Andrei Rublev (1966) arvostