F is for Family arvostelu, tuotantokaudet 2-3

F is for Family (2015–) vain paranee kausi toisensa jläkeen. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli parasta perhekomediaa vuosiin. Kuuden jakson mittaisella kaudella ehdittiin kuitenkin lähinnä esitellä hahmot ja luoda pikainen vilkaisu kunkin ongelmiin. Vasta toisella kaudella alkaa kunnolla tapahtua. Katsotaan ensin kakkoskautta ja pohditaan kolmatta tuotantokautta tekstin lopussa.

Perheenisä Frank Murphy (Bill Burr) on kiukkuisempi kuin koskaan aiemmin. Sen jälkeen, kun Frank sai kenkää Mohican Ariwaysin keskitason johdosta, työstressi ei ole kiristänyt hänen pinnaansa – sen tilalle ovat tulleet rahahuolet, pelko työttömyyden pidentymisestä ja alemmuudentunne siitä, ettei hän pysty ruokkimaan perhettään. Frank on niin ylpeä ja uppiniskainen, ettei hän pysty edes hakemaan työttömyyskorvausta, vaan mieluummin laskeskelee perheen väheneviä pennosia kotonaan ja rukoilee, että Mohicanilta soitettaisiin ja pyydettäisiin takaisin töihin.

f is for family
Kun Sue on töissä, Frank ottaa kotiäidin roolin ja vetää jopa paikallista tyttökerhoa.

Frankin oloa ei varsinaisesti kohenna se, että vaimo Sue (Laura Dern) porskuttaa menemään uudessa työpaikassaan Plast-O-Warella. Oma työpaikka ja rooli perheen elättäjänä tuovat Suelle itseluottamusta. Plast-O-Waren sisäisessä kulttuurissa ei kuitenkaan ole hurraamista: firman keskijohdon herrat latelevat Suelle vihjailevia kommentteja ja pilkkaavat tämän halua osallistua yrityksen kehittämiseen. Sue saa kuitenkin tukea Vivianilta, joka opettaa, että törkykommentteihin on vastattava samalla mitalla.

Kontrastiksi Frankin ja Suen arjen haasteille saamme nähdä myös vilauksia pariskunnan ensimmäisistä yhteisistä vuosista. Sue opiskelee collegessa, Frank unelmoi lentäjän urasta. Molemmat ovat nuoria ja kauniita.

Nuori Sue ei malta odottaa, mitä maailma onkaan varannut hänen osakseen. Mutrusuinen kämppis kummastelee vieressä.

Kevin (Justin Long) sukeltaa yhä syvemmälle puberteetin kurimukseen. Tytöt kiinnostavat ja pukille pitäisi päästä, mutta sopivia tyttöystäväehdokkaita ei ole näköpiirissa. Kukaan ei ymmärrä – eivät tytöt, eivät kaverit eikä varsinkaan kaljuuntuva ja junttimainen Frank-isä. Kevin purkaa pahaa oloaan musisointiin ja pilvenpolttoon ja panetustaan ankaraan masturbointiin.

f is for family
Kevinin Merlin’s Monocle -bändi soittaa toisella tuotantokaudella ensimmäisen keikkansa.

Yksi sarjan huippukohtauksista liittyy juuri Kevinin pullistelevaan libidoon: pikkuveli Bill (Haley Reinhart) saa isoveljensä kiinni nyrkkipyykiltä ja järkyttyy. Kohtauksesta muistuu mieleen edellisen tuotantokauden tilanne, jossa Bill todistaa omien vanhempiensa hetekajenkkaa. Tuleeko Billin traumakokemuksista tuotantokaudesta toiseen jatkuva perinne?

Vaikka veljesten ikäero ei ole suuri, elävät he tyystin toisenlaisissa maailmoissa. Vähänpä Bill tietää, että todennäköisesti vain parin vuoden kuluttua hän itse alkaa vietää ahkerasti aikaa käsivoidepurkin ja naisten alusvaatekuvaston parissa.

Muutoin tuotantokausi on Billin osalta vaisu ja tapahtumaköyhä. Samaa voi sanoa myös perheen nuorimmaisesta eli Maureenista, josta alkaa kuoriutua todellinen matemaattinen superlapsi. Kiinnostavin Maureeniin liittyvä käänne liittyy juuri hänen koulumenestykseensä. Maureen saa matematiikankokeesta täydet pisteet – ja koska tyttö ei vain voi olla matematiikassa lahjakas, häntä syytetään lunttaamisesta. Maureen on siis sarjassa toistaiseksi statisti, mutta oletan, että hänellä on edessään vielä kiinnostavia käänteitä.

f is for family
Vic pehmittelee radiokanavan deejiitä.

Toisen tuotantokauden linjoista erottuvat edukseen erityisesti Suen ja Kevinin tarinat. Heidän osaltaan sarja tarjoaa jatkuvasti jotakin uutta ja tuoretta. Frankin hahmo on niin voimakas ja karikatyyrimainen, että hänen osaltaan käänteet ovat hivenen ennalta arvattavia. En sinänsä moiti käsikirjoitusta hänenkään tarinansa osaltaan – se ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Suen ja Kevinin kokemukset.

Mikä tästä sarjasta tekee niin hyvän? Kolme asiaa: erittäin onnistunut ajankuva (ja siihen liittyvä kevytnostalgia), tehokas, nopeatempoinen ja uskottava dialogi (etenkin Frankin hahmon osalta) ja loistava hahmogalleria. Simpsonit kalpenevat F is for Familyn rinnalla.

Edit 12/2018: Kolmas tuotantokausi julkaistiin Netflixissä pari päivää sitten. Ahmin sen kahdelta istumalta. Uskokaa tai älkää, mutta tämä sarja vain paranee edelleen.

Kolmas tuotantokausi tuo mukanaan lisää upeita hahmoja. Naapuriin muuttaa ilmavoimien lentäjä Chet Stevenson, jonka kanssa Frank ystävystyy. Chet on tuonut Vietnamista sotasaaliinaan vaimon, jonka puhuu englantia huonosti ja puolustaa itseään vielä huonommin. Sue saa vihiä, että Chet kohtelee vaimoaan kaltoin.  Arvaatte ehkä, kuinka Frank tällaisiin puheisiin suhtautuu. Ainekset tuotantokauden suureen draaman kaareen ovat kasassa.

Pidän Suen hahmosta kausi kaudelta enemmän. Hän ei salli kenenkään määräillä itseään ja antaa Frankille kovan vastuksen silloin kun vastustamiseen on aihetta (eli aika usein). Hän auttaa, rakastaa, vaalii ja huolehtii. Suessa yhdistyvät modernin 2000-luvun itsenäisen naisen ja 1970-luvun ihanneäidin hyvät piirteet.

Chet – the asshole you love to hate.

Kauden ilopilleri on naapurissa asuvan Philipin oletettavasti autistinen ja pohjattoman ujo Anthony-veli, joka kasvaa kieroon vielä pahemmin kuin Murphyn perheen lapset. Sääliksi käy myös kiukkuisen alkoholisti-isän kasvattamaa Bridget Fitzsimmonsia, johon Bill pahaksi onnekseen ihastuu.

Jännänä tärppinä sarjassa vilahtaa myös Jeffrey Dahmer -niminen, huonosti käyttäytyvä poika. Hmm.

Helvetin hyvä kausi. Lisää, lisää!

*****

Big Mouth (2017–) arvostelu, 1.-3. tuotantokausi

big mouth
Big Mouth

Big Mouth (2017?) lupaa hyvää Netflixin jatkuvajuonisten alkuperäisanimaatioiden tasosta. Sanoinko hyvää? Tarkoitin hel-ve-tin hyvää. Sarja jatkaa samalla räävittömällä linjalla kuin upeat F is for Family ja Bojack Horseman.

Edit 10/2018: Tämä teksti käsittelee pääosin sarjan ensimmäistä tuotantokautta. Lisäsin kuitenkin tekstin loppuun hieman ajatuksia sarjan toisesta kaudesta. Edit 10/2019: Ja vielä lisää ajatuksia tekstin loppuun kolmoskaudesta.

Big Mouth kuvaa teini-ikäisten tyttöjen ja poikien vaiheita murrosiän kourissa. Jaksot kiertyvät ennen kaikkea nuorten heräävän seksuaalisuuden ympärille. ”Onneksi” sarjan nuoria on luotsaamassa seksuaalisuuden ja seksin ihmeellisiin saloihin kaksi hormonihirviötä, jotka eivät ujostele f-sanan käyttöä.

Nick ja Andrew ovat 13-vuotiaita pojankloppeja. Vaikka pojat ovat parhaita kaveruksia, on asioita, joista he eivät voi toisilleen puhua: Andrew on päässyt rannerallin makuun ja ottaa uudesta harrastuksestaan kaiken irti nautiskellen, mutta silti häpeillen. Tähän touhuun poikaa kannustaa hormonihirviö Maurice, joka on suurimman osan ajasta kaikille paitsi Andrew’lle näkymätön.

Jotta touhu ei menisi liian fallosentriseksi, tutustutaan sarjassa myös tyttöjen näkökulmaan. Kaveriporukkaan niin ikään kuuluva Jesse saa riesakseen (tai avukseen, riippuen siitä kuinka asiaa haluaa tarkastella) naispuolisen hormonihirviön, joka sattuu sopivasti olemaan Mauricen vanha heila.

big mouth
Hormonihirviö Maurice opastaa Andrew’ta onanian saloihin.

Vaikka myös naisnäkökulma tuodaan sarjassa esille Jessen hahmon kautta, keskittyy sarja ensisijaisesti poikien ongelmiin. Tämä ei tee sarjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa naiskatsojille: teinipoikien epätoivoisista ja kosteankiimaisista yrityksistä rauhoittaa ja tyydyttää omaa libidoaan saadaan revittyä valtavasti epäsopivia ja ehdottoman alatyylisiä sutkautuksia. Sarjan huumori on äärimmäisen ronskia, eikä se varmasti miellytä kaikkia. Se on kuitenkin suurimmaksi osaksi luonteeltaan suhteellisen lempeää verrattuna vaikkapa Family Guyn huumoriin, joka lipsuu paikoin aidon sadismin puolelle.

Big Mouthin alapäähuumori on kenties parhaimmillaan, kun kaverijengiin kuuluva Jay avautuu muille pojille omista runkkausmetodeistaan. Jay esittelee Andrew’lle ja Nickille (ja tietämättään myös Mauricelle, jota hän ei tosin näe tai kuule) tyynyä, jonka sisään hän kiiman iskiessä virittelee pari mikrossa lämmitettyä keittopussia ja penetroituu sitten tyynyn sisälle etupuolelle tekemästään pienestä aukosta. Myös tyynyn takapuolella on reikä, mutta sitä Jay käyttää kertomansa mukaan vain syntymäpäivinään. Todella jännäksi touhu menee siinä vaiheessa, kun panopuuna käytetty tyyny herääkin henkiin ja ilmoittaa Jaylle olevansa raskaana.

big mouth
Jay esittelee panotyynyään. Andrew ja Nick ihmettelevät.

Sarjassa käydään läpi teini-ikään kuuluvia ilmiöitä lähes yhtä systemaattisesti kuin peruskoulun seksuaalikasvatuksessa: kiusalliset hei-jarit, kosteat unet, kuukautiset, epävarmuus oman seksuaalisen suuntautumisen suhteen (a.k.a. ”olenko homo?”), porno. Poikien onanointi on esillä tavalla tai toisella käytännössä joka jaksossa, ja tyttöjen suhteen asia otetaan esille vain ohimennen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko naisen sooloseksi edelleen tabu, vai eikö sarjan tekijöiden huumorintaju ja/tai asiantuntemus yksinkertaisesti riitä läpänheittoon tästä aiheesta? Jaksoissa sivutaan myös seksuaalisuuden synkkiä puolia, kuten hyväksikäyttöä, pakottamista ja pornon liikakulutusta.

Big Mouth ei ole pelkkää teinikiimaa ja nyrkkipyykkihuumoria – siinä on myös ”älyllisempi”, nokkelampi taso. Tarkoitan tällä tapaa, jossa hahmot rikkovat silloin tällöin neljännen seinän esimerkiksi puhumalla suoraan kameralle tai viittaamalla siihen, että Netflixistähän tätä te tätä katsotte. Pidän tästä sarjan piirteestä aivan erityisesti, ja odotan, mihin suuntaan tätä elementtiä lähdetään tulevilla tuotantokausilla kehittelemään.

big mouth
Jesse löytää jalkojensa välistä ystävän.

Mahtava sarja, ei voi muuta sanoa! Pieni miinus siitä, että fokus on niin vahvasti nimenomaan poikien puberteetissa. Yleensä en katso aiheelliseksi marmattaa all-male-ilmiöstä, mutta nyt ollaan niin vahvasti sukupuolittuneen aihepiirin äärellä, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Uskon, että syy tähän on yksinkertainen: tyttöjen heräävää seksuaalisuutta on vaikeampi kuvata. Naisen seksuaalisuus näyttää olevan tuotantoyhtiöille ja käsikirjoittajille edelleen suuri kysymysmerkki.

Kiinnostavaa sinänsä on, että ne jaksot, joiden pääteema keskittyy tyttöjen heräävään seksuaalisuuteen, ovat naispuolisten käsikirjoittajien käsialaa. Ehkäpä tosiaan on niin, että tällaisissa asioissa sukupuolella onkin merkitystä: osataksesi tehdä huumoria nuoren naisen seksuaalisuudesta sinun on oltava nainen.

2. tuotantokausi: Tissejä ja häpeää

Päivitys 10/2018: Big Mouth senkus paranee vanhetessaan. Ensimmäisellä tuotantokaudella perusasiat eli yölliset siemensyöksyt, tahattomat stondikset ja puolukkapäivien alkaminen saatiin käsiteltyä. Toinen tuotantokausi kuluu syventävien opintojen merkeissä.

Koko yläaste menee sekaisin, kun kouluun ilmestyy uusi tyttö: kaunis Gina, jolla on upeat tissit. Oikeastaan Gina on ollut koulussa ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta vasta nyt hänet huomataan, koska – tissit. Kun Gina kävelee ohi tiukassa t-paidassa, poikien sepalukset pullistelevat ja suut valuvat kuolaa. Jessi puolestaan saa lempeän feministisen herätyksen: tytöillä on jo aivan tarpeeksi vaikeaa omien kehojensa kanssa, eikä poikien asenne helpota tilannetta.

Häpeävelvo kurmottaa Andrew’ta.

Kauden ihastuttavin hahmotulokas on Häpeävelho, joka ilmestyy nostattamaan silotellulla brittiaksentilla teinien syyllisyydentunteita kiusallisissa tilanteissa. Kun vanhemmat eroavat, kaverin sisko avaa vessanoven väärällä hetkellä, peilistä tuijottaa suohirviö ja julkisella paikalla ottaa eteen taas kerran, ilmestyy Häpeävelho manaamaan katumuksen ja huonommuuden tunteita. Murrosikä ei ole sarjan teineille pelkkää orgastista ilotulitusta.

Myös murrosiälle ominaista masennusta sivutaan toisella tuotantokaudella, kun Jessi saa kaitsijakseen Masennuskissan, joka on luultavasti sukua Liisa Ihmemaassa -klassikon Irvikissalle.

Nick koskettaa tissiä. Hormonihirviökokelas Tyler lyö tahtia.

Jo ensimmäisellä tuotantokaudella tutuksi tullut, rampa ja raihnainen homonihirviö Rick tuo ruudulle rajattomat määrät huumoria. Ei ihmekään, ettei Nickin murrosikä ota alkaakseen, kun hän on saanut hormonihirviökseen sellaisen silmäpuolen ressukan kuin Rick. Nickin onneksi tähän tulee sentään toisen kauden mittaan muutos.

Toisen tuotantokauden hauskimmat hetket kietoutuvat paitsi Rickin, myös valmentaja-Steven ympärille. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella annettiin ymmärtää, että Stevessä on ainesta vaikka mihin. Toisella kaudella nämä lupaukset lunastetaan. En voi edes sanoa tästä enempää. Katsokaa itse, niin tiedätte.

Lupaavasti alkaneella matkalla kohti tunnelin suuta Steve-juna uhkaa syöksyä raiteelta.

Toisella tuotantokaudella nähdään useita mieleenpainuvia musiikkinumeroita – hyvällä tavalla mieleenpainuvia, that is. Ilmeisesti ensimmäisen tuotantokauden menestyksen myötä sarjan tekoon on uskallettu pistää enemmän budjettia. Koska toinen tuotantokausi on niin hyvä, pidän melko varmana että sarjaa tehdään vielä lisää. Odotellaan siis kaikessa rauhassa uutisia kolmannesta tuotantokaudesta.

3. tuotantokausi: Lapsia ja aikuisia

Okei, nyt ymmärrän tämän paremmin: Big Mouth ei oikeasti ole sarja teini-ikäisistä, vaan aikuisista. Näennäisesti se kertoo murrosiän mukanaan tuomista muutoksista ja epävarmuuksista – mutta oikeasti kyse on myös meidän aikuisten kokemuksista. Seksuaalisuuteen liittyviä, vaikeita kysymyksiä on helpompi käsitellä, kun ne ”ulkoistetaan” teinien ongelmiksi.

Big Mouthin kolmannella tuotantokaudella käsitellään seksuaalisuuden kirjoa yhä laajemmin. Jay huomaa kokevansa vetoa myös miehiin ja ymmärtää olevasa biseksuaali (”I wanna fuck everyone!”). Luokan ainoa julkihomo Matthew ihastuu toisessa koulussa opiskelevaan poikaan – ja oletan, että Matthew’n vanhempien sitkeää silmien ummistamista oman lapsen homoudelta käsitellään sarjassa vielä myöhemmin. Kouluun saapuu uusi tyttö, joka identifioi itsensä panseksuaaliksi – ja sekös saa koko luokan sekaisin. Andrew matkustaa Floridaan sukulaistensa luokse, ihastuu serkkuunsa ja alkaa miettiä, olisiko seksi verisukulaisen kanssa sittenkään niin kamalan väärin. (No kyllä se olisi.)

Hetken aikaa koko kööri joutuu alistumaan koulupukujen ikeeseen.

Jos Big Mouthin ensimmäinen tuotantokausi oli lähes jatkuvaa runkkaamista, jää heteropoikien ja -miesten seksuaalisuus kolmannella tuotantokaudella selvästi sivuun. Se ei yksinkertaisesti tunnu enää kiinnostavalta – aihe alkaa olla jo loppuun kaluttu. Sen sijaan sarjassa sivutaan myös seksuaalisuuden ikäjakauman toista ääripäätä – eli Andrew’n äidin vaihdevuosia. Ja kas kummaa: myös pieni ja viaton Missy saa kauden loppupuolella oman hormonihirviönsä.

Big Mouth kaivautuu yhä syvemmälle keskeisten hahmojen kipukohtiin. Se on aivan yhtä hauska kuin aiemmat tuotantokaudet, mutta samalla myös surullisempi: hahmoista alkaa paljastua yhä traagisempia piirteitä. Hyvä vaan – kolmas tuotantokausi alkaa olla jo tähtiluokitukseltaan osastoa 5/5.

*****

F is for Family, 1. tuotantokausi (2015) arvostelu

F is for Family (2015-)

F is for Family (Yhdysvallat 2015-) edustaa amerikkalaisyleisöjen keskuudessa suosittua perhesitcomien genreä. Sarjan slice of life -henki tuo mieleen Kukkulan kuninkaan, temperamenttinen isähahmo puolestaan Homer Simpsonin ja Perhe on pahin -sarjan Archie Bunkerin. Ja tässä vain sarjan läheisimmät sukulaiset – perhekomedioita on tehty vuosien varrella valtavat määrät. Silti F is for Family onnistuu tuomaan kuvioon uutta ja tuoretta makua.

Sarja keskittyy Murphyjen perheen keskiluokkaisen arjen kuvaamiseen 1970-luvulla. Isä Frank (Bill Burr) työskentelee lentokentällä matkatavaroiden käsittelyosaston keskitason esimiehenä. Äiti Sue (Laura Dern) hoitaa kotia ja toimii sivutoimisesti Plast-O-Ware-muovikippobrändin (joka on ilmiselvä irvikuva Tupperwaresta) konsulenttina. Lapsikatraan vanhin, lukioikäinen Kevin (Justin Long) kuluttaa aikaansa polttelemalla möyhyä ja kuuntelemalla maagista progerockia. Alakouluikäiset lapset Maureen ja Bill kolhivat toisiaan ja kinastelevat keskenään minkä ehtivät.

f is for family arvostelu
Koko perhe koolla: Kevin, Sue, Bill, Maureen ja Frank.

F is for Familyn kantava teema on Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu jakso toisensa jälkeen huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun Sue jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä. Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Suen hahmon kautta on helppo havaita se muutos, joka perheenäitien ja muiden naisten asemassa on tapahtunut sitten 70-luvun. Sue on tunnollinen äiti ja rakastava vaimo, mutta kaipaa elämäänsä myös jotakin omaa – jotakin sellaista, mikä ei liity hänen perheeseensä tai rooliinsa äitinä. Tänä päivänä äitejä kannustetaan ”oman ajan ottamiseen” ja harrastuksiin – sen sijaan 70-luvun Sue ei saa ymmärrystä toiveilleen. Erityisesti Frankin on hyvin vaikea ymmärtää sitä, etteivät äidin ja vaimon roolit riitä Suelle.

f is for family arvostelu
Frank raivoaa puhelimeen – näky, joka toistuu sarjan ensimmäisen kauden mittaan useita kertoja.

F is for Familyn piirrosjälki on miellyttävää ja huolellista. 70-luvun värit ja kuosit saisivat puolestani näkyä visuaalisessa ilmeessä enemmänkin; tällä erityisesti sarjan hahmojen vaatteissa käytetään paljon kirkkaita, jopa neonväreihin taittavia sävyjä. Aika ajoin sarja läväyttää katsojan silmille hyvinkin graafista väkivaltaa tai seksiä. Koska sarja on muutoin tyyliltään hyvin siisti ja salonkikelpoinen esimerkiksi Simpsoneihin tai Family Guyhyn verrattuna, nämä elementit tulivat ainakin minulle suoranaisena shokkina. Hyvä näin; nämä graafisesti esitetyt, elämän rumat asiat luovat sarjaan pienen ja kutkuttavan vaaran tunnun.

F is for Familya olisi Netflixissä tarjolla jo toinenkin tuotantokausi. Hyvä juttu. Pidin sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta niin paljon, että odotukset toisen tuotantokauden suhteen ovat hyvin korkealla.

Yllätän itseni ja annan F is for Familylle näinkin hyvän tähtiluokituksen.

*****

 

Foodfight! (2012) arvostelu – Maailman huonoin elokuva?

foodfight-2012
Foodfight (2012)

Foodfight! (Yhdysvallat 2012) on luultavasti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Se on niin huono, että jopa The Incredibly Strange Creatures kalpenee sen rinnalla. Se on niin huono, että katselukokemus muuttuu psykedeeliseksi matkaksi kohti oman itsen tiedostamatonta puolta. ”Miksi edes katson tätä?” ”Miltä tämän oikein pitäisi näyttää?” ”Mitä tästä pitäisi ajatella?” Paljon suuria kysymyksiä, vain vähän vastauksia.

