Chinatown (1974) arvostelu – Rikosten välissä

Roman Polanski on ajankohtainen ohjaaja tämän viikon Kirjastokinossa: katselemme torstaina 26.3. klo 17.30 erään hänen elokuvansa Lahden pääkirjaston auditoriossa. Elokuvan lisäksi luvassa on alkuun allekirjoittaneen höpinää. En voi sopimusteknisistä syistä paljastaa esitettävän elokuvan nimeä tässä, mutta saatte sen selville hakemalla ohjelmaflyerin pääkirjastolta tai tiedustelemalla asiaa minulta vaikkapa sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista ja kirjoittajasta -sivulta).

CHINATOWN julkka
Chinatown (1974)

Tämän epäkaupallisen tiedotteen jälkeen voidaankin siirtyä varsinaisen aiheeseen. Chinatown (Yhdysvallat 1974) kuuluu Roman Polanskin tunnetuimpiin elokuviin. Ohjaajan suhde rikoselokuvan lajityyppiin on sinänsä kiinnostava: Chinatown on noussut genren kiistämättömäksi klassikoksi, vaikka Polanski ei ole sen lisäksi ohjannut yhtäkään tyylipuhdasta rikoselokuvaa. Monissa hänen elokuvistaan on kyllä rikoselokuville tyypillisiä juonielementtejä ja muita lajityypille ominaisia piirteitä, mutta silti ne putoavat pikemminkin trillerin, draaman tai vaikkapa sitten kauhun lajityyppiin.

Merkillepantava biografinen elementti on se, että Chinatownin ensi-ilta sijoittuu kahden Polanskin elämää varjostavan tosielämän rikoksen väliin. Vuonna 1969 Polanskin vaimo Sharon Tate ja pariskunnan syntymätön lapsi murhattiin. Vuonna 1977 Polanski puolestaan syyllistyi itse 13-vuotiaan tytön raiskaukseen. Ainakin Taten murhalla voi olettaa olleen Polanskin ohjauksiin aika suurikin vaikutus – Polanskin 1970-luvun ohjaustyöt ovat tunnelmaltaan ja sanomaltaan varsin synkkiä.

Chinatownissa yksityisestivä J. J. ”Jake” Gittes (Jack Nicholson) saa toimeksiannon: Los Angelesin vesilaitoksen yli-insinööri Hollis Mulwrayn vaimo epäilee, että hänen miehellään on toinen nainen. Jake ottaa toimeksiannon vastaan ja alkaa varjostaa Mulwrayta. Pian ilmenee viitteitä siitä, että Mulwrayn tapauksessa kyse on paljon vakavammasta hämmingistä kuin pelkästä syrjähypystä: Vesilaitos laskee joka yö suuria vesimääriä pois altaistaan, vaikka eletään kuivaa kautta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Jake saa puukosta altaiden poistokanavilla seikkaillessaan, hän voi varmistua siitä, että Los Angelesin sameissa vesissä liikkuu jotain, mitä ei pinnalta päin katsottuna voi nähdä. Jaken vainu senkus vahvistuu, kun Mulwray löytyy hukkuneena eräästä vedenlaskukanavasta. Jaken on pakko sukeltaa.

Chinatown edustaa paitsi rikoselokuvan, myös neo-noirin lajityyppiä. Selkein kytkös Chinatownin ja klassisten noirien välillä on leski Evelyn Mulwrayn (Faye Dunaway) hahmo, joka on erittäin  läheistä sukua 40-luvun femme fataleille. Toinen keskeinen tekijä on rikollisen toiminnan laajuus ja käsittämättömyys: Chinatownissa häikäilemätön omaneduntavoittelu on levinnyt valtahierarkiassa niin laajalle ja niin kauas, että siihen on käytännössä mahdoton saada konkreettista kosketusta. Samalla ihmissuhteet, jotka liittyvät elimellisesti hämäriin liiketoimiin, ovat hyvin intiimejä ja yksityisiä. Chinatownissa kaikki on henkilökohtaista.

CHINATOWN-nicholso
Evelyn Mulwray ei arvosta Gittesin supliikkia.

Neo-noir on sinänsä kiinnostava lajityyppi, että se syntyi kaihosta menneeseen maailmaan – maailmaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut olemassa, siis film noirin fiktiiviseen, voimakkaiden valojen  ja varjojen doiminoimaan näyttämöön. Chinatown on siinä mielessä täydellinen neo-noir-elokuva, että se kiteyttää tämän kevytmelankolisen nostalgian paremmin kuin mikään tähän mennessä näkemistäni lajityypin edustajista. Tavallaan Chinatown on hyvin vanhanaikainen, jopa konservatiivinen rikoselokuva. Toiminnallisia kohtauksia on (ainakin nykypäivän vinkkelistä arvioituna) vähän, ja ne ovat luonteeltaan melko yksinkertaisia. Tarinaa kuljetellaan eteenpäin ennen kaikkea dialogin avulla.

