Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun – Irti kurjistavasta talouspolitiikasta (2014)
Lukuhaasterasti: 35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla.
Mistä peräisin: kirjastosta.
Huijasinko minä nyt? Mun oli tarkoitus lukea tähän rastiin H. P. Lovecraftin Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (suom. 2013). Sitten bongasin Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan teoksen, enkä millään keksinyt, mihin slottiin tämän ängen. Pakko tämä oli kuitenkin lukea ja mielellään heti. Lopulta tajusin, että viimeksi mainitulla kirjoittajalla on samat nimikirjaimet kuin minulla – tosin kirjaimet menevät toisin päin (minä olen H. L., hän taas L. H.). Mutta samoissa kirjaimissahan se pointti on, ei niiden järjestyksessä? Joohan? Harmi vaan, että Lovecraftin kirjaa ei tule sitten luettua vielä tänä(kään) vuonna – se ei istu oikein mihinkään slottiin. Taas kerran: lukuhaasteen puitteissa on vaikea lukea tietokirjallisuutta.
Voin jo nyt sanoa Ahokkaan ja Holapan (jotka muuten kirjoittavat myös mainiota Raha ja talous -blogia) kirjasta, että tämän aion lukea joskus uudestaan. Omat perustietoni kansantaloustieteestä ovat nimittäin toistaiseksi sen verran hatarat, että tietyt tekstissä esitetyt väitteet jäivät hippasen hämäriksi. Kirjan alkupuolella argumentointi on äärimmäisen selkeää ja havainnollista, mutta mitä lähemmäs loppua edetään, sitä hankalampaa ummikon on hahmottaa kirjassa käsiteltyjä asiakokonaisuuksia. Se ei ole kirjoittajien vika – kyse on vain kohderyhmän valinnasta, eikä tällaista teosta, jonka ideana on haastaa vallitseva talousajattelu, kannata kohdistaa massayleisöille. (Vai kannattaako? Raha ja talous -blogissa ote on yleensä aika helppotajuinen.) Selvitäkseen kirjasta kuivin jaloin myös laskentatoimen perusasiat pitäisi olla jotenkuten hallussa. Kirjoittajat käyttävät kaksinkertaisen kirjanpidon mallia havainnollistaessaan rahan kiertoa yhteiskunnassa. Jos kirjanpidon perusasiat eivät siis ole lukijalle lainkaan tuttuja, on kirjan peruspointteja hankala hahmottaa.
Ahokkaan ja Hopalan teesi on yksinkertainen: valtavirtainen eli uusklassinen taloustiede rakentuu massiiviselle ajatusvirheelle. Uusklassinen talousteoria väittää, että raha on syntynyt vaihdon välineeksi. Tarina kuivatusta kalasta, oravannahoista ja lopulta metallikolikoista vaihdon helpottajina on Ahokkaan ja Holapan mukaan pelkkää fiktiota ja akateeminen ajatusleikki, jolle ei löydy minkäänlaisia todisteita antropologisista tutkimusaineistoista. Sen sijaan raha on syntynyt ja syntyy edelleen vain ja ainoastaan velkana. Raha merkitysee siis velkasuhdetta kahden osapuolen välillä. Ilman velkasuhdetta ei ole myöskään rahaa. Jokainen seteli ja kolikko on pieni velkakirja, jolla sitten käydään kauppaa eräänlaisilla globaaleilla jälkimarkkinoilla.
Ero ei välttämättä tunnu maallikosta isolla, mutta sillä on valtavia seurauksia kansantaloudellisen ajattelun kannalta. Suurin ja selkein seuraus tästä on oikeastaan se, että valtion velkaantumista ei nähdä sellaisena mörkönä, jollaiseksi se usein mielletään, vaan lähestulkoon välttämättömänä edellytyksenä, että yksityinen sektori ylipäätään pystyy luomaan nettovarallisuutta. Jotta talous voi pyöriä ja jotta kokonaiskysyntä voi pysyä mielekkäällä tasolla, on jonkun velkaannuttava. Mikäli yksityinen sektori (tai ulkomaansektori) ei suostu velkaantumaan, on valtion otettava tämä taakka kantaakseen. En uskalla referoida kirjoittajien pointteja juuri enempää, sillä keltanokkana pelkään esittäväni miesten ajattelua väärin. Joka tapauksessa suhtautuminen velkaan ja ennen kaikkea valtionvelkaan on merkittävällä tavalla erilainen kuin talouskeskustelussa yleensä.
Kirjoitusten taustalla häämöttää John Maynard Keynesin (1883–1946) luoma teoria, jonka pohjalta on sittemmin syntynyt kokonainen taloustieteen vaihtoehtoinen haara eli keynesiläinen taloustiede. Keynesin pääteos Työllisyys, korko ja raha (1936) on – onneksi – suomennettu (1951). Koska suomennoksella on jo ikää, voin pitää onnenpotkuna sitä, että ylipäätään sain siitä käsiini edes huonokuntoisen kappaleen. Halusin kuitenkin lukea Ahokkaan ja Holapan kirjan ennen Keynesiä – luultavasti alkuperäinen teoriakin hahmottuu hieman paremmin, kun asiaa on ensin tarkastellut nykyaikaisesta esityksestä.
Ahokas ja Holappa eivät jää toistamaan Keynesin perusajatuksia, vaan soveltavat teoriaa ja esittävät sen pohjalta muodostettuja ratkaisuja nykyiseen eurokriisiin. Jos tämän kevään aikana puolueet tuntuivat suorastaan kilpailevan siitä, kuka esittää kaikkein rajuimpia leikkauslistoja, ovat Holapan ja Ahokkaan ratkaisuehdotukset päinvastaisia. He eivät etsi vastauksia leikkauksista tai veronkorotuksista, vaan voimakkaasta velkarahalla elvyttämisestä. Miesten peruspointit eurokriisin syistä ja ratkaisuista voi lukea blogikirjoituksesta, joka tosin on jo pari vuotta vanha. Kirjassa esitetty ratkaisukokonaisuus on vielä pidemmälle viety ja – suoraan sanottua – monimutkaisempi. Kannattaa myös vilkaista miesten vastaukset Juha Sipilän hallitustunnustelukysymyksiin.
Rahatalous haltuun on erinomainen opus, ja voin suositella sitä kaikille, jotka haluavat hahmottaa paremmin vallitsevan talouskriisin syitä ja rakennetta. Aina vain parempi, jos lukija hallitsee jotenkuten kirjanpidolliset perusperiaatteet, mutta jos ei hallitse, ei sekään estä kirjaa lukemasta – jotkin asiat vain saattavat jäädä hieman hämäriksi. En ole oikea ihminen arvioimaan, ovatko Ahokas ja Holappa oikeassa. Tavallaan toivon, että he ovat. Lukisin kuitenkin mielelläni myös jälkikeynesiläisen ajattelun kritiikkiä. Ahokas ja Holappa (eh, kirjoitan nämä nimet varmaankin kohta muotoon ”Holakas ja Ahoppa”) painottavat tosin kirjassaan useaan otteeseen, etteivät uusklassisen taloustieteen edustajat ole vastanneet keynesiläisten lausumaan kritiikkiin kuin syvällä hiljaisuudella. No, Björn Wahlroosin tänä keväänä ilmestyneessä Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta -kirjassa möyryytetyään kuulemma myös Keynesiä. Myös tämä kirja on lukulistalla – ja tiedänkin jo, mihin kohtaan lukuhaasteessa aion sen työntää.
Eräästä asiasta haluan Ahokkaan ja Holapan kirjaa moittia: kirjan sisältö olisi ansainnut päästä kauniimpien kansien sisään. Kansikuva – jonka perusidea on sinällään hauska – on halvan ja kömpelön näköinen. Toisaalta taloustiedettä käsittelevät kirjat nyt harvemmin ovat kovin kauniita, joten annettakoon tämä anteeksi.
Taikalyhty – Elokuvablogi 