Kun supermarketin valot sammuvat iltaisin, alkaa käytävillä kuhista: kaupassa asustavat brändimaskotit heräävät eloon. Tuotemerkkikaupungin katujen turvallisuudesta vastaa Dex Dogtective (Charlie Sheen), joka suunnittelee pyytävänsä vaimokseen rusinapaketin maskottia Sunshine Goodnessia (Hilary Duff). (Joo, luitte oikein. Foodfight!issa tosiaan on hahmo, jonka nimi on Sunshine Goodness. You can’t make this shit up.) Ihana Sunshine kuitenkin katoaa mystisesti juuri ennen kosintaa.

Dex yrittää etsiä mielitiettyään ja masentuu, kun tutkimukset eivät tuota tulosta. Hän saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun markettikaupunkiin ilmestyy uusi tuoteryhmä, Brändi X, jota edustaa ”kuvankaunis” maskotti Lady X (Eva Longoria). Pian käy ilmi, että Brändi X:n valtava koneisto aikoo jyrätä pienet, itsenäiset tuotemerkit marketin hyllyiltä. Dex päättää pelastaa kaupungin uuden jättibrändin ylivallalta.

Tai jotain sinnepäin.

foodfight-dex-sunshine
Dex Dogtective ja Sunshine Goodness eivät katso toisiaan silmiin.

Foodfight!in tuotantohistoria on surullista luettavaa. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Lawrence Kasanoff  loi elokuvan alkuperäiskonseptin jo vuonna 1999 ja sai saman tien idealleen mittavan 25 miljoonan dollarin rahoituksen. Komeasti käyntiin lähtenyt tuotanto kompastui kuitenkin vuonna 2002, kun Kasanoff ilmoitti, että elokuvan keskeneräiset animaatiomateriaalit oli varastettu. Tuotantoa päätettiin kuitenkin jatkaa, ja se sai jopa lisää rahoitusta. Samalla ääninäyttelijöiksi pestattiin tunnettuja nimiä: Charlie Sheen, Hilary Duff, Eva Longoria, Christopher Lloyd.

Foodfight!in piti tulla teattereihin vuonna 2005. Ei tullut. Elokuvaa raavittiin kaikessa hiljaisuudessa kasaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin se huutokaupattiin ja viimeisteltiin niin halvalla ja nopeasti kuin mahdollista. Ensi-ilta koitti viimein vuonna 2012, jolloin Foodfight! pääsi Yhdysvalloissa hyvin suppeaan teatterilevitykseen. Euroopassa teatterikierros jätettiin kokonaan väliin, ja elokuva julkaistiin suoraan DVD:llä.

Ensi-iltaan mennessä Foodfight!in tuotantoon oli uponnut noin 45–65 miljoonaa dollaria (arviot elokuvan tuotantokustannuksista vaihtelevat eri lähteissä). Vertailun vuoksi: suurin osa suomalaisista kokoillan elokuvissa tuotetaan alle miljoonan euron budjetilla. Kallein suomalainen animaatioelokuva on Niko 2 – lentäjäveljekset, joka tuotettiin reilulla 7 miljoonalla eurolla. Euro ja dollari ovat tällä hetkellä lähes samanarvoiset, joten budjettien summittainen vertailu on melko helppoa.

Ja tällainen tuosta yli 45 miljoonan dollarin elokuvasta tuli:

Mun kapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä ymmärtämään, kuinka tällaisen pökäleen tekemiseen on voinut upota noin valtava määrä rahaa.

Aloitetaan ilmeisimmästä: Foodfight! on uskomattoman ruma elokuva. Toteutus on teknisesti kiusaannuttavan kehno ja viimeistelemätön. Hahmojen ulkoasu ja ”lavasteet” ovat täynnä mauttomia ja räikeitä yksityiskohtia. Vaikuttaa siltä, että konseptikuvitusvaihe on jäänyt kokonaan väliin.

foodfight-lady-x
Lady X on ”upea”.

Koska erilaisten ilmeiden luominen on animoinnin kenties haastavin osa-alue, on myös se näköjään skipattu. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kullakin hahmolla on vain yksi ilme. Kun hahmot eivät voi ilmaista tunteitaan ilmeillä, on ne ilmaistava alleviivaavalla dialogilla, käsiä heiluttelemalla ja oudoilla ballerinapyörähdyksillä. Hahmot siis huitovat ja heiluvat puhuessaan kuin balettitanssijat.

Koska hahmojen äänettömään ilmaisuvoimaan ei ole jaksettu tai osattu animoinnissa panostaa, on heidän kasvoilleen jähmettynyt koko elokuvan ajaksi lasittunut ilme. Hahmot eivät oikeastaan koskaan katso toisiaan silmiin, sillä he eivät yksinkertaisesti osaa suunnata katsettaan. Erityisesti Sunshine Goodness tuijottaa koko elokuvan ajan suoraan neljänteen todellisuuteen.

foodfight-ei-nain
Sanoinko jo, että Foodfight!in tuotantoon upposi yli 45 miljoonaa dollaria?

Elokuvan konsepti ei välttämättä ole aivan susi; se muistuttaa hieman tänä vuonna ensi-iltaan tulleen Sausage Partyn perusideaa. Käsikirjoitusvaiheessa homma on kuitenkin kussut pahasti. Dialogi on masentavan huonoa ja täynnä outoja, alatyylisiä kaksimielisyyksiä. Nykyään huolimattomasti kätketyt rivoudet ovat kai välttämätön osa koko perheen elokuvia, sillä ilman niitä aikuiset eivät jaksa katsella elokuvia pilttiensä kanssa. Ei siinä mitään, jos pikkutuhmuudet ujutetaan elokuvaan tyylikkäästi ja jos ne ovat hauskoja. Foodfight!issa ne eivät sitä ole. Ne ovat yksinkertaisesti outoja.

Vai mitä ajattelette tästä Brändi X:n komentajan kommentista?

This isn’t very much fun, is it? I think I just wet myself. It feels rather nice.

Vetää hiljaiseksi.

foodfight-natsi
Brändi X:n natsikomentaja laskee alleen.

Pyrin tavallisesti välttämään huonoja elokuvia. Elämäni on yksinkertaiseesti liian lyhyt käytettäväksi sellaisten katseluun. Foodfight!in kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, ja se kyllä kannatti: tämä elokuva on hyvä muistutus siitä, ettei sujuva elokuvailmaisu oikeasti ole helppoa. Elokuvan luoma illuusio ja suspension of disbelief voivat rikkoutua pienistäkin asioista. Foodfight!issa tuota illuusiota ei koskaan pääse edes syntymään.

Suomessa Foodfight!ia levitti SF Film, jonka julkaisema DVD on onnistuttu jo myymään loppuun. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tämän elokuvan sisäänostajat ovat ajatelleet. Foodfight! on levinnyt DVD:llä ympäri maailmaa hämmästyttävän hyvin, enkä keksi tälle muuta selitystä kuin sen, että elokuva on liimattu levityksessä jonkin isomman paukun kylkiäiseksi. Ilmeisesti SF Filmillä on kuitenkin katsottu elokuva alusta loppuun, sillä DVD:n kansi on toteutettu samalla sekopäisellä mentaliteetilla kuin itse elokuva: takakansiteksti on ehkäpä huonoin elokuvan markkinointiteksti, jonka olen koskaan lukenut. Jopa elokuvan julkaisuvuosi on kannessa väärin.

Unohtakaa Jean Cocteau ja Luis Buñuel; Foodfight!ia surrealistisempaa elokuvaa ei ole olemassa. En voi edes antaa sille tähtiä, sillä se ei yksinkertaisesti mahdu asteikkoon.