Alien: Isolation PS4 (2014) arvostelu

ALIEN kansi
Alien: Isolation (2014)

Mainitsin taannoin, että seuraavana pelivuorossa odottelee selviytymiskauhupeli Alien: Isolation (2014). Nyt vähän ajatuksia siitä.

On kulunut 15 vuotta siitä, kun Alien: Yhdeksäs matkustaja -elokuvasta tuttu Nostromo-alus katosi jäljettömiin. Ellen Ripleyn tytär Amanda toivoo voivansa selvittää, mitä hänen äidilleen tapahtui, ja on siksi hakeutunut työhön Torrens-alukselle. Aluksella Amanda saa kuulla, että Nostomon musta laatikko on löytynyt ja kuljetettu Sevastopol-nimiselle avaruusasemalle. Amanda vetää avaruuspuvun päällensä ja lähtee kohti Sevastopolia siinä toivossa, että asemalta löytyisi edes jonkinlaisia viitteitä Ellen-äidin kohtalosta.

Sevastopolilla asiat ovat kuitenkin pahasti sekaisin. Asema näyttää käyneen läpi kertakaikkisen romahduksen: sähköt reistaavat, aseista ja ruuasta taistellaan, ja käytävillä vallitsee vahvimman laki. Miehistön jäsenet ovat muodostaneet jengejä, jotka käyvät jatkuvaa selviytymistaistelua keskenään. Amanda etsii kaaoksen keskeltä mustaa laatikkoa ja yrittää pysyä hengissä. Lopulta laatikko löytyy, mutta tässä vaiheessa Amandalla on huomattavasti akuutimpiakin huolia kuin kadonneen äidin kohtalo.

Kaksi tuttuani on maininnut haluavansa kovasti pelata Alien: Isolationia, mutta jättäneensä pelin kuitenkin toistaiseksi hyllyyn, koska eihän sitä uskalla pelata. Kolmas tuttuni hankki pelin käsiinsä ja lopetti sen kesken, koska ei kertomansa mukaan rohjennut tehdä juuri muuta kuin istua komerossa. Ymmärrän tämän hyvin. Alien: Isolation on audiovisuaalisena kokonaisuutena helvetin piinallinen ja hirveä. Ensin se tulee uniin ja valvottaa sitten aamuyöstä. Olen idiootti: tahkosin peliä usein yömyöhään yksin kotona ollessani, ja sen jälkeen pyörin sängyssä kuunnellen, rasahtiko jokin katonrajassa. Toukokuu oli huonojen yöunien kuukausi.

Pelin napakymppejä ovat visuaaliseen ilmeeseen ja äänimaailmaan liittyvät ratkaisut. Sevastopolin sisustus mukailee alkuperäistä Alien-elokuvaa mukavan retrofuturistisessa hengessä. Avaruusaseman tietokoneissa on putkinäyttöjä, käytävillä näkyy vanhanmallisia lankapuhelimia ja ovet avautuvat manuaalisilla avainkorteilla. Värimaailma on maanläheinen: on armeijanvihreää, mutaisen ruskeaa ja kolhiintunutta harmaata.

ALIEN interior 2
Näyttääkö tutulta?

Ja huh, ne äänet. Pelistä tulee huomattavasti jännittävämpi heti, kun ottaa kuulokkeet käyttöön. Niiden myötä pelaaja alkaa havainnoida paitsi sitä, mitä näkyy edessä, myös sitä, mikä tallustelee sivuilla, takana, ylä- ja alapuolella – ja näillä suunnilla tapahtuukin yllättävän paljon. Omalla varsin vaatimattomalla laitekombollani alienin jalkojen matalasta töminästä ei saanut oikeastaan minkäänlaista käsitystä ilman kuulokkeita. Ei pidä unohtaa myöskään pelin musiikkia, joka on sopivasti ligetimäistä, ambientahtavaa piinaa. Juuri musiikin ansiosta tunnelma kohoaa paikoin äärimmäisen ahdistavaksi.

Alien: Isolation on nimenomaan selviytymis- ja hiiviskelypeli. Siinä on jonkin verran myös toiminnallisia osioita, jotka vaativat nopeita ja täsmällisiä reaktioita. Suurimman osan ajasta Amanda hiipii ja konttaa pitkin autioita huoneita ja käytäviä – ja tällöin liikkeen nopeutta tärkeämpi tekijä on äänettömyys. Käytävillä tulee vastaan niin ihmisiä, ruumiita, androideja kuin alienien erilaisia kehitysasteita. Suurin osa asemalla kohdatuista eläjistä suhtautuu Amandaan hyvin vihamielisesti. Alienin mielenkiinnon herättäminen tarkoittaa pelin alussa varmaa kuolemaa, ihmisistä ja androideista taas voi selvitä pelkällä säikähdyksellä.

ALIEN interior
Alien: Isolationin valohämy tuo mieleen renessanssiajan maalaukset.

Pelin edetessä matkaan tarttuu yhtä sun toista tarpeellista: taskulamppua, jakoavainta, revolveria, liekinheitintä. Lisäksi ympäri asemaa on siroteltu rääppeitä, joista voi askarrella erilaisia räjähteitä ja muita selviytymisen kannalta hyödyllisiä vekottimia. Millään asemalta löytyvällä värkillä ei voi tappaa alienia, mutta erilaisilla tultasyöksevillä laitteilla sen voi kyllä säikäyttää pahanpäiväisesti ja näin pelastaa nahkansa. Ihmisiä ja androideja on puolestaan suhteellisen helppo ja mukava pistää kylmäksi sekä ampuma- että lyömäaseilla.

Kampanjan alussa pelaajalta kysellään, saako konsoli kuunnella pelin aikana huoneen äänimaailmaa. Jos tähän antaa luvan, voi liian mikä tahansa pelaajan päästämä ääni johtaa siihen, että alien saa vihiä pelihahmon läsnäolosta ja iskee apajille. Huonetta kuunteleva konsoli olisi varmasti tehnyt pelikokemuksesta vieläkin vaikuttavamman, mutten itse silti epäröinyt evätä koneelta tätä lupaa. (Foliohattuilua eli ei, mutten ylipäätään pidä ajatuksesta, että pelikonsolini kuuntelee asuntoani.)

ALIEN apollo core
Sevastopolin ytimestä löytyy futuristinen APOLLO-tekoäly.

Alien: Isolationin ”the thing” on alienia ohjaava tekoäly, jonka pitäisi ilmeisesti olla ennennäkemättömän kehittynyt ja siten aivan erityisen jännä. Ja onhan se: ötykkä ei kierrä monotonisesti kehää, vaan kuulostelee Amandan liikkeitä ja ilmeisesti jopa oppii ennakoimaan pelaajan siirtoja. En ole ihan varma, kuinka vahvasti tämä supertekoäly sitten vaikuttaa varsinaiseen pelikokemukseen. Sen verran kyllä huomattiin, että tietyt kohdat, jotka itse pääsin ohittamaan helposti, tuottivat suuria vaikeuksia puolisolleni, ja vice versa. Ilmeisesti alien tosiaan oppii kunkin pelaajan pelityylistä arvelemaan, minne Amanda on kulloinkin piiloutunut. (Voisikohan pelin nimeä pitää viittauksena sanoihin artificial intelligence? Molempien sanaparien alkukirjaimet ovat AI.)

Erityisen kiehtovaa Alien: Isolationissa on se, kuinka ötökältä pystyy – ja ei pysty – piiloutumaan. Yleensä otuksen ilmestyessä huoneeseen on lähellä useita mahdollisia piilopaikkoja. Yksikään niistä ei kuitenkaan takaa satavarmaa turvaa, ja jos olet liian hidas liikkeissäsi, liityt nopeasti oikosääristen joukkoon. Erilaiset kaapit ovat suhteellisen varmoja, mutta tylsiä piilopaikkoja. Lisäksi kaapin ovet pitävät avautuessaan meteliä, joten parhaassa tapauksessa poistumalla piilostaan pelaaja houkuttelee kolinalla alienin paikalle.

ALIEN tassut
Lattianrajat, pöytien alustat ja komerot tulevat pelin mittaan hyvin tutuiksi.

Ilmastointiputket ovat melko turvallisia paikkoja, mutta kyllä vaan se alieni niihinkin mahtuu kiipeämään, jos sille päälle sattuu. Tämä on sinänsä vähän hassua, sillä pelkkä alienin pää on suurempi kuin ilmastointiputken suuaukko. Ja tietäähän sen, kuinka käy, kun videopeliötykkä yrittää änkeytyä paikkaan, johon se ei oikeasti mahdu: alienin mallikas ruho läpäisee digitaaliset seinät kuin savuverhon. Samoja seinienläpäisytemppuja nähdään myös silloin, kun alien hoksaa Amandan kaapista ja aukoo piilopaikan ovet saadakseen tytön nalkkiin. Tällaisia ykkösistä ja nollista koostuvia visuaalisia hassutuksia on kuitenkin Alien: Isolationissa suhteellisesti ottaen varsin vähän.

Ja kun nyt bugeista päästiin puhumaan, täytyy mainita myös asemalla leijuvista ampuma-aseista. Itse asiassa en edes tiedä, onko kyseessä tahallinen jekku vai bugi: kun Amanda hakkaa tai ampuu lajitoverinsa hengettömäksi, nousevat kalmon ampuma-aseet leijumaan raadon yläpuolelle. Aseita ei voi poimia eikä niillä voi tehdä mitään muutakaan, joten epäilen, että kyse on vahingosta. Hölmöltä näyttää joka tapauksessa.

ALIEN bugi
Leijuva pulttipistooli matkustaa hissillä.

Monessa Alien: Isolationia käsittelevässä arvostelussa on kritisoitu pelin pääkampanjaa ylipitkäksi. Öh. Vähän sama asia, kuin sanoisi, että Game of Thrones on liian pitkä TV-sarja, tai että Jonathan Littellin Hyväntahtoiset on liian pitkä romaani. Argumentti ”X on liian pitkä” on yhtä tyhjän kanssa, ellei heittoa perustella sen enempää. Liian pitkä missä suhteessa, mitä seikkaa silmälläpitäen? En ainakaan itse osaa nähdä pituutta sinänsä minään ongelmana. Pituus liittyy kyllä usein pariin muuhun kertovien kokonaisuuksien ongelmaan: kun puhutaan ”liian pitkästä” kirjasta, sarjasta, elokuvasta tai vaikka nyt sitten pelistä, tarkoitetaan yleensä sitä, että kerronta alkaa junnata paikallaan tai toistaa itseään liikaa – toisin sanoen: tarina ja kerronnan tahti eivät ole synkassa keskenään. Alien: Isolationissa en tällaista ongelmaa näe: mielestäni peli on tahditettu erittäin miellyttävällä tavalla seesteisempiin ja jännempiin jaksoihin. Itse muuten paukutin pääkampanjan loppuun noin kolmessa viikossa, ja minä olen hidas pelaaja. (Vertailun vuoksi: Assassin’s Creed Unitya tahkosin melkein puoli vuotta.) Siitä voi arvioida, pitävätkö väitteet liian pitkästä kampanjasta paikkaansa.

Toinen kritiikkiä kirvoittanut seikka on tallennusautomaattien vähäisyys, jonka vuoksi pelaaja joutuu höyläämään samoja kohtia kerta toisensa jälkeen. Tähänkään kritiikkiin en osaa yhtyä. En ole masokisti, joten valitsin pelin viidestä vaikeustasosta toiseksi helpoimman. Vinkkinä siis teille, joita Alien: Isolationin pelaaminen turhauttaa: pelin vaikeustaso ei ole – tai ainakaan sen ei pitäisi olla – mikään peniksenjatke. Jos peli turhauttaa, on se usein merkki siitä, että olisi sittenkin kannattanut aloittaa hieman helpommalla vaikeustasolla. On turha syyttää peliä, jos on itse arvioinut oman taitotasonsa ja turhautumisherkkyytensä väärin. (Tästä syystä arvostaisinkin sitä, että peliarvostelijat mainitsisivat teksteissään, millä vaikeustasolla ovat peliä pelanneet.)

Itse koin tallennusautomaatteja olevan juuri sopivien välimatkojen päässä. Toki pelissä on tiukkoja paikkoja, joissa toivoo saavansa jo pian kuulla tallennusautomaatin lempeän piippauksen – mutta näinhän se on kaikissa hyvissä peleissä. Jos kampanjan mittaan ei kertaakaan kiroile, kuinka pitikin kuolla just nyt, on kyseessä aika tylsä videopeli.

Täytyy myöntää, että kun sain pelin pääkampanjan loppuun ja siirryin pelaamaan survivor moden kenttiä, aloin ymmärtää kritiikkiä liian arvaamattomasta ja aggressiivisesta xenomorfista. Survivor moden peruselementit ovat samat kuin pääkampanjassa: kerää esineitä, painele nappeja ja löydä ovi, josta pääset paikkaan X. Samalla pitää tietenkin pysytellä visusti piilossa alienilta. Helpommin sanottu kuin tehty: survivor moden vaikeustasoa ei voi valita, ja ötökkä pyörii nenän edessä käytännössä jatkuvasti. Ohjain on meinannut lentää seinään jo pari kertaa, joten taidan jättää survivor moden pelaamisen tähän.

ALIEN ulkona
En aivan vakuuttunut avaruuspukukohtauksista.

On pelissä muitakin puutteita. Etenkin pelin puolivälin sijoittuvaa takaumaa, jossa kuvataan tutkimusryhmän matkaa eräälle pikkuplaneetalle, pidin hankalana ja tylsänsä pelattavana. Tahkosin pikkuplaneettakohtaa raivoissani yli tunnin. Avopuolisoni selviytyi siitä parissa kymmenessä minuutissa. Miksi näin, en osaa sanoa.

Pelin kenties antoisin oivallus liittyy siihen, kuinka alienin voi usuttaa asemalla liikkuvien miehistön jäsenten kimppuun. Yleissääntönä voi pitää, että tappelua ihmisten tai androidien kanssa ei kannata aloittaa, mikäli alien liikkuu lähimaastossa. Mähinöistä aiheutuu aina meteliä, ja meteli houkuttelee paikalle alienin. Kätevä ratkaisu on viskata vaikkapa jonkinlainen räjähde tai varta vasten alienin houkutteluun tarkoitettu noisemaker ihmisjoukon jalkoihin ja rynnistää itse piiloon. Alien tekee nopeasti ihmisistä selvää ja poistuu sitten paikalta, jolloin voit itse kerätä arvotavarat ruumiiden taskuista.

ALIEN otokka
Xenomorfin olemuksessa on jotain kaunista ja pyhää.

Pidän (monista) Alien– ja Prometheus-elokuvista paljon siksi, että niissä sisällön ja spektaakkelin painoarvot ovat jokseenkin tasapainossa. Alien-olennossa kiteytyy joitakin ihmisen alitajunnalle ominaisia elementtejä, jotka ovat tavallaan liian kiinteitä purettaviksi. Kyse ei ole pelkästä toiminta- ja kauhumätöstä, vaan jostain suuremmasta. (Okei: Alien-franchiseen mahtuu kyllä myös täysin aivotonta toimintaräpöstelyäkin.) Valitettavasti  Alien: Isolationissa sarjan filosofisempi puoli ei oikein pääse esille, ja temaattinen sisältö jää ikävän valjuksi. Mitä tarinallisuuteen ja temaattiseen sisältöön tulee, on peliteollisuudella vielä matkaa kurottavanaan, jos se mielii yltää edes lähelle elokuvien tasoa.

Okei, mitä seuraavaksi? PS Storella oli taas mukavia tarjouksia, joten nappasin eilen ostoskoriin Assassin’s Creed Black Flagin (2013), se kun taitaa olla Assassin’s Creed Unityn lisäksi ainoa PS4:lle saatavilla oleva Assassin’s Creed -peli. Vajaan tunnin pelailun perusteella voin sanoa, etten pidä Black Flagista läheskään yhtä paljon kuin Unitysta:  Pirates of the Caribbean -meininki sinisine taivaineen ja Havannan rytmissä huojivine palmupuineen ei oikein iske, ja pelihahmo vaikuttaa ärsyttävältä tyypiltä.

No. Olen toukokuussa hakkaillut vaivihkaa Alien: Isolationin lomassa myös Middle-Earth: Shadow of Mordoria (2014). Kun nyt hiljalleen alan päästä kärryille hahmon ohjattavuuteen liittyvistä detaljeista, alkaa peli vaikuttaa todella kiehtovalta. Visuaalinen puoli tuntuu ACUn ja Alien: Isolationin jälkeen turhan röpelöltä, mutta eiköhän tähän totu.

Alien: Isolation PS4 @ Discshop
Alien: Isolation Xbox One @ Discshop
Alien: Isolation PS3 @ Discshop
Alien: Isolation Xbox 360 @ Discshop
Alien: Isolation PC @ Discshop

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s