisuuteen kuin maailmaa vaivaaviin uhkakuviin, ei hänen ajattelunsa perusta ole muuttunut. Itsekäs ja nautinnonhalunen teollinen ihminen on hänen maailmassaan kaiken pahan alku ja juuri. Raivo on vaihtunut suruun: Linkola ei näe toivoa muutoksesta. Kirjoittaminen ja muut yritykset vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ovat osoitautuneet turhiksi. Toivoa ei ole, joten hän keskittyy siihen hyvään ja kauniiseen, joka jäljellä on.

Elän tyypillistä kaupunkilaiselämää. Teen tietokoneella töitä kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Valtaosa vapaa-ajastani kuluu television ja videopelien äärellä. Katson älypuhelimeni näyttöä kymmeniä tai satoja kertoja päivässä. Koko elämääni ympäröivät koneet ja ihmisen rakentama, keinotekoinen ympäristö.

Toisinajattelijaa katsoessani huomasin kadehtivani Linkolaa.

Linkolalla ei ole televisiota, nettiä, tietokonetta tai älypuhelinta. Hän kirjoittaa käsin tai kirjoituskoneella. Seinään on kiinnitetty lankapuhelin, jolla – Linkola kertoo – vaikuttaa olevan oma tahto ja johon Linkola ei mielellään vastaa. Minun huomioni ja aikani on kahlittu älypuhelimen näytön valoon; Linkola on vapaa seuraamaan päivät lintujen lentoa ja nukkumaan yöt pimeydessä, jota kaupunkien valosaaste ei likaa.

Toisinajattelijan ensi-ilta koittaa Savonlinnan luontoelokuvafestivaaleilla 19.8. osana Syvällä luonnossa -lyhytelokuvanäytöstä. Tsekkaa myös festivaalin muu ohjelmisto ja FB-event.

Olen käsitellyt blogissa Linkolan tuotannosta Johdatus 1990-luvun ajatteluun -kirjoituskokoelmaa.

*****

Hot Girls Wanted (2015) arvostelu

Hot Girls Wanted (2015)

Hot Girls Wanted (2015) on dokumentti nettipornosta. Elokuvassa seurataan nuorten, pornoalalla vasta aloittaneiden tyttöjen elämää ja sitä, kuinka heidän ajatuksensa pornosta muuttuvat sitä mukaa, kun kokemusta karttuu. Vain harva tytöistä jatkaa pornon parissa puolta vuotta pidempään.

Hot Girls Wanted havainnollistaa nettipornon suosiota seuraavalla tilastotiedolla: Netin pornosivustoilla käy kuukausittain enemmän ihmisiä kuin Netflixin, Amazonin ja Twitterin sivustoilla yhteensä. Se on paljon, se.

Amatööriporno on suositumpaa kuin koskaan. Dokumentissa keskitytään ennen kaikkea ns. pro-amatööripornoon, joka on lavastettua ja näyteltyä siinä missä varsinainen ammattilaisporno. Erona on kuitenkin se, että elokuvissa esiintyvät työt ovat vasta alalle tulleita ja siksi verrattavissa amatööreihin.

hot girls wanted arvostelu
Riley (kesk.) järjestää tytöille majoituksen ja ottaa siivun tilipussista.

Tuoreet kasvot ovat alalla kovaa valuuttaa. Miespuolinen, kokeneempi pornonäyttelijä arvioi, että hyvässä lykyssä alalle tulevalle tytölle riittää töitä noin vuodeksi. Pahimmassa tapauksessa duunia on vain kuukaudeksi tai pariksi – sen jälkeen naama on jo kulunut, eikä keikkaa tarjota. Tämä tarkoittaa sitä, että videoilla esiintyy lähinnä tyttöjä, jotka olleet alalla vasta joitakin viikkoja tai kuukausia ja joille pornonäyttelijän arki on uutta ja ihmeellistä. Kun alan naamat, käytänteet ja vaarat tulevat tutuiksi, ura onkin jo ohi. Eräs dokumentissa haastateltu toteaa osuvasti: ‘”The girl next door’ is being replaced by ’the real thing’.”

Tytöt, joiden elämä dokumentissa seurataan, asuvat 23-vuotiaan pornoagentti Rileyn luona. Riley tarjotaa tytöille majoituksen, auttaa heitä otattamaan itsestään promovalokuvia ja järjestää työkeikkoja. Vastineeksi tästä Riley ottaa siivunsa tyttöjen jokaisesta tilistä.

Työt ovat saapuneet Rileyn hoteisiin eri puolilta Yhdysvaltoja. Suurin osa heistä on täyttänyt juuri 18. Pornoura tarkoittaa näille tytöille pakotietä omasta kotikaupungista ja vapautta tehdä mitä haluaa. Monelle 18-vuotiaalle tämä unelmien täyttymys.

hot girls wanted arvostelu
Rileyn asunnossa tyttöjä tulee ja menee.

Dokumenttia katsellessa ei tiedä, pitäisikö tyttöjen nuoren hyväuskoisuudelle itkeä vai nauraa. Eräs tyttö nappaa kuvauspäivän päätteeksi katumuspillerin, josta työnantaja on maksanut tytölle 100 dollaria ylimääräistä. Tyttö on tyytyväinen: pilleri maksoi vain 40 dollaria, joten hän jäi hommassa voitolle mahtipontiset 60 dollaria. Hyvä diili!

