Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet (2001/2003) arvostelu

tyhmät valkoiset miehet
Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet

Michael Mooren poleeminen Tyhmät valkoiset miehet (Stupid White Men, 2001, suom. 2003) on parhaimmillaan täsmällisen pistävä ja samalla uskomattoman hauska teos. Pahimmillaan se on epätäsmällinen ja pikkunokkela.

Aloitetaan kirjan hyvistä puolista. Teoksen johdanto ja kaksi ensimmäistä lukua ovat todella hauskoja, kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Nämä kaksi lukua ovat ehdottomat suosikkini tässä teoksessa, ja ne käsittelevät samaa aihetta: George W. Bushia. Ensimmäinen luku, nimeltään ”Hyvin amerikkalainen vallankaappaus”, kuvaa sitä, kuinka Bush nuorempi kammettiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Olin kuullut aiemminkin epämääräisiä puheita siitä, miten Bush ei ”tosiasiassa voittanut” vuoden 2000 presidentinvaaleja ja että tosiasiallinen voittaja oli kuin olikin Al Gore. En kuitenkaan ollut paneutunut asiaan, vaan oletin, että kyse oli yksinkertaisesti siitä, että Gore sai enemmän ääniä. (Se, että enemmän ääniä saanut ehdokas häviää, ei ole millään tavoin omituista tai edustuksellisen demokratian periaatteiden vastaista, vaan kuuluu pelin henkeen.) Luettuani Mooren selonteon aiheesta tiedän nyt, että kyse oli paljon likaisemmasta pelistä. Ei tästä sen enempää – menkää ja tutustukaa lukekaa asiasta itse.

Toinen luku on avoin kirje, joka on osoitettu kellepä muulle kuin George W. Bushille. Moore kartoittaa tässä luvussa Bushin menneisyyttä ja valmiuksia presidentin vaativaan virkaan. Olen tottunut ajattelemaan Bushia itsekkäänä ja ahneena ihmisenä, joka on valjastanut maailman voimakkaimman valtion sotakoneiston perheensä tuttavien bisneskuvioiden turvaamiseen – mutta Mooren kirjoituksen luettuani huomaan olleeni väärässä. Bush ei ole paha. Pikemminkin hän on hukassa ja neuvoton, ja siksi hän teki presidenttikautensa aikana mieliksi oman klaaninsa miehille – siis heille, jotka junailivat hänet alun perinkin valtaan. Moore kuvaa Bushia vähäjärkisenä sätkynukkena, alkoholistina ja rattijuoppona, jonka helikopteri-isä nosti ensin senaattoriksi, sitten kuvernööriksi ja lopulta presidentiksi. Sääliksi käy.

Neljännessä luvussa tekstin taso romahtaa. Tässä luvussa Moore käsittelee mustien ja valkoisten edustusta rikostilastoissa ja, no, yleistä ”vahingollisuutta”. Luvun nimi ”Kuolema jauhonaamoille” avaa aika hyvin, mistä luvussa on kyse. Siinä missä Moore nojaa muissa teksteissään tilastoihin ja faktoihin, pohjautuu tämä luku yksinkertaisesti Mooren omiin kokemuksiin mustista ja valkoisista. Koska kukaan musta ei ole koskaan tehnyt Moorelle mitään ikävää ja koska valkoiset ihmiset ovat tehneet hänelle kaikenlaisia ikäviä asioita, on Moore leikkimielisesti sitä mieltä, että väkivaltarikollisuuden yhdistäminen mustiin on täysin perusteetonta ja turhaa – ja että itse asiassa meidän pitäisi juosta huutaen karkuun aina, kun näemme valkoisen miehen. Valkoisethan keksivät orjuuden, saastuttavat polttomoottorit ja nykyajan massairtisanomiset – pelottavaa porukkaa, eikö?

En tiedä, mitä tästä luvusta pitäisi ajatella. Yleisesti ottaen Moore esittää argumenttinsa huumorilla, mutta kuitenkin siten, että taustalle kätkeytyy ihka aito intentio ja ajatus. Mitä ihmettä hän sitten yrittää ”Kuolema valkonaamoille” -luvussa sanoa? Teksti kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Teoksen loput luvut eivät herätä sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Ne ovat hauskoja, mutta eivät yhtä hauskoja kuin kaksi ensimmäistä lukua. Luvuissa käsitellään muun muassa ympäristön saastumista, Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmän tasoa ja demokraattisen puolueen tilannetta. Pidemmän päälle teos alkaa hieman puuduttaa.

Teoksen viimeinen luku, ”Hulinaa Tallahaseessa”, saa teoksen jälleen nousujohteeseen ja onkin kirjalle komea päätös. Tässä luvussa Moore palaa jälleen kerran Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka hän oli itse osallisena Ralph Naderin presidentinvaalikampanjassa vuonna 2000 – ja kuinka hän tavallaan siis on osasyyllinen siihen, että Bushista tuli kuin tulikin presidentti.

Mooren olisi kannattanut julkaista tämän teoksen kaksi ensimmäistä lukua esseinä jossakin sellaisessa laajalevikkisessä lehdessä, joka vielä esseitä julkaisee. Kokonaiseksi kirjaksi nämä tekstit eivät tahdo kantaa.

Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet (Stupid White Men, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (23. Käännöskirja ja 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään).
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

4 kommenttia artikkeliin ”Michael Moore: Tyhmät valkoiset miehet (2001/2003) arvostelu

  1. Muistaakseni se oli Fahrenheit 9/11 jossa oli se kohtaus, missä bushia kuvattiin alakoulussa tai päiväkodissa. Iskut tapahtuivat samaan aijaan ja henkivartija tuli kuiskaamaan asiasta presidentille, joka tuntui menevän jotenkin tilttiin. Minusta oli halpamaista irvailla siitä. Itse en tiedä, miten olisin reagoinut tuossa tilanteessa, lasten edessä, kuullessani jotain absurdin uskomatonta.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Muistan hyvin tuon kohtauksen. Ymmärrän hyvin hämmennyksen tuollaisessa tilanteessa, varmasti itsekin olisin kujalla. Mutta Yhdysvaltojen presidentiltä voisi mielestäni odottaa hieman skarpimpaa reaktiota. Yksi hyvän johtajan ominaisuuksista on reagoida ja tehdä (vaikeitakin) päätöksiä nopeasti. Jos johtaja laahaa, kaikki muukin laahaa.

      Mooren tekstejä luettuani olen alkanut uskoa että Bush junior ei oikeasti ole kovin skarppi. Häntä ohjailivat vahva isä ja hänen vanhat kaverinsa, joita istui ministereinä ja muissa liittovaltion korkeissa asemissa. Ei ole ihme, jos tällainen kaveri menee hämilleen, kun henkivartija käy kertomassa 9/11:n kaltaisesta tapahtumasta.

      Tykkää

      1. Voisin kuvitella että siinä lasten silmien edessä se yritti koota itseään. Miten löhteä tästä tyylikkäästi? Siksi Mooren asenne ärsytti minua. Bushin älykkyyteen en ota kantaa.
        Roger ja ninä on mun suosikkini. Tosin siinäkin se kuulemma vääristelee aikajanaa asettaakseen irtisanottujen tilannetta huonompaan valoon.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Ihmisen, joka pystyy aloittamaan sodan Irakissa, pitäisi pystyä myös poistumaan kesken lastentarhassa järjestetyn PR-tempauksen. Se ei voi olla kovin vaikeaa maailman ”suurimman” valtion ulkopolitiikan johtamiseen verrattuna.

        Mä en ole tainnut nähdä Moorelta Fahrenheitin lisäksi muuta kuin Bowling for Columbinen. Sen asiavirheet ärsyttivät. Populistihan tämä kaveri on, ei siitä mihinkään päästä.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s