Onko dialogi elokuvallinen ilmaisukeino vai ei? Kysymys ei siis ole siitä, käytetäänkö dialogia elokuvassa (idioottikin osaa vastata tähän), vaan siitä, onko dialogi luonteeltaan erityisesti elokuvalle ominainen vai ei. Onko sen rooli elimellinen osa juuri elokuvailmaisua? Kirja-alalla dialogin korostunut painoarvo on perinteisesti laskettu elokuvan syyksi: olemme tottuneet elokuvia katsellessamme saamaan henkilöhahmoista ja tarinasta tietoa ennen kaikkea dialogin (eikä esimerkiksi kuvailevan tai kertovan lähestymistavan) kautta. Hahmo tulee meille tutuksi puheensa sisällön ja tyylin kautta. Tällaista kuvaustapaa on sitten alettu pitää tyylikkäänä myös kirjallisuuden puolella. Ja hyvä näin, onhan tämä nyt paljon parempi hienovaraisempi ja sävykkäämpi tapa välittää lukijalle tietoa henkilöhahmoista kuin suorasanainen kuvailu.

Helppoa olisi siis vastata kysymykseen myöntävästi, kyllä, dialogi on leimallisesti elokuvallinen ja elokuvalle ominainen ilmaisukeino. Mutta malttakaapa. Elokuva miellettiin eräänlaiseksi universaaliksi taiteeksi aina ääniteknologian kehitykseen asti. Mykkäkauden elokuvissa on helppo pysyä kärryllä, vaikka välitekstejä ei kielimuurin vuoksi ymmärtäisi. Elokuvaa ajateltiin tuolloin koko ihmiskunnan yhdistävänä projektina – universaalina ”kielenä”, joka ylittää kulttuurirajat ja kielimuurit. Sitten tuli äänielokuva ja pilasi kaiken. Alkeelliset mikrofonit piti piilottaa lavasteisiin. Näyttelijät saivat puhua kukkamaljakoihin ja verhoihin, jotta ääni saatiin purkkiin. Vuosikymmenien mittaan kehittynyt visuaalinen poetiikka unohdettiin – yleisö halusi  talkieita, joten niitä myös tehtiin. Lopputuloksena oli huonoa elokuvaa.

CHINATOWN-huston-nicholson
Vesimies Noah Cross (John Huston) ja teipattu Gittes.

Sittemmin tekniikka on kehittynyt ja ääni tullut luontevaksi osaksi elokuvailmaisua. Itse katson nykyään mykkäelokuvia erittäin harvoin. Miksi? Koska ne tuntuvat luonnottomilta. Ääni on olennainen osa sitä kokemusta, jonka ympäröivästä todellisuudesta saamme, joten mikäli se ei ole elokuvassa läsnä, todellisuusvaikutelma kärsii pahasti. Arvosti kokeellista ilmaisua ja taide-elokuvaa miten paljon tahansa, on varmaankin pakko myöntää, että elokuvan viehätys pohjautuu pitkälti juuri sen todenkaltaisuudelle. Siksi onkin pakko todeta, että kyllä, dialogi on leimallisen elokuvallinen ilmaisukeino.

Siksi ei ole Chinatownille mikään häpeä, että sen kerronta on niin vahvasti dialogivetoista. Käsikirjoitukseen oli kuulemma alun perin kirjoitettu Jaken voice-over-selostus tapahtumien kulusta, mutta luojan kiitos se on jätetty pois. Tuloksena olisi luultavasti ollut jotain yhtä kamalaa kuin Blade Runnerin surullisenkuuluisa voice-over-fail.

Elokuvan vetovoima perustuu osittain keskeisten hahmojen näyttelijöihin ja heidän karismaansa. Oikeastaan juuri Chinatown vakiinnutti Nicholsonin tähtikuvan sellaiseksi, kuin se nykyään muistetaan – toisin sanoen: Chinatownin myötä Nicholsonista tuli brändi. Nicholsonin ja Dunawayn lisäksi elokuvassa nähdään myös John Huston. Hänet muistetaan yleensä lähinnä ohjaajana, mutta perhana, kyllä hän osaa myös näytellä. Olisi sääli, jos noin komeaääninen mies olisi jäänyt kokonaan ikuistamatta valkokankaalle.

Ja kaikkihan muistavat, että elokuvassa vilahtaa myös Polanski itse piskuisessa miniroolissa.

CHINATOWN-polanski
Rusetti pukee sinua, Roman.

Vielä sananen Chinatownin vanhanaikaisuudesta: elokuvassa tupakoidaan melkein jatkuvasti. Se näyttää niin ihanalta, että minunkin alkaa tehdä mieli savuketta. Voin auliisti myöntää, että jos olisin katsonut teininä vähemmän 50–70-luvuilla tehtyjä elokuvia, en varmaankaan olisi aloittanut koskaan tupakointia. Tuhti tupakansavu näyttää elokuvassa niin kauniilta… Tupakointi on kuin film noirien naiset: kaunista, mutta tappavaa. (Aivan näinä päivinä tulee, muuten, kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin. Huraa!)

CHINATOWN-savu
Kaksi kaunotarta: Faye Dunaway ja savu.

Chinatownin myötä tekisi mieli katsoa vähän lisää aikakauden elokuvia – myös 70-luvun leffat ovat jääneet ikävästi aliedustetuksi viime aikojen katselmistossani, vaikka pidän kovasti vuosikymmenelle ominaisesta pehmoisesta (savuisesta?) filminlaadusta.

*****

Discshop DVD (Special Colletor’s Edition) / Blu-ray / Shutter Island / No Country For Old Men / Chinatown DVD

3 kommenttia artikkeliin ”Chinatown (1974) arvostelu – Rikosten välissä

  1. Kun nykyään tehdään ”teatraalista”, se tietenkin on jo metapuhetta suhteessa aitoihin vanhoihin. Tiedosettu kommentointia. Sitä ei koe enää samalla välittömyydellä. Kaurismäellä hienoiten onnistuu Tulitikkuthtaan tyttö. Siinä realismi ja tietoinen tyylittely ehkä toimii parhaiten, tasapainoisesti. Muuten en Kaurismäestä minäkään intoile. Kolme sen elokuvaa ovat mielestäni ansainneet arvonsa. Greenawaykin tosiaan kuten sanot selkeästi luo omaa semattista maisemaansa. Realismi on ikään kuin taittunutta. Sen elokuvat ja ihmiset niissä on esteettisiä ideoita.

    Tykkää

  2. Äänielokuvasta ja mykästä:

    Mykkää voin katsella helpommin kuin äänielokuvaa noin vuoteen 60. Tää raja on kummallisen toimiva mulle. Siitä eespäin puhe ja sen intonaatio ei tunnu enää niin pahvimaiselta ja vieraalta. Esimerkiksi niin hirveesti kehutut Hawksin komediat on sietämättömän tekohauskoja ja kankeasti toimivia mulle (ja monille elokuvista intoileville tuttavilleni myös ettei tää ihan subjektiivista ole). Komedia kuluu armotta ajassa. Tosin Keatoniakaan en enää jaksa eli tämä ei ihan liity ääneen. (Die Hardin esiemosta eli Kenraalista enää pidän mutta siitäkin lähinnä elegisistä eikä komediallisista syistä. Karkeistaen voisi sanoa niin että niin kauan kuin juna liikkuu se on nautittava elokuva.)

    On tietenkin poikkeuksia: esim. Ihmeellinen on elämä tuntuu tunnerekisteriltään ja dynamiikaltaan nerokkaan ajattomalta ja samalta vuosikymmeneltä Fordin Erämaan laki jonka lopputaistelu on hämmästyttävän cool kuten Fondan läsnäolokin. Mutta karkeasti sanoen tuohon vuoteen 60 elokuvat jotenkin tuntuvat minulle vanhentuneilta äänelokuvan osalta. (Rio bravo on muuten myös tuoreena pysyny juttu, tosin mestariteoksen pilaa lapsellinen dynamiittien heittely lopussa eli sen lopputaistelu on vastakohta tuolle mainitsemalleni Fordin coooliudelle. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi kyllästyny lopussa pohjustamaan kohtauksia kunnolla. ”Hei tyypit tehääs nyt tää nopeesti loppuun niin päästään tästä…”)

    Psyko on jännä tapaus. Siinä on kaksi aikakautta yhdessä elokuvassa: vanhentunutta tv-estetiikkaa ja kliinistä uutta moderniutta. Karkeasti voisi jakaa niin että Norman-kuvasto on sitä modernia. Perkins on jo näyttelijänä puhetta myöten enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Psyko johdattaa populaarin elokuvan uuteen vuosikymmenneen. Esimerkiksi aikalainen Peeping Tom näyttää enemmän 50-luvulta. Truffautin haastattelussa muistaakseni Hitchcock sanoikin kokeilevansa voiko tv-kalustolla tehdä okeaa elokuvaa ja sanoi kokeilun rajoittuvan muutamiin peruskohtauksiin. Taidamme tietää mitä kohtauksia hän tarkoitti.

    Minulle puhe siis pilaa paljon elokuvia kunnes siitä tulee tarpeeksi modernia. Tässä mielessä puhe, siis intonaatio ja läsnäolo puheen kautta, ei niinkään dialogin sisältö, ovat tärkeä osa elokuvaa – ja onneksi meilla ei dubata. (Amerikkalaisethan on kummia kun ne tekee esim. brittijutut ja ja aussitkin ittelleen uusiksi kun eivät siedä Toiseutta ihollaan, ärsyttävää!)

    Mykkäelokuva on oikeastaan kuin eri taiteen laji. Siinä sietää melodraaman ja liioitellun mimiikan. Ja syykin on selvä. Mykkä kun ei pyrikään olemaan realismia. Äänen tulo oli siinäkin mielessä muutos, että se sai elokuvantekijät pyrkimään todentuntuun. Puhe korvasi miimisen liioittelun ja alettiin tavoittelemaan luonnollisuutta. Mutta pitkään siis kesti ennen kuin opittiin näyttelemään näyttelemättä ja vain olemaan kameran edessä. Se tapahtui siis jossain 50-60-lukujen vaihteessa.

    (Taidan muokata tämän blogijutuksi.)

    Tykkää

    1. Heini L.

      Hyviä ajatuksia. Harkitsin itsekin kirjoittavani äänestä ja dialogista ihan oman postauksensa, mutta päädyin sitten pitämään homman tässä Chinatownin sivuhaarana. (Tuollaisilla laajempia teemoja käsittelevillä teksteillä on paha taipumus jäädä kesken ja lopullisesti julkaisematta.) Mutta laaja ja rikas aihepiirihän tämä on ja siksi varmasti oman postauksensa arvoinen.

      Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat tuolla 60-luvun alun muutoksella, ja onhan siihen ihan selkeästi tietynlainen selkeä kehitysaskel paikannettavissa. Itse en pane sitä 30–50-lukujen ”teatterillista* dialogia” pahakseni – minusta se on vain ajalle ominainen tyylipiirre siinä missä vaikkapa erilaiset pukeutumistrendit tai meikkityylit elokuvissa ja niiden ulkopuolellakin. Sen voi nähdä myös virheenä ja kehittymättömyytenä – itse vaan katson sitä mieluummin tyylipiirteenä. (Toisin kuin esimerkiksi tätä verhoihin ja kukkaruukkuihin puhumista – se ei ole tyylipiirre, se on vain ärsyttävää.) Mutta nää on mielipidekysymyksiä, en ihmettele että jollekulle tämä on suurempi kynnys kuin itselleni.
      *Teatterillisella dialogilla tarkoitan siis sitä, että pyrkimyksenä ei ole luoda intonaation, äänenpainojen tai vaikka nyt sitten puhekielisten piirteiden myötä realistista vaikutelmaa. You know.

      Tulee mieleen muutama tyyppi, joiden elokuvissa dialogi on yhä tänä päivänäkin hyvin teatterillista, ensimmäisenä nyt Aki Kaurismäki ja Peter Greenaway. Kaurismäen dialogi on minusta yksinkertaisesti tunkkaista ja pölyttynyttä (taidan olla mielipiteineni aika yksin, jotkuthan näkevät juuri hänen dialogissaan suurta neroutta. Mielipidekysymyksiä, tämäkin…). Sen sijaan Greenwayn tavasta ohjata dialogia pidän valtavan paljon. Mutta Greenaway nyt on muutenkin niin käsitteellinen, älyllinen ohjaaja – se paperinen dialogi yksinkertaisesti sopii niihin muihin tyylivalintoihin, joita hän elokuvissaan tekee. (Ei ole mikään ihme, että hänen elokuvansa eivät ole mitään kassamagneetteja.)

      Dubbauksen hirviömäisyydestä ei tarvitse puhuakaan… No: itse kuulun siihen sukupolveen, joka katsoi Tao-taot, Tohtori Sykeröt ja Maija Mehiläiset dubattuina Ylen kanavilta. Koska dialogi ja musiikit olivat ilmeisesti samalla raidalla, ei koko ääniraitaa voitu kokonaan poistaa dubbauksen alta, joten alkukielinen puhe kuului suomenkielisen dubbauksen alta. Itse en kokenut sitä kersana häiritsevänä, ainoastaan jotenkin ”jännänä”. Tuohon efektiin liittyy hyvin voimakas nostalgiaefekti. (Ja muutenkin: lastenelokuvien dubbaaminen on vähän eri asia kuin se ”kaiken dubbaaminen”, jota valitettavasti niin monessa elokuvakulttuurissa harrastetaan.)

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle juha saari Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s