Aluksi pornonäyttelijän elämä vaikuttaa ihanalta. Työpäivät ovat lyhyiltä ja palkkiot suuria. Kuvauspaikoilla tyttöjä kohdellaan kuin prinsessoja. He saavat päättää mitä tekevät ja mihin rahansa laittavat. He unelmoivat kuuluisuudesta ja pitkästä pornourasta.

hot girls wanted arvostelu
Tytöt tsemppaavat ja tukevat toisiaan.

Alkuhumun jälkeen pornoteollisuuden ikävät puolet nousevat kuitenkin esiin. Yksi tytöistä saa alapäähänsä ikävän tulehduksen ja päätyy omituiseen bondage-elokuvaan, kun työt ”tavallisissa” elokuvissa loppuvat. Toinen tekee kohtauksen, jossa hänen on esitettävä seksiin vastentahtoisesti suhtautuvaa teinityttöä. Lopulta eräs tytöistä ottaa vastaan keikan, joka osoittautuukin kesken kuvauksien merkittävästi väkivaltaisemmaksi kuin alun perin oli sovittu:

I was terrified. I didn’t know if I could tell him no. Then I understood, that’s how rape victims feel.

Moni pornon kuluttaja pyrkii oikeuttamaan katselutottumuksensa sillä ajatuksella, että naiset saavat elokuvista reilun palkkion, että naiset ovat suostuneet kaikkeen elokuvassa tapahtuvaan vapaasta tahdostaan ja että ketään ei pakoteta pornon nimissä mihinkään.

hot girls wanted arvostelu
Rachel, taiteilijanimeltään Ava Taylor, päätyy näyttelemään kohtauksessa, joka ällöttää häntä.

Hot Girls Wantedin maailmassa mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Tyttöjen palkkiot jäävät kulujen jälkeen pieniksi, ja usein eteen sattuu kuvaustilanteita, joissa tytöt laitetaan tekemään asioita, joista ei etukäteen ole puhuttu. Tilanteissa käytetään hyväksi tyttöjen kokemattomuutta ja epävarmuutta: he eivät rohkene sanoa ei kesken kuvausten, koska pelkäävät menettävänsä palkkionsa tai maineensa.

Pornon väkivaltaisuutta käsitellään elokuvassa vain sivumennen. Aihe aiheuttaa tytöissä niin suurta hämmennystä, ettei siitä herää kunnon keskustelua. Osalla on asiasta omakohtaisia kokemuksia, eivätkä he silti tuomitse niitä, jotka pakottavat tyttöjä kameran edessä asioihin, joista ei etukäteen ole sovittu. Ongelman olemassaolo tiedostetaan, mutta sitä ei ääneen tunnusteta ongelmaksi. Tytöt yksinkertaisesti  vaikenevat. Asian prosessointi on kaikilla kesken.

Dokumentissa esitetyn tilastotiedon mukaan 40 prosenttia nettipornosta kuvaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Aiheesta on saatu vuosien mittaan erilaisia mittaustuloksia riippuen paljolti siitä, kuinka väkivalta määritellään – luvut vaihtelevat kahdesta prosentista aina 88:aan. Luultavasti todellinen luku on jossakin 15–30 välillä.

hot girls wanted arvostelu
Tressa kertoo pornourastaan äidilleen.

En tiedä, mitä asiasta ajattelisi. Pitäisikö olla huolissaan? Ymmärrän, että tietynlaisen pornon kuluttaminen ja pornossa nähtyjen asioiden toteuttaminen käytännössä ovat kaksi eri asiaa. Ymmärrän, että suurin osa aikuisista tajuaa, että porno on näyteltyä fantasiaa ja täysin eri asia kuin tosielämän seksi.

Mutta entä nuoret aikuiset ja teinit, joista valtaosa on nähnyt pornoa? Porno on osittain korvannut perinteisen seksivalistuksen. Pelkään, että nykypäivän nuoret, jotka ovat altistuneet nettipornolle hämmästyttävän nuorina, erehtyvät luulemaan, että pornon antama kuva seksistä ja erityisesti naisista on todellinen.

Että seksi on sitä, kun nainen auttaa miestä tulemaan.

Että on miehen oikeus päättää yksin, mitä seuraavaksi tehdään, ja naisen velvollisuus tehdä mitä käsketään.

Että naiset tykkäävät, kun vähän riepotetaan ja läpsitään.

Että naiset sanovat ei, vaikka haluavat kuitenkin, ja vaikkeivät haluaisikaan, niin mitäs sitten.

Toivon olevani väärässä, mutta näen edessämme helvetin pelottavan tulevaisuuden.

hot girls wanted arvostelu
Pari kuukautta kuvausten päättymisen jälkeen Rileyn talossa on joukko uusia tyttöjä. Pornon kiertokulku on ikuinen.

Hot Girls Wanted on erinomainen dokumentti surullisesta ja ahdistavasta aiheesta. Ottaen huomioon sen, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse, tuntuu suorastaan hämmentävältä, kuinka vähän pornoon liittyvistä ongelmista puhutaan.

En ole varma, voinko enää diggailla Nina Hartleyn persoonaa ja ideologiaa tosissani.

Hot Girls Wanted on katsottavissa Netflixissä.

*****