Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat (2015) arvostelu

valonkantajat
Valonkantajat – Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (2015)

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat – Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (2015)
Lukuhaasterasti:  3. Vuonna 2015 julkaistu kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Minä pidän Valonkantajien perusideasta. On hienoa, että okkultismin kotimaisesta kentästä on nyt julkaistu tietokirja. Minä pidän myös Valonkantajien kannesta. Se on esteettisesti miellyttävä ja kuvaa kirjan sisältöä erinomaisesti. Kirja näyttää livenä vielä hienommalta kuin kuvassa.

Valonkantajien alaotsikko, ”Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä”, kertoo paljon siitä näkökulmasta, jonka kautta tekijät lähestyvät kirjan aihetta. Välähdyksiä-sana viittaa siihen, että opus ei yritä olla kattava tai objektiivinen kuvaus aiheestaan.  Kirjaa selaamalla huomaa nopeasti, että kirjoitusprosessia on edeltänyt valtava tutkimustyö. Perttu Häkkinen on luodannut monia kirjan aiheista radio-ohjelmassaan, eikä Vesa Iittikään ole kirjan aihepiirin suhteen mikään keltanokka. Tietopohjaa siis löytyy.

Kirja jakaantuu viiteentoista lukuun, joista valtaosassa käsitellään jotakuta kotimaisen salatieteen merkkihahmoa. Omat lukunsa saavat teosofi Pekka Ervast, viiksimies Gurdjieff ja hänen kaksi suomalaista oppilastaan, selvänäkijä Aino Kassinen, valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, radiotoimittaja Jorma Elovaara, omakustannekirjailija Kauko Nieminen, Intian-kävijä Ior Bock, seksitaikuri Reima Saarinen, voodoo-mies Hannu Rauhala ja Setin temppelin (entinen) pappi Tapio Kotkavuori. Kirjava joukkio, ei voi muuta sanoa. Loput luvut eivät käsittele ketään tiettyä henkilöhahmoa, vaan rajaus on tehty aihepiirin mukaan: on Tattarisuon mysteeriä, okkultismin ja täkäläisen (uus)nationalismin välisiä kytköksiä, ufologiaa, parapsykologiaa ja okkulttisen liikehdinnän uusia tuulia.

Monen luvun kohdalla on aihetta kysyä, solahtaako luvun aihe kirjan kannessa annetun aiherajauksen puitteisiin. Aino Kassinen oli selvännäkijä, mutta oliko hän salatieteilijä? Itse en häntä sellaiseksi laskisi, mutta silti hänen läsnäolonsa kirjan kansien välissä voi hyväksyä. Mutta mitä ihmettä Gurdjieff tässä porukassa tekee? Armenialais-kreikkalaisen Gurdjieffin elämän ja tekojen näin laajaa käsittelyä tämän kirjan – jonka fokus on nimenomaan suomalaisissa ilmiöissä – puitteissa on mahdoton perustella uskottavasti. Tässä tekijöiden henkilökohtaiset preferenssit näkyvät mielestäni turhankin selvästi.

Valintojen ja painotusten subjektiivisuus näkyy myös lukujen sivumäärissä. Keskimäärin kullakin luvulla on mittaa 20–30 sivua. Merkittävän poikkeuksen muodostaa Pekka Siitointa käsittelevä luku, jolla on mittaa ruhtinaalliset 69 sivua (liekö tähän sivumäärään tähdätty tarkoituksella?). Sivumäärä selittyy ennen kaikkea sillä, että Siitoin oli värikäs persoona ja että hänen elämäänsä mahtui valtava määrä hulluja tempauksia. Vaikka Siitoimen saavutukset salatieteen saralla eivät kenties olleet erityisen merkittäviä, riittää miehestä paljon muuta kerrottavaa.

Vertailukohdaksi voidaan ottaa Siitoimen etunimikaima Pekka Ervast, jonka elämän räävittömimmät detaljit olivat (sittemmin perättömäksi osoittautunut) epäily Tattarisuon ruumiinpaloittelukeissiin osallistumisesta sekä ounasteltu homoseksuaalisuus. Ervastista juttua ei ole riittänyt edes kahtakymmentä sivua. Silti hänen merkityksensä kotimaisen salatieteen on nähdäkseni huomattavasti suurempi kuin Siitoimen. Paino on sanalla ”nähdäkseni” – myös minun näkökulmani on subjektiivisuuden leimaama.

Teoksen tavoitteita kuvaa johdannosta löytyvä luonnehdinta:

Vaikka kyseessä on pieteetillä sidottu paketti, se ei kuitenkaan ole kuiva akateeminen esitys, vaan jotain paljon parempaa. Kirja pyrkii antamaan jotain aiheesta kiinnostuneille, asian harrastajille ja tutkijoille.

Ensimmäisen virkkeen sanamuotoilu kertoo, että kirjoittajia ei vaivaa suomalaisille tyypillinen turha vaatimattomuus tai taipumus omien saavutusten vähättelyyn. Jälkimmäinen virke taas kuvaa kirjan sisältöä erinomaisesti: kirja pyrkii antamaan lukijalle jotain, ja siinä se myös onnistuu. Mitä tuo jotain sitten eri lukijoille on, se on hankalampi kysymys. Upea lukukokemus? Tunteita ja tuoksuja? Luu kädessä? Arvelen, että okkultismin esoteerisesta puolesta kiinnostuneille lukijoille tuon jonkin saldo jää laihanpuoleiseksi – muille lukijoille kokonaisuus on huomattavasti antoisampi.

Tästä tullaankin varsinaiseen pääpointtiini: Valonkantajat on äärimmäisen henkilövetoinen kirja. Se ei ole kiinnostunut niinkään suomalaisesta okkultismista joukkona abstrakteja ja aineettomia ilmiöitä. Sen sijaan fokus on henkilöissä, jotka näissä ovat vaikuttaneet suomalaisen salatieteen piirissä, ja kommelluksista, joihin he ovat joutuneet. Lähestymistavassa painottuu (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta) ennen kaikkea se, mikä ilmiöistä näkyy pinnalle päin – sen kustannuksella, mitä löytyy pinnan alta.

Asian havainnollistamiseen voi käyttää klassista jaottelua esoteeriseen ja eksoteeriseen lähestymistapaan: kirjan aiheena on kenties suomalainen esoteria, mutta sen lähestymistapaa leimaa suurelta osin pikemminkin eksoteerisuus. Mieleni tekisi luonnehtia teosta jonkinlaiseksi okkulttisen maailman Alibiksi tai Seiskaksi, mutta se tuntuisi vähättelevältä. Ilmaistaan asia siis näin: Valonkantajat sopii tyylinsä ja painotustensa puolesta paremmin sensaationnälkäisille kuin esoteriasta kiinnostuneille lukijoille.

Teos on hyvin kansanomainen paitsi aihevalinnoiltaan ja painotuksiltaan, myös kieleltään. Tämä tulee esille jo sisällysluettelossa, jossa esiintyvät muun muassa ilmaisut ”mällimaagi”, ”Luciferin arkkipiispa”, ”outoja väristyksiä” ja ”seksuaalimaaginen soturi”. En usko tällaisen retoriikan vetoavan sellaiseen lukijakuntaan, joka kuluttaa aikaansa salatieteen klassikkoteosten parissa. Tekstiä leimaa lempeän ivallinen ja epämuodollinen kerrontatapa, ja sivuilla vilisee puhekielisiä ilmaisuja. Tämä tyyli tekee tekstistä helposti lähestyttävän laajemmille lukijakunnille, ja netin syövereissä onkin kehuttu juuri tekstin kieliasua.

Minuun kieli ei tehnyt vaikutusta. Kun kielellisen leikittelyn linjalle on lähdetty, olisin toivonut, että siihen olisi panostettu kunnolla. Etenkin kirjan alkupuolella viljellään ylikäytettyjä ja kliseytyneitä kökköfraaseja. Esimerkkinä voi mainita sen, kuinka homma menee ”plörinäksi” tai ”lähtee nousuun” turhan monta kertaa. Tällaiset ilmaisut käyvät päinsä esimerkiksi blogissa tai radiossa, mutta kovien kansien välissä ne näyttävät harkitsemattomilta.

Pienien virheiden läsnäolo painotuotteessa kuin painotuotteessa on nykyään jo oletusarvo. Valonkantajiinkin pieniä kompastuksia mahtuu, etenkin kirjan loppupuolelle. Isoja kirjaimia ja pisteitä puuttuu. Välillä kokonaisia sanoja on jäänyt uupumaan, välillä niitä taas eksynyt virkkeisiin liikaa. Tällaisia kämmyjä löytyy nykyään kirjasta kuin kirjasta, ja siksi ne on helppo antaa anteeksi. – En kuitenkaan malta olla mainitsematta erikseen kirjan lähdeluettelosta, joka on epäjohdonmukainen ja paikoin suorastaan harhaanjohtava. Joistain julkaisuista on kerrottu kustantajan kotipaikka, toisista ei. Joistakin on mainittu kustantajan kotipaikan sijaan painopaikka (en suostu uskomaan, että Viides Askel ry:n kotipaikka on Tallinna – sen sijaan kirjoja he ovat siellä painattaneet). Kaikkein suurimpana ongelmana pidän kuitenkin sitä, että luettelossa ei ole mainittu kirjojen alkuperäisiä ilmestymisvuosia, vaan ainoastaan suomennosten tai uusintapainosten ilmestymisvuodet. Lähdeluettelon perusteella voisikin luulla, että esimerkiksi Pekka Ervast, H. P. Blavatsky ja Max Heindel ovat kunnostautuneet kirjailijoina vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen.

Niti-nati-naa, nyyhky-nyyh, mitäs iniset pikkuasioista, kuuluu jostain takarivistä.

Mainitsen vielä toisesta seikasta, jossa huolimaton oikoluku häiritsee: välillä on epäselvää, missä on siteeratun repliikin ja kirjan kirjoittajien oman äänen välinen raja. Muutamassa kohdassa epäilin, että repliikkiviivalla merkityn repliikin perästä olisi jäänyt rivinvaihto tai johtolause pois, jolloin haastattelijan ja haastatellun ajatusten välinen raja katoaa näkymättömiin. (Esimerkiksi sivujen 237–238 rajalla olevassa repliikissä näin näyttäisi käyneen.) Tämä synnyttää lukijassa kiusallista epäluottamusta oikolukijaa kohtaan, mikä puolestaan tekee sivulta 361 löytyvän virkkeen tulkinnan erityisen hankalaksi:

Oikean käden polun kulkijat hakevat valaistumista puolestaan nöyryyden, yhteisön tahtoon alistumisen ja kaikenlaisen matelemisen avulla.

Virke kuuluu muodollisesti Tapio Kotkavuoren repliikkiin, mutta koska aiemmilla sivuilla sitaatin loppumisen merkitsemisessä on ollut horjuvuutta ja koska myös repliikin muu sisältö viittaa siihen, että kyse saattaa olla myös haastattelijan kommentista, jää asia ikävästi ilmaan. Ajattelen, että tämä virke kertoo enemmän lausujastaan kuin oikean käden polusta, ja siksi on sitäkin häiritsevämpää, että lausujan identiteetti jää hämäräksi.

Ylipäärään Kotkavuori-luku eroaa merkittävästi muista kirjan luvuista. Siinä missä muissa luvuissa keskitytään hassuihin kommelluksiin ja kuvauksen kohteiden persoonallisiin piirteisiin, annetaan Kotkavuorelle tilaa selittää omia näkemyksiään magiasta ja maailmasta melko vähin välihuomautuksin. Mukana ei ole yhtään hupsua kertomusta, jossa Kotkavuori olisi esimerkiksi pukeutunut hassusti, puhunut julkisesti sekavia tai kaatunut kännissä. Oikeastaan juuri Kotkavuori-luvussa – joka taitaa olla kirjan luvuista lyhin – käsittelytapa poikkeaa kaikkein voimakkaimmin esoteerisen puolelle. Onko Kotkavuori yksinkertaisesti niin kuiva persoona, että Häkkinen ja Iitti eivät ole löytäneet hänestä yhtäkään hupsua anekdoottia, vai pitävätkö he miehen filosofiaa niin kiinnostavana, etteivät malta poiketa sen käsittelystä sivupoluille – tätä voi jokainen lukija pohtia tykönään.

Yhteen kirjaan ei mahdu kaikkea ja valintoja on tehtävä, se on selvää. Jotain on jätettävä käsittelyn ulkopuolelle. Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että olisin ollut valmis jättämään kirjasta pois yhtä sun toista – mutta mitä sitten jäin kaipaamaan tilalle? Mieleen tulee ennen muuta kaksi toimijaa: Vapaamuurarit ja Azazelin Tähti -seura. Molemmat noteerataan lyhyesti kirjan päätösluvussa.

Vapaamuurariliike saapui Suomeen jo 1700-luvulla, ja heidän jalansijansa on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen vahva. Muurareita käsitelläänkin luvussa parin sivun verran, mikä on toki parempi kuin ei mitään. Uskon, että liikkeen touhuista olisi löytynyt pienellä kaivelulla monia railakkaita ja hassuja anekdootteja – tähän viittaa ainakin surullisenkuuluisa nauhoitus Ballantines-looshin viskirituaalista. Voi toisaalta hyvällä syyllä kysyä, kuinka paljon vapaamuurariliikkeellä on tekemistä varsinaisen salatieteen kanssa ja kuuluuko se siis ylipäätään kirjan aiherajauksen sisäpuolelle. Kysymykseen ei löydy helppoa vastausta, joten siksi voi hyvin ymmärtää, miksi muurareihin ei paneuduta tässä teoksessa sen enempää.

Sen sijaan Azazelin Tähden status kotimaisen okkultismin kentässä ei pitäisi kellekään epäselvä. Mielekkäin vertailukohta seuralle löytynee Tapio Kotkavuoresta – ovathan molemmat verrattain tuoreita toimijoita kotimaisen salatieteen kentällä. Siinä missä Kotkavuori oli ”vain” kansainvälisesti järjestäytyneen ryhmän eli Setin Temppelin suomalaisvahvistus, on Azazelin Tähti nimenomaan suomalaislähtöinen seura, jolla on nykyään jäseniä myös muissa maissa. Kuten Valonkantajissakin mainitaan, kyseinen seura on ”myös kansainvälisesti vertaillen kummajainen” ja olisi myös sen vuoksi ansainnut mielestäni laajemman käsittelyn. Toisaalta ymmärrän, miksi ryhmä on jätetty maininnan tasolle: kyse on alle kymmenen vuotta sitten perustetusta seurasta, ja aika näyttää, millaiseksi sen rooli lopulta muotoutuu.

Teos loppuu kauniiseen epilogiin:

Blavatsky lainasi Salaisen opin esipuheessa Montaignen lausahdusta: ”Hyvät herrat, minä olen ainoastaan tähän poiminut kukkasia kimpuksi enkä ole siihen pannut muuta kuin nauhan, joka pitää ne kiinni.”

Me olemme tehneet samoin.

Kaunis ajatus! En kuitenkaan koe, että tämä kuvaisi erityisen täsmällisesti sitä tapaa, jolla Valonkantajat kohdettaan kuvaa. Kuten jo aiemmin olen maininnut, tekijöiden subjektiivinen ote on teoksessa voimakas ja ilmeinen. Eräs ystäväni, jonka kanssa olen Valonkantajista keskustellut, kehitteli Montaignen vertausta vielä pidemmälle: hän totesi, että kirjoittajat ovat pikemminkin tehneet keräämästään kukkakimpusta piirroksen – ja tuo piirros on Valonkantajat.

Se ei kuitenkaan vähennä lainkaan Valonkantajien merkitystä. Samaa aihetta voidaan lähestyä erilaisin tavoittein. Siksi Valonkantajilla on kiistämätön arvonsa kotimaisen salatieteen kentän kuvaajana.

Adlibris

13 kommenttia artikkeliin ”Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat (2015) arvostelu

  1. ”Onko Kotkavuori yksinkertaisesti niin kuiva persoona, että Häkkinen ja Iitti eivät ole löytäneet hänestä yhtäkään hassua anekdoottia, vai pitävätkö he miehen filosofiaa niin kiinnostavana, etteivät malta poiketa sen käsittelystä sivupoluille – tätä voi jokainen ihmetellä tykönään.”

    Toivottavasti Like Kustannus maksoi sinulle edes kohtuullisen voitelurahan tästä kommentista.

    Tykkää

  2. Mutta niin, kuten näkyy, niin ilmeisesti kirja on näyttänyt löytäneen oivallisen ekolokeron itselleen ainakin yleisön innostuksen perusteella, hyvä lie siis niin!

    Tykkää

  3. Olipa kattava teksti, kiitos tästä!

    Nyt, kun kirja on pyörinyt somessa ympäriinsä lähes kyllästymiseen asti, olen päätynyt itsekin miettimään, aionko sen kenties jossakin vaiheessa lukea. (Ehkä, jos saan vaikkapa joltakulta lainaksi, mutta tuskin ensimmäisenä sen pariin olen ryntäämässä.)
    En muista, olenko maininnut Lachmanin Tajunnan Alkemistit-kirjan lukukokemuksestani, mutta sen kohdalla tosiaan tunnelma lässähti teoreettisemman alkupuolen jälkeen kohtalaisen nopeasti, kun alettiin listata henkilöhahmoja ja näiden edesottamuksia välillä kunnon namedropping-tunnelmissa. Suuremmat linjat ja kulttuurinen ilmapiiri sekä näihin liittyvät tekijät ja virtaukset kiinnostavat, mutta en oikein jaksa innostua lukemaan siitä, kenen kanssa Mick Jagger on jonakin vuonna dokannut. Olen puhunut Tajunnan alkemisteista kuitenkin useamman ihmisen kanssa, ja suhtautumiseni taitaa olla heihin verrattuna kriittisin – muita eivät nuo anekdootit ja kommellukset (ja yleinen henkilökeskeisyys) ole näyttäneet samalla tavalla haitanneen.

    Tästä samasta syystä en ole Valonkantajienkaan pariin suuremmin hinkunut. (Mielestäni kulttuuriamme – etenkin näin tiedettä seuraavana – vaivaa hyvin monelta osin liiallinen henkilökeskeisyys, mutta ei siitä sen enempää). Esimerkiksi Siitoimen hahmoa en selvästikään pidä yhtä kiintoisana kuin moni muu (onko tässä sitten liian tosikko, heh) ja kuten ajattelinkin, ainakaan tekstisi perusteella kirja ei liiemmin näytä käsittelevän näiden kulttuurivaikuttajien filosofiaa. Ehken siis ylipäätään oikein kuulu Valonkantajien kohderyhmään tai ainakaan sen ytimeen.

    (Huolimattomasta oikoluvusta: Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan pokkariversio oli kerrassaan kammottava. Henkilöiden nimet olivat menneet sekaisin/kirjoitusasu muuttunut siten, että sisältöä piti tulkita asiayhteydestä. Jossakin kohdassa virkkeen keskivaiheilta alkoi _edellisen_ virkkeen loppuosa. Lyöntivirheitä oli useita, ja näiden kaikkien virheiden yhteisvaikutus oli sellainen, että teki mieli vähän vaikertaa.)

    Tykkää

    1. Heini L.

      Et ole ainoa ihminen, jonka kanssa keskustelu on ajautunut Valonkantajista kohti Tajunnan alkemisteja. Myös Lachmannin Crowley-elämäkerta on helposti tullut tässä yhteydessä puheenaiheeksi. Kumpaakaan Lachmannin kirjaa en ole lukenut, etenkin Tajunnan alkemistit on ollut luettavien loputtomalla listalla jo pitkään. Yleensä Tajunnan alkemisteista olen kuullut nimenomaan kehuja, mutta hyvä, että ilmaisit kriittisen kantasi – en tule odottaneeksi ainakaan liikoja kyseiseltä teokselta. (Myös Crowley-elämäkerta alkoi tuntua hyvin kiinnoistavalta heti, kun kuulin eräältä yhteiseltä tuttavaltamme, että siinä suhtaudutaan itse kirjan kohteeseen [terveen?] kriittisesti. Ehkä luen vielä senkin, joskus.)

      Tuo henkilökeskeisyys on aihe, josta riittäisi puhuttavaa illaksi tai kahdeksikin. Itsekin koen tuon jossain määrin ongelmallisena lähestymistapana: loppujen lopuksi asiat ovat tärkeitä, eivät ihmiset tai persoonat. Asiat jäävät elämään, ihmiset kuolevat. Valitettavasti ihmiset kuitenkin ovat yleensä kiinnostuneempia ihmisistä ja persoonista kuin asioista. Haluaisin erottaa itseni näistä ”ihmisistä” ja väittää, että olen jotenkin parempi – että minä näen asiat persoonien takana enkä tarkerru sellaisiin mundaaneihin ilmiöihin kuten persoona – mutten voi. Myönnän, että tämä ominaisuus on läsnä myös itsessäni: erilaisista ilmiöistä tulee kiinnostavampia ja ”verevämpiä”, kuin niihin tutustuu jonkun henkilön ”kautta” – jonkun, joka tuota asiaa edustaa.

      Valonkantajien eduksi on sanottava, että kyllä kaikkien käsiteltyjen hahmojen filosofia tulee tekstissä käytyä läpi vähintäänkin pähkinänkuoressa – mutta niin, kyllä nämä filosofiset ja maailmankatsomukselliset seikat jäävät syrjään kaikenlaisen, eh, persoonallisen tavaran rinnalla. Minusta tämä kyllä kuuluu aihepiirinsä puolesta sellaisiin kirjoihin, jotka sinun kannattaa ilman muuta lukea – mutta älä tosiaan odota liikoja. Sinä ja minä, olemme molemmat vähän sivussa kohderyhmästä. (Siitoimen hahmosta en itsekään ole erityisen innostunut.)

      Kunniallinen petkuttaja taitaa olla WSOY:n tekeleitä, eikä ihan tuoreimmasta päästä – korjaa jos erehdyn? WSOY:n alamäkihän alkoi vasta joskus viime vuosikymmenen loppupuolella, eikä se vieläkään ole kustantamoista sieltä huolimattomimmasta päästä. Mutta kyllä hutiloitua oikolukua ja käännöstä on osattu tehdä kaikkina vuosikymmeninä ja melkein kaikissa kaupallisissa kustantamoissa.

      Tykkää

      1. Hupsua, että samassa viestissä valitan oikolukemisesta ja olen vahingossa kirjoittanut Tajunnan Alkemistit isolla A:lla…

        Kunniallisesta petkuttajasta on 1983 ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen käännös, Tuo oma kappaleeni on WSOY:n parin vuoden sisällä tullut BON-pokkariversio.

        (Persoonasta: on sinänsä vähän häiritsevää olla mieltymyksiltään enemmän asia- kuin persoonaorientoitunut, mutta kaikki tätä dikotomiaa koskevat aforismit persoonakeskeisyyden alhaisuudesta saavat olon jokseenkin nolostuneeksi, ihan kuin tässä olisi – tahtomattaan – jotenkin intellektuelli ja erityinen. Varmastikin joissakin yhteyksissä selkeä persoona on hyödyllinen ja toimiva yhdistelmä pätevän asian kanssa, mutta joskus se vie liikaa huomiota välittämältään asialta ehkä silloinkin, kun yritän tarkastella tätä ilmiötä riippumattomampana. Yksi syy muuten siihen, miksi vierastan Crowleyta lähes häiritsevänkin paljon, on nimenomaan hänen asemansa Henkilöhahmona. Syitä on toki varmasti muitakin, eivät kaikki mitenkään järkeviä, mutta varmasti kynnys ottaa hänen ajattelustaan selkoa olisi toisenlaisessa tilanteessa pienempi.)

        Tykkää

      2. Heini L.

        Blogikommentit ovatkin enemmän sellaista ”käyttötekstiä”, samoin kuin epämuodolliset sähköpostit ja FB-pikaviestikeskustelut – ne rinnastuvat yhtä lailla puhekieleen kuin kirjakieleen. Eli niissä jos tulee kämmyjä, niin ei huolta – puhekielikin on yhtä suurta kielioppivirhettä. Standardit ovat kovakantiselle kirjalle ja tällaiselle keskusteluvirralle aika erilaiset.

        Kuulin taannoin kiinnostavan ”selityksen” sille, miksi Crowley rakensi oman persoonakuvansa ja statuksensa sellaiseksi kuin rakensi, jopa teki itsensä tarkoituksella pelleksi ihmisten silmissä: jotta ihmiset eivät kiintyisi häneen persoonana, vaan kokisivat sen jopa vastenmieliseksi. Näin kyseessä olisi siis eräänlainen testi: jos pääsee yli siitä ”maailman ilkeimmän miehen” maineesta ja jaksaa tutustua itse filosofiaan, on tavallaan ”läpäissyt koettelemuksen”. Ihan kiinnostava spekulaatio, mutta enpä kyllä tiedä… Samaa teoriaa voisi soveltaa kyllä moneen muuhunkin henkilöön, Blavatsky – joka oli tunnetusti aika eksentrinen ihminen – tulee ensimmäisenä esimerkkinä mieleen.

        Tykkää

  4. Kiintoisa arvio. Tässä pohdin, että näkyvimmistä henkilöistä on tarjolla enemmän materiaalia, ja sellaiset ihmiset ovat aika värikkäitä. Salatiede/okkultismi/esoteria on elämänalue, josta monet asian harrastajat eivät kaikkialla tuulettele siinä, missä jotkut huutelevat päättömyyksiä kovaa ja korkealta senkin edestä. Sellaisia tapauksia useammatkin Valonkantajien esittelemät henkilöt olivat.

    Toisaalta tekstin ajoittain aika humoristinen sävy tekee sen suurelle yleisölle ystävällisemmäksi, mikä ei ole paha juttu, sillä se varmaan ravistelee joidenkin käsityksiä siitä, mitä Suomineidon helmassa on harrasteltu. :D

    Tykkää

    1. Heini L.

      Hei, kiitos kommentista! :)

      Se juuri onkin Valonkantajien suurin vahvuus: että suurten yleisöjen on melko helppoa tarttua tähän kirjaan. Tosiasia kuitenkin on, että varsinainen esoterinen/okkulttinen kirjallisuus ei leviä Suomen kielialueella mitenkään järisyttävän hyvin. Sama kohtalo olisi voinut koitua myös Valonkantajien osaksi: ryppyotsaisempi teos olisi luultavasti jäänyt kustantajan varastoon pölyttymään. Kun julkaisun taustalla on niinkin iso talo kuin Like, on selvää, että kirjan täytyy myös myydä jonkin verran. En sano tätä mitenkään paheksuen – en pidä kaupallisuutta minään syntinä.

      Jos haluaa vaikkapa tutustuttaa jonkun tuttavan okkultismiin, ei sitä kannata aloittaa lyömällä pöytään kilokaupalla Salaista oppia. Valonkantajat on hyvin helppo aloituspiste – se sopii väyläksi ”kovempiin kirjoihin”. Täytyy tosin samalla muistaa, että varsinaiset esoteriset kirjoitukset eivät ole kaikkia varten. Jotkut lukevat Valonkantajia ja unohtavat aihepiirin sen jälkeen – ja niin on hyvä.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s