Olli: Heipä hei! (1958?) arvostelu

heipahei
Heipä hei! (1958). Onneksi näitä ”kannettomia kansia” ei ole tarvinnut skannata blogiin enempää. Kuinka hyvin tällainen kirjankansi mahtaisi myydä tänä päivänä?

Olli: Heipä hei! (1958?)
Lukuhaasterasti: 47. Hauska kirja.
Mistä peräisin: lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Tätä saatetaan pitää hieman kummallisena: luin ala-asteikäisenä ison pinon Ollin eli Väinö Nuortevan pakinakokoelmia – ja pidin niistä. Erityisesti byrokratian kanssa taistelevasta mustapartaisesta miehestä kertovat jutut olivat minusta tavattoman hauskoja. Myös tarinat kamreeri Jakarista ja hänen tomerasta vaimostaan naurattivat. Jutut olivat sopivan yksinkertaisia ala-asteikäiselle, eikä niissä ollut lainkaan nykypäivän lehtijaaritteluille ominaista päivänpolttavuutta. Muutaman kokoelman taisin lukea kahteen tai useampaankin kertaan.

Joulun pyhinä (jep, olen ”hieman” jäljessä loppuvuoden lukemisia käsittelevien kirjajuttujen julkaisun suhteen) tarkoitukseni oli syventyä Topeliuksen matkakertomuksiin, joista koostettu nide on lojunut yöpöydälläni jo pari vuotta. Ei siitä mitään tullut: satusedän kuvaukset pariisittarien hepeneistä ja Notre Damen torneista tuntuivat pakkopullalta. Nappasin mukamas välikevennykseksi ensimmäisen Ollin pakinakokoelman, joka kotikodin hyllyssä osui silmään. Aioin lukea Heipä hei! -kokoelmaa vain yhden pakinan maistiaisiksi, mutta yhdestä tulikin pian kaksi, kahdesta kolme, ja pian huomasin nielaisseeni koko kirjan melkein yhdellä istumalla.

Taas sai huomata, miten aika kultaa muistot. Ollin pakinoiden huumori on huomattavasti yksinkertaisempaa ja kulmikkaampaa kuin muistin. Viihdyin kyllä niiden parissa, mutta olin silti hieman pettynyt – kyllä nämä olivat silloin nuorempana hauskempia! Etenkin mustapartaisen miehen edesottamuksista kertovat pakinat tuntuivat auttamatta toistavan itseään.

Huonoa loppusointuvaa lyriikkaa kirjoittavan Otso Kirjosiiven hahmoon nojaavia pakinoita mahtui tähän kokoelmaan vain yksi – valitettavasti. Miettikääpä tätä ”Ketun surmaksi” nimettyä runoa:

Ketulla on pahan maine;
alituinen mahapaine.
Kiusoitellen repo haukkaa
ohimennen heporaukkaa;
iskun antoi heporauta
– tuossa on nyt repohauta.

Taikametsä-runo sen sijaan voisi hyvin olla parodia Topeliuksen luontolyriikasta:

Kasvaa tumma visapalmu,
tuoksuu hassu pisavalmu,
tanssilava ratamoista,
pilvilinna mataroita,
pikku peikonlapsi rullaa
rillun rallun rapsilullaa,
aaveen soipi salapilli,
tanssii hullu palasilli.
Kaiken yllä kulosauhu,
mielen valtaa sulokauhu.

Lapsena en välittänyt Kirjosiiven lurituksista, en ilmeisesti vain ollut otollista maaperää tällaiselle kielikompastelulle. Nyt nostan Kirjosiipi-pakinan kokoelman parhaiden juttujen joukkoon.

Antiikin Kreikasta kertova ”Suvaitsevaisuusteoria”-pakina tuo mieleen viime syksynä alkaneen, pakolaisia ja monikulttuurisuutta koskevan keskustelun. Myös Kamreeri Jakarista ja hänen perheensä sisäisestä dynamiikasta kertovat pakinat viittaavat kovasti siihen suuntaan, ettei juuri mikään mikään ole muuttunut auringon alla sitten Ollin aktiiviaikojen. Tässä nähdään, mikä oikeastaan on kolumnin ja pakinan tärkein ero. Tyypillinen kolumni on kiinnostava vain silloin, kun se on uunituore; harvemmin kolumneilla on sellaista pysyvää arvoa, jonka vuoksi niitä kannattaisi koota koviin kansiin. Pakinan lajityyppi on toisenlainen, ja parhaat pakinat kestävät aikaa siinä missä romaanit tai novellit. (Hesarin Kuukausiliitteessä pakinoiva Kuukautinen on puolestaan jämptisti kiinni ajassa, hänhän tekee paljon henkilöparodioita. Jos lukija ei tiedä, keitä ovat Jenni Haukio tai Jyrki Katainen, on Kuukautisen pakinoista saada hankala juuri mitään irti. Silti pidän Kuukautisen jutuista aivan tavattoman paljon. Ajankohtainen ja ohimenevä eivät ole toistensa synonyymejä.)

Ollista on hankala sanoa mitään enempää. ”Nää on just näistä”: jutut ovat riemukkaita, tasalaatuisia ja ihanan patinaisia, ja se riittää. Olisi minulle täysi mahdottomuus yrittää erotella Ollin kokoelmia toisistaan. Tuskinpa siis tulen kirjoittamaan Ollin kokoelmista mitään tänne blogiin, vaikka niitä lisää lukisinkin.

Houkuttelevat huulet (1957) arvostelu – Mansfield pussaa

Houkuttelevat huulet (1957)
Houkuttelevat huulet (1957)

Onneksi elokuun lopulla Yle Teema esitti Kino Klassikko -ohjelmapaikalla keväällä missaamani Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, Yhdysvallat 1957). Kiitos, Yle Teema! Mansfield-elokuvia olisi kiva nähdä enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että Too Hot to Handle– ja Promises! Promises! -elokuvia ole vielä tuotu Suomeen lainkaan (sinänsä ymmärrettävistä syistä), etenkin nämä kiinnostaisivat. Paremman puutteessa Oikutteleva bussikin kelpaa.

Mansfield näyttelee Houkuttelevissa huulissa käytännössä aivan samaa hahmoa kuin edellisessä Frank Tashlinin ohjaamassa elokuvassa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It, Yhdysvallat 1956): tyhmää, dramaattisesti elehtivää tissi- ja pyllypakettia, joka kiekuu omituisesti joka käänteessä ja johon elokuvan varsinainen päähenkilö – keski-ikää lähestyvä pukutyöläinen – ihastuu. (Edellisessä Tashlin-ohjauksessa kiekuminen oli tosin huomattavasti vähäisempää.) Mahtavatko muutkin Mansfield-elokuvat toistaa tätä samaa kaavaa, vai onko kyse Tashlinin ja Mansfieldin yhteistöille leimallinen ominaisuus? Will see.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-ihku
Laitetaan nyt alkuun tällainen kiva kuva, jotta tiedätte varmasti, mistä on kyse.

Rockwell Hunter (Tony Randall) on newyorkilaisen mainostoimiston luovalla osastolla työskentelevä poloinen, jonka pääasiallinen tehtävä on käsikirjoittaa tv-mainoksia. Toimisto on erikoistunut laulettuihin mainoksiin, joiden aika alkaa olla ohi. (Harmi: minusta niitä olisi niin mukava nähdä televisiossa vieläkin. Ne ovat nykymainoksiin verrattuna niin viattomia.) Eräs toimiston tärkeimmistä asiakkaista on huulipunavalmistaja Stay-Put, joka uhkaa vaihtaa toimistoa, mikäli mainosten taso ei kohene. Koko toimiston on pakko uudistua, samoin Rock Hunterin.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-evil
Ja Rock Hunterhan uudistuu.

Samaan aikaan koko maan ihailema, rakkauselämäänsä pettynyt elokuvatähti Rita Marlowe (Mansfield) on saapumassa New Yorkiin. Vaikka Rita matkustaa incognito, ovat kaupungin innokkaimmat fanit kerääntyneet lentokentälle vastaanottamaan tähteä. Mukanaan Ritalla on kamarineitonsa Vi (Joan Blondell), joka on Ritaa hieman vanhempi ja huomattavasti viisaampi.

Rock hoksaa, että kaunista Ritaa kannattaisi ainakin yrittää houkutella Stay-Putin mannekiiniksi. Rita puolestaan kaipaa rinnalleen kaksilahkeista, jonka avulla tehdä entinen siippansa, Viidakkomies Bobo (Mansfieldin tuleva aviomies Mickey Hargitay) mustasukkaiseksi ja saadakseen nostetta julkisuuskuvalleen. Rock tarvitsee Ritaa mainokseen, Rita tarvitsee Rockia kulissiromanssiin – vaihtokauppa on siis molemmille edullinen.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tanssi
Tällä kertaa garderobista löytyi kolttu, jonka kuppeja edes Mansfieldin ryntäät eivät riitä täyttämään.

Elokuva on tyylilajiltaan komedia, joskin mukana on myös satiirin piirteitä. Satiirin kohteena on mainosmaailma ja bisneskulttuuri, jossa pyritään jatkuvasti ylöspäin kohti yhä suurempia palkkoja, tilavampia työhuoneita ja nätimpiä sihteerikköjä. Samalla Ritan hahmon kautta parodioitaan tyhmän blongin stereotypiaa – vai parodioidaanko? Ehkä tässä ollaan sittenkin vasta luomassa sitä? Jotta naisen esineellistäminen ei menisi vallan liiallisuuksiin, Rockin kihlatun Jennyn (Betsy Drake) hahmon kautta saadaan tuotua esille myös sitä, kuinka ”liian kauniit naiset” vaikuttavat ”tavallisten naisten” itsetuntoon ja käytökseen.

Tashlin ilmeisesti tykkää rikkoa neljättä seinää. Sekä Houkuttelevat huulet että sitä edeltänyt Minkäpä tyttö sille voi alkavat sillä, että miespäähenkilö puhuttelee katsojaa suoraan ja kertoo hieman tulevasta elokuvasta. Houkuttelevissa huulissa pilaillaan lisäksi television pienellä kuva-alalla ja muilla rajoituksilla. Arvostan!

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tv
Tällä tavalla.

Mansfield on ihanaa katseltavaa. Kun alkuihmetyksen jälkeen oivaltaa ja hyväksyy sen, kuinka ylilyövä hänen hahmonsa on, voi elokuvasta todella nauttia. Jos Marilynin komediahahmot vaikuttivat aivottomilta, vie Mansfield homman vielä pidemmälle. Toisaalta omaa hyötyään tavoittelevan Ritan hahmossa on sellaista tunnekylmyyttä ja hedonistisuutta, josta Marilynin hahmoissa on muista koskaan nähneeni. Inhimillisen Marilynin rinnalla Mansfield on muovinen ja ylikorostetun pyntätty.

Rakastan silti häntäkin.

*****

Houkuttelevat huulet @ Discshop

Isä Brownin salaisuus (1954) arvostelu – Kerrankin Chestertonia

isä brown julkka
Isä Brownin salaisuus (1954)

Huomautus 5/2015: Tähän artikkeliin päätyy Googlen kautta paljon niitä, jotka etsivät tietoa Ylen esittämästä Isä Brown ja hänen laumansa -tv-sarjasta. Tämä teksti puolestaan käsittelee elokuvaa, joka kuvaa samaa hahmoa kuin mainittu tv-sarja.

Jos joskus pääsen eläkkeelle, katson kaiken, mitä Yle Teema esittää Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Nykyään seuraan ohjelmapaikan elokuvia vain valikoiden ja katson lähinnä sellaiset, jotka koen omien ennakkotietojeni perusteella kiinnostaviksi. Isä Brownin salaisuus (Father Brown/The Detective, Iso-Britannia 1954) päätyi klassikkosarjasta digiboksin kovalevylle lähinnä isä Brown -hahmon luojan, G. K. Chestertonin (1874—1936) meriittien vuoksi.

Englantilainen Chesterton oli lehtimies, esseisti, katolilainen apologeetta ja kirjailija. Valitettavasti hänen romaaneistaan on suomennettu vain yksi, Mies joka oli Torstaina (The Man who was Thursday: A Nightmare, 1908, suom. 1989). Vaikka Torstai ei kerrontateknisesti ole mitenkään erityinen, on se silti parhaita lukemiani romaaneja ja ansaitsisi ehdottomasti tulla luetuksi laajemmin. Toivon, että Chestertonilta suomennetaan jossain vaiheessa myös muuta kaunoa. Etenkin The Ball and the Cross -romaanin (1909) lukisin mielelläni myös suomeksi.

On sääli, että Chesterton tunnetaan lähinnä melko simppeleistä ja köykäisistä isä Brown -tarinoistaan — tosin Suomessa häntä ei tunneta oikeastaan edes niistä. Näitä pikkutarinoita on kyllä suomennettu useamman niteen verran, mutta painosmäärät ovat ymmärtääkseni olleet vaatimattomia. Niteiden ulkonäössäkin olisi petrattavaa. Kustantajana ovat toimineet The Crime Corporation ja Suomen dekkariseura, jotka ovat varmasti tehneet niin laadukkaita julkaisuja kuin käytössä olevilla resursseilla on suinkin saatu aikaan. Maailmalla Chesterton tunnetaan Agatha Christien, Arthur Conan Doylen ja Edgar Allan Poen rinnalla yhtenä salapoliisikirjallisuuden varhaisista kehittäjistä.

Chestertonin luoma isä Brown on katolilainen pappi, joka metsästää vapaa-aikanaan rikollisia erinomaisen ihmistuntemuksensa avulla. Hänen maailmankatsomustaan leimaa syvä, nykyihmisestä kenties naiivilta kalskahtava käsitys, jonka mukaan kukaan ei ole ”oikeasti paha”: rikolliset ovat isä Brownille vain kaidalta polulta eksyneitä karitsoja, jotka tulee ohjata hellästi ja huomaavaisesti takaisin lauman yhteyteen. Brown-tarinoiden lumous ei synny niinkään kutkuttavasta jännityksestä tai räjähtävästä toiminnasta, vaan Brownin hillitystä charmista sekä tavasta, jolla hän mittelee kulloisenkin vastustajansa kanssa. Monesta nykylukijasta sekä isä Brown että Chesterton vaikuttavat hyväuskoisilta hölmöiltä, joille ei tämän päivän maailmassa ole sijaa, mutta jos 2000-luvulle ominaisen kyynisen asenteen suinkin osaa hylätä edes hetkeksi, alkaa tarinoista löytyä enemmän tolkkua. Silti on kai myönnettävä, että kyse on vahvasti menneen maailman tarinoista, joille ei enää juuri lukijoita löydy.

Robert Hamerin ohjaama Isä Brownin salaisuus pohjautuu useisiin isä Brown-tarinoihin, joskin selkeimmin elokuvan taustalta erottuu novelli ”Sininen risti” (”The Blue Cross”, 1910, suom. 1987). Olen lukenut novellin joskus vuosia sitten, ja pidin sitä melko pitkäveteiseen tyyliin kerrottuna — itse asiassa juuri verkkainen ja munaton kerrontatyyli oli se elementti, jonka vuoksi en lukenut isä Brown -tarinoita kokoelmaa tai kahta enempää. Itse tarinoissa ei siis ole mitään vikaa, ongelma on matelevassa ja nykivässä kerronnassa. Elokuvassa tämä isä Brown -tarinoiden helmasynti on onnistuttu kiertämään — eikä ihme, onhan elokuva audiovisuaalisena kerronnan muotona jo lähtökohtaisesti kirjaa vauhdikkaampi ja eläväisempi medium.

ISÄ-BROWN-lasit
Selvittääkseen rikoksia isä Brown tarvitsee hyvät lasit ja rukousnauhan.

Elokuvan tarina on siis saatu aikaan sotkemalla keskenään useita lyhyitä isä Brown -kertomuksia. Yllättävää kyllä, kollaasitekniikan käyttö ei juuri näy lopputuloksessa. Silti elokuvan juoni ei mielestäni ole järin kiinnostava. Kiehtovaa elokuvassa sen sijaan ovat hahmot sekä heidän välillään vallitseva suhde. Kaavun helmat lepattaen viipottava isä Brown (Alec Guinness) on kaikessa tomuisuudessaan ja hajamielisyydessään ihastuttava hahmo, samoin tarinan roisto, herramiesvaras Flambeau (Peter Finch). Kuten Mies joka oli Torstaina -romaanissa, myös tässä elokuvassa hahmot edustavat toisensa näennäisesti poissulkevia ja vastakkaisia ääripäitä. Hiljalleen ääripäät alkavat lähestyä toisiaan ja lopulta koko vastakkainasettelu alkaa tuntua mielettömältä. Isä Brown ja Flambeau ovat periaatteessa toistensa arkkiviholliset, mutta käytännössä he vaikuttavat pikemminkin vanhoilta ystävyksiltä.

Isä Brownin salaisuuden miljöö ja henkilöhahmot ovat perienglantilaisia. He edustavat aikaa ja maailmaa, joka on jo kauan sitten kadonnut. Elokuvan maailmassa ei lapsi itke eikä juoppo huuda. Kuvatun yhteisön suurin ja ilmeisesti ainoa ongelma on, että ranskalainen superrikollinen aikoo ryöstää ristin heidän kirkkonsa seinältä. Ainoa uhka tulee siis maan ulkopuolelta, kanaalin toiselta puolelta — kuinka omaperäistä…

ISÄ-BROWN-risti
Himottu risti.

Alec Guinness istuu isä Brownin rooliin hämmästyttävän hyvin. Elokuvan jälkeen oli pakko vilkaista Guinnessin filmografiaa: jos hän vuonna 1954 esitti isä Brownia, kuinka vanha hän on ollut Obi-Wan Kenobia näytellessään? Tai Näyttelijöissä (The Comedians, Yhdysvallat 1967)? Isä Brownin salaisuutta filmattaessa Guinness on ollut vasta nelissäkymmenissä, mutta vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta, mikä on varmasti ollut tekijöiden tarkoituskin. En osaa kuvitella parempaa näyttelijää isä Brownin rooliin.

Isä Brown -adaptaatioita on tehty useita: joitakin elokuvia ja muutamia televisiosarjoja, joista viimeisin on aivan uunituore BBC-tuotanto Father Brown (2013—). Sarjaa on toistaiseksi tehty kaksi kautta, saa nähdä seuraako jatkoa. Jos Yle tai jokin suoratoistopalvelu ostaa tämän, lupaan katsoa ainakin muutaman ensimmäisen jakson, sillä televisio on varmasti elokuvaa parempi esityskanava tällaisille lyhyille rikostarinoille. Koska en kuitenkaan fanita isä Brown -kertomuksia ja koska pidän Chesterton ilmeikkäämpiä ja paradoksaalisempia teoksia kiinnostavampina, minua kiinnostaisi pikemminkin länsisaksalainen Torstai-adaptaatio, tv-elokuva Der Mann, der Donnerstag war (1960). Ainakin IMDb kertoo kuitenkin karua kieltä elokuvan saatavuudesta: ilmeisesti tätä ei voi nähdä enää oikein missään, mikä on surullisen tyypillinen kohtalo vanhoille tv-elokuville.

ISÄ-BROWN-linna
Ristiä metsästetään varsin eksoottisiin ympäristöihin asti.

Koska kiinnostavia Chesterton-filmatisointeja on vain vähän ja ne ovat kovin huonosti saatavilla, johtaa luonteva jatkumo Isä Brownin salaisuuksista pikemminkin Alec Guinnessin ja ohjaaja Robert Hamerin suuntaan. Miehet työskentelivät yhdessä Isä Brownin salaisuuksien lisäksi yhteensä kolmessa tuotannossa: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, Iso-Brtiannia 1949), Rakkautta Pariissa (To Paris with Love, Iso-Britannia 1955) ja Kaksoisolento (The Scapegoat, Iso-Brtiannia 1959). Etenkin ensin mainitusta olen kuullut paljon ja hyvää: Alec Guinness esittää elokuvassa kahdeksaa eri henkilöhahmoa, miten tämä mahtaa toimia? Yhteisiä tuotantoja varmaankin olisi tullut lisää, ellei pahasti alkoholisoituneen Hamerin ohjaajanura olisi kuihtunut kokoon. Kaksoisolento jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen, ja hän menehtyi vuonna 1963.

Onneksi sentään isä Brown elää BBC:n sarjan myötä.

*****

Rytmiä veressä (1954) arvostelu – ja pallo hukassa

Kaikki tähän mennessä blogissa noteeraamistani Marilyn-elokuvista olen katsonut 20th Century Foxin Marilyn Monroe 80th Anniversary -sarjan DVD-levyiltä. Aiemminkin olen hiljaa mielessäni kiroillut kyseisten julkaisujen tekstityskompasteluja. Katsoessani Rytmiä veressä -elokuvaa (There’s No Business Like Show Business, USA 1954) alkoi keittää sen verran lujaa, että mainitaan asiasta näin julkisestikin.

Katson suurimman osan elokuvista kotona 26-tuuman littutelkkarista, jonka kuvasuhde on ”se tavallinen” eli 16:9. Telkku ei ole päätä huumaavan suuri, mutta aion tulla tällä toimeen niin kauan a) televisio toimii, ja/tai b) kunnes muutan isompaan asuntoon. Vaatimattoman kokoinen kuva ei ärsytä – paitsi silloin, kun levitysfirman ameebat möhlivät tallenteita suunnitellessaan oikein kunnolla.

Suurin osa Marilynin 50-luvun elokuvista on kuvattu CinemaScope-formaatissa (2,55:1), esiintyipä Marilyn myös maailman ensimmäisessä Scope-elokuvassa (Kuinka miljonääri naidaan/How to Marry a Millionaire, USA 1953). Voin vain kuvitella, kuinka komeilta kirkkaiden värien scopespektaakkelit ovat näyttäneet teatterissa isolla kankaalla filmiltä projisoituina.

DVD:lle scope-leffat on tietenkin letterboxattu, eli selkokielellä sanottuna lisätty mustat rajaimet kuvan ylä- ja alareunaan, jotta saavutetaan televisioystävällisempi kuvasuhde (4:3). Onneksi nykytekniikalla rajaimet voi zoomata näkymättömiin. Ongelmia tulee kuitenkin silloin, kun DVD:llä on mukana tekstitys. Ja se tekstityshän on usein sijoitettu juuri sinne mustan rajaimen päälle. No, huh helpotusta: palkeista ainakin ylemmän voi zoomata pois, jotta kuvasta saadaan edes vähän isompi – paitsi silloin, kun teksti näkyy jostain täysin mielivaltaisesta syystä silloin tällöin kuvan yläpuolella. Näin homma oli hoidettu käsiini joutuneella Rytmiä veressä -DVD:llä.

Osaan englantia hyvin, eikä minulle ole ylitsepääsemätön ongelma katsoa englanninkielisiä elokuvia ilman tekstitystä. Jos tallenteella kuitenkin on suomenkieliset tekstitykset, käytän niitä, vaikka rajaimet ilmestyisivät ruutuun. Saadakseni tekstit näkyviin jouduin siis katsomaan tämänkin scope-elokuvan 4:3-kuvasuhdeasetuksella. Tällöin rajaimet ilmaantuvat myös kuvan oikealle ja vasemmalle puolelle. Pienellä yhtälönratkaisulla voidaan siis todeta, että katsoin tämänkin elokuvan siten, että itse kuvan näkyi televisiossa suurin piirtein koossa 43 cm x 17 cm. Siis 17 cm! Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että televisioni kuva-alasta vain vajaa 40 prosenttia oli elokuvan kuvaraidan käytössä, loput 60 prosenttia oli pelkkää mustaa rajainta. Julkaisu oli käsittääkseni vuodelta 2006, johon mennessä ongelmien, joita aiheutuu tekstityksen sijoittamisesta rajaimien päälle, olisi pitänyt jo käydä levitysfirmoillekin selviksi, mutta kun ei niin ei. Kiitos oikein paljon, Fox.

RYTMIÄ VERESSÄ kuvasuhde
Demonstraatio mustien rajainten ja kuvaraidan käytössä olleen kuva-alan suhteesta. Kohtausten yksityiskohdat näyttäisivät varmaankin hienolta, jos ne ne erottaisi siristelemättä.

Te, jotka niitä kotikäyttöön suunnattuja tallenteita siellä askartelette: laittakaa nyt hyvät ihmiset ne laajakuvaformaatissa kuvattujen elokuvien tekstit siihen kuvaraidan päälle. Niin se on tehty jo vanhoina hyvinä aikoina, kun käytännössä kaikki televisiossa näytettävä ohjelma oli kuvattu 4:3-formaattiin. Luulin aiemmin, että tämä olisi digitaalisten kotikäyttötallenteiden lastentauti, mutta näyttääpä tätä ongelmaa olevan uudemmissakin tallenteissa.

Myös laitevalmistajilla olisi petrattavaa tässä suhteessa. Televisioiden zoomausmahdollisuudet ovat olleet melko rajalliset ainakin niillä laitteilla, joita itse olen käyttänyt. Niistä laitteista, joiden kanssa olen itse joutunut tekemisiin, ainoastaan vanhempieni jo edesmennyt 16:9-putkitelkkari sisälsi portaattoman zoomausmahdollisuuden. En ole hifistelijä enkä siis seuraa laitteiden kehitystä kanki kovana, joten voi toki olla että portaaton zoomaus on nyky-televisioissa perusominaisuuksia.

rytmiä julkka
Rytmiä veressä (1954)

Pitäisikö itse elokuvastakin sanoa jotain? Ei huvittaisi, niin masentava katselukokemus tämä oli etenkin kuvasuhdesekoilun huomioon ottaen. Kuten on jo sanottu, Rytmiä veressä on varmasti näyttänyt kaikessa värikylläisyydessään komealta isolta kankaalta, mutta kotiolosuhteissa visuaalinen ilme ei pääse ensinkään oikeuksiinsa. Ja nimenomaan visuaalisessa ilmeessä on tämän elokuvan juju.

Rytmiä veressä kertoo 20-30-luvuilla kukoistaneesta vaudeville-esiintyjäryhmästä. Kun elokuvassa keskitytään lavaesiintymisen maailmaan, ei ole vaikea arvata, että se on täynnä kermakakkumaisia laulunumeroita. Juonen keskiössä häärii vaudeville-esityksiä pyörittävä Donahuen perhe, jonka isä Terence (Dan Dailey) ja äiti (Ethel Merman) ovat kasvattaneet jälkikasvunsa show-uraa silmälläpitäen. Ensimmäiset 25 minuuttia koostuvat paria lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta pelkistä ylipitkistä laulu- ja tanssinumeroista, joissa Donahuet nähdään lavalla vaihtelevissa kokoonpanoissa.

Siinä se sitten aika lailla onkin. Juonellista ainesta tässä elokuvassa ei juuri ole. Ne vähät dramaattiset juonenkäänteet, joita elokuvassa on, ovat pakkautuneet elokuvan loppuosaan, ja varsinainen kliimaksi tulee vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Oikeastaan elokuvan nimeksi sopisi paremmin Rytmi hukassa, käsikirjoitusta tämä sanonta nimittäin kuvaa hyvin.

Jossain vaiheessa mukaan tupsahtaa kaunis laulajatar Victoria ”Vicky” Hoffmann (Marilyn Monroe). Monroe on elokuvassa kuin elokuvassa mukavaa katseltavaa, mutta tätä uppoavaa laivaa hänkään ei pysty pelastamaan. Ei ole yllätys, että elokuvan huippuhetki on Marilynin sisääntulonumero, After You Get What You Want (You Don’t Want It) -esitys. Hieman myöhemmin nähtävä Heat Wave sen sijaan on jotain aivan hirveää. Norman Mailer summaa kohtauksen Marilyn-kirjassaan (1973/2012, tästä pian lisää!) hyvin:

She has never looked so unattractive in a film. So she wears black panties and a flamenco skirt open up the front, and thereby looks as if she is giving flashes of pubic hair every time she kicks a leg. –– The fan mail has lines like, ’Marilyn Monroe sickens me and even my children.

”Flashes of pubic hair every time she kicks a leg” – eipä tullut minulle elokuvaa katsellessani mieleen, mutta nyt kun Mailer sen sanoo, niin… no, katsokaa itse.

RYTMIÄ-VERESSÄ-step
Tim pitää hauskaa pihapatsaiden kanssa.

Marilynin avausnumeron lisäksi toinen edukseen erottuva tilanne on kohtaus, jossa Donahuen perheen nuorempaa polvea edustava Tim (Donald O’Connor) kekkuloi lemmenhuumassaan Vickyn oven edustalla. Linkittäisin pätkän tähän, mutta sitä ei näytä löytyvän YouTubesta. Katsokaa sen sijaan O’Connorin todellinen taidonnäyte vuodelta 1952, elokuvasta Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain). Vaikken ole kolunnut O’Connorin koko tuotantoa, en usko, että hän on koskaan onnistunut tekemän tätä hauskempaa kohtausta.

 Piristävän klipin jälkeen on aika palata kriittisiin huomioihin. Niistä päällimmäinen liittyy elokuvan keskeisimpään näyttelijään, Ethel Mermaniin. Merman oli eittämättä kaikessa pisteliäisyydessään hurmaava persoona ja osasi kaiken lisäksi näytellä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, etten voi sietää hänen lauluääntään. Tuota hienoisesti honottavaa, syvältä kaikuvaa vanhenevan naisen ääntä tässä elokuvassa saadaan kuulla niin paljon, että menee varmaan vähintään vuosi, ennen kuin pystyn katsomaan yhtäkään Merman-elokuvaa (vaikka eihän hän suinkaan kaikissa rooleissaan laula).

Toinen hirvitys on elokuvan suurellinen loppu. Ensin Ethel Merman laulaa omituisessa, kauempaa katsottuna kovin rivon näköisessä mekossa elokuvan nimikappaletta. Sen jälkeen biisi otetaan uusiksi koko porukan voimin yliampuvan suureellisesti lavastetussa loppukohtauksessa. Kotiolosuhteissa kohtaus puuroutuu surrealistiseksi puuroksi, ja veikkaan, että tämä värioksennus on riipinyt haavoja katsojien verkkokalvoille myös teatterikatsomossa.

RYTMIÄ-VERESSÄ-puuroa
Näin käy, kun yritetään liikaa. Säälipisteitä Marilynin hienosta vaaleansinisestä puvusta, jota voi tosin tästä kuvasta olla vaikea löytää, ellei tiedä mistä etsiä.

Marilynin lisäksi ainoa syy, jonka vuosi voisin suositella tätä elokuvaa jollekulle, on se, että kyllä tässä kai jonkinlainen ajankuva on. Vaudeville-viihde on jotain niin erilaista nykyajan ajanvietteisiin verrattuna, että on ihan hauska kurkistaa taaksepäin ja nähdä, millaisen ohjelman merkeissä ihmiset ovat aiemmin tuhlanneet aikaansa. Eipä käy noiden vuosikymmenien eläjiä kateeksi.

Ilman Marilyniä tämä olisi selvä yhden tähden tapaus.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD