A History of Violence (2005) arvostelu

A History of Violence (2005)

Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Jännintä, mitä Tomin ja Edien perheidyllissä tapahtuu: Edie pukee lauantai-iltana ylleen cheerleader-asun.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

Vähän pitää roiskahtaa – onhan kyse Cronenberg-tuotannosta.

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Tomin perhe yllättää Fogartyn.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*

8 kommenttia artikkeliin ”A History of Violence (2005) arvostelu

  1. Juha Saari

    …ja Tom on keskeyttämässä hämmentyneenä tilanteen mutta Edie vetää hänet takaisin. Syyttäjä ei nostaisi tästä raiskaussyytettä. Minusta kohtaus toimii upeasti. Se on ikään ku efekti siitä paineesta, jossa nuo ihmiset elävät; petoksesta joka yhdistää.

    Minusta tämä ja kärpänen ovat ohjaajansa mestariteokset. Ja tais se kaksosgynekologijuttu olla hieno kans…

    Tämähän oli sarjakuvaromaanista tehty.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Jaa näinkös se menikin. Edien ele ei jostain syystä omiin aivoihini ole tallentunut, mutta uskon kun sanot, ja tämä selittää kokonaisuutta paljon. Minulle kohtaus (sellaisena kuin sen muistan) jäi mieleen inhottavana – huonolla tavalla inhottavana. Mutta katson tosiaan asiaa omasta kulmastani.

      Se gynekologielokuva eli Dead Ringers on mainio. Kaksosteema oli antiikissa ja vielä keskiajallakin suosittu, mutta nykyään kovin harvinainen. Dead Ringers on ilahduttava poikkeus.

      Tykkää

      1. Juha Saari

        Sulla olivarmaan sama olo kun mulla siitä leonesta. Mutta tässä on eri asetelma.

        Eli annakkos nyt 4 tähteä?

        Tykkää

      2. Heini L.

        Annan kolme ja puoli :D Myönnän että a) oma maailmankuvani ja b) viimeisen parin vuoden aikana käyty julkinen keskustelu vaikuttavat paljon siihen, miten kyseistä kohtausta katson. Ennen #metoota olisin nähnyt kohtauksen eri tavalla (ja näinkin – olen nähnyt elokuvan ensimmäistä kertaa aika pian sen ilmestymisen jälkeen). Nyt olen kuitenkin törmännyt niin paljon teksteihin, joissa vihaseksin ja väkivallan välinen raja on hämärtynyt liiaksi, enkä voi ohittaa näitä ajatuksia kohtausta katsoessani. Siksi kohtaus on minusta pelottava ja häiritsevä (näistä esille tulleista yksityiskohdista huolimatta) – niinkin paljon, että se vaikuttaa liian voimakkaasti siihen, kuinka suhtaudun Tomin/Joen hahmoon.

        Tämä on tietenkin minulta virhe: elokuvaa pitäisi katsoa sen omasta ajasta katsoen. Aivan samalla tavalla olisi typerää moittia Fordin tai Griffithin elokuvia rasistisiksi – ne vain kuvaavat omalle ajalleen ominaisia asenteita. Myönnän, että teen tässä epäreilusti elokuvaa kohtaan.

        Eli joo, tämän keskustelun jälkeen nostan pointseja, mutten kuitenkaan ihan neljään asti. :)

        Tykkää

      3. Juha Saari

        Eikä kyse ole vain ajasta, jotkut jutut ovat ajattomia. Viha, katkeruus, valta; seksuaalisuuden arvaamattomuus ja evolutiivisuus… tuntuisi oudolta, jos taide siivottaisiin ajan hegen mukaiseksi. Esimerkiksi Olkikoirista tulisi paljon vähemmän haastava teos. Tai Syvä joesta… (siis kirjan fasistisuus haastavaa, elokuva siistitty yleisölle ystävällisemmäksi; huom: pidän kirjasta valtavasti koska se tekee humanistisen sieluni levottomaksi).

        Cronenbergin kohdalla metoo ei häirinnyt, koska kumnatkin henkilöt tuossa kohtauksessa olivat eksyksissä.

        Kirjoitit hyvin trieristä! Missä menee tekijän ja taiteen arvojen raja? Trieriä en ole hänen elokuvien perusteella pitänyt naisvihaajana mutta ongelmallisesti kyllä naisen mystifioijana. Nerokas Breaking the Waves on tästä hyvä esimerkki. Olen blogiini joskus kirjoittanut näin:

        ”Bessin lapsekas välittömyys kiihotti Janin mielikuvitusta niin, ettei hän ymmärtänyt tämän traagista ydintä eikä osannut siksi ennakoida toimintansa seurauksia. Se oli Bessin kohtalo: mielikuvituksen voitto ymmärryksestä; että hänestä tuli mielikuvitusolento toiselle ihmiselle. Breaking the Waves on elokuva todellisuuksien kohtaamattomuudesta (…).

        Tämä kaikki näkyy kognitiivisella voimalla yhdessä otoksessa heti elokuvan alkupuolella. Siinä Jan Ja Bess häävuoteessaan katselevat ja tutkivat toisiaan. Mitä Janin olemus ja ruumiinkieli tässä kuvassa minulle kertoo? Ainakin kuva herättää kysymyksen, mitä Jan Bessissä näkee? Aikuisen naisen vai lapsekkaan viattomuuden fetissin?

        Vaikka taidetta ei voikaan käyttää todistusaineistona tekijää vastaan, kysyn silti, mikä on ollut tässä Trierin oma lähtökohta: onko Bess myös hänen fetissinsä vai näyttääkö Trier Janin katsovan väärin? (…)

        Onko Trier siis itseään ja katsojaa reflektoiva vai elämykseensä ja epäkypsiin intohimoihinsa meidät mukaansa vetävä taiteilija?”

        Tykkää

      4. Heini L.

        Hyvin sanottu tuo, että molemmat henkilöhahmot ovat eksyksissä. Se tekee kohtauksesta hyvin surullisen ja pelottavan – eikä yhtään huonolla tavalla.

        Hyvä kun nostit Breaking the Wavesin esiin. Tämä on yksi niistä harvoista von Trierin elokuvista, joita en ole onnistunut näkemään monista yrityksistä huolimatta. Nyt kun tämä tuli puheeksi, kävin katsomassa löytyisikö tätä kotikaupungin kirjastosta – no, löytyyhän se. Täytyy siis korjata tilanne mahdollisimman pian tämän elokuvan osalta! Palataan siis ehkä tähän myöhemmin.

        Tykkää

      5. Saarenjuha

        Breaking the Waves oli upea kokemus, uniikki. Kommentoi kun oot kattonu. Ja jos et piittaa, ei sekään haittaa. En pahoita mieltäni:0)

        Tykkää

Vastaa käyttäjälle Juha Saari Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s