Sinister 2 (Yhdysvallat 2015) kuuluu niihin kauhuelokuvajatkoihin, jotka on yksinkertaisesti pakko katsoa, vaikka jo etukäteen tietää, että ei kannattaisi. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Sinister oli parasta kauhua vuosikausiin – eikä vähiten sen upean, Ulver-painotteisen ääniraidan takia. Silence Teaches You How to Sing, parasta ikinä! Olen edelleen sitä mieltä, että Sinisterin avauskohtaus on silkan nerouden tuotos. Mitä ihmettä tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä tuolta puusta oikein putosi? Ja niin edelleen.
Myös Sinister 2:n ääniraidalla kuullaan muutama sekunti Ulveria. Valitettavasti se ei tätä elokuvaa pelasta.
Jo Sinisterissä tavattu anonyymi apulaisseriffi (James Ransone) palaa rooliinsa epävarmana lainvartijana. Oswaltin perhe on kylmennyt ja kuopattu jo aikaa sitten. Ransone ei malta olla työntämättä nenäänsä asiaan, vaan alkaa (vastoin omaa parastaan) seurata niitä jälkiä, joita Oswalt onnistui kartoittamaan jo varsin pitkälle. Hän hoksaa surmatekoja yhdistävän kaavan ja yrittää nitistää perheitä vaanivan Bughuulin tuhopolttamalla mörön ”saastuttamia” taloja.
Vain yksi talo on vielä polttamatta. Harmi vain, että väkivaltaista miestään pakoileva Courtney (Shannon Sossamon) on ehtinyt jo asettua taloon kahden poikansa Dylanin (Robert Daniel Sloan) ja Zachin (Dartanian Sloan) kanssa. Dylan onkin jo ehtinyt tutustua talon kellarissa olevaan laatikkoon, joka sisältää pelottavia snuffifilmejä murhattujen perheiden viimeisistä hetkistä.
Kuten Sinisterin kohdalla, myös Sinister II:n parasta antia ovat juuri nämä pienet, äärimmäisen väkivaltaiset lyhytelokuvat. Niiden teho ei ole yhtä voimakas kuin ensimmäisessä elokuvassa, jossa mysteeri siitä, mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu ja miksi, toi filmipätkiin oman viehätyksensä. Jatko-osassa murhapätkistä on tullut yhä raaempia – välillä väkivalta lipsuu jo splatter-tyyliin korniksi.
James Ransone on kaikessa surumielisyydessään mahdottoman suloinen; eiköhän jokainen naiskatsoja kelpuuttaisi tällaisen nappisilmäisen teddykarhun unilelukseen. Shannyn Sossamonin näyttelijäntyöskentelyssä ei niin ikään ole ihmeempää valittamista. Lapsipääosia näyttelevät Sloanin veljekset (kaksoset?) hoitavat työnsä hyvin. Mutta pahus, että elokuvan muut lapsinäyttelijät ovatkin kehnoja – apaattisia, eleettömiä ja flegmaattisia. Mistä tällaisia pökkelöitä on oikein löydetty? Elokuvan kauhukohtaukset ovat kauheita lähinnä näyttelijäntyön tason kannalta.
Slipknotahtava Bughuul-monsteri ei pelota enää ketään. Elokuvan viimeinen kohtaus on halvin aikoihin näkemäni yritys pedata sijaa jälleen yhdelle huonolle jatko-osalle.
Tähän elokuvaan ei kannata tuhlata aikaansa tai rahojaan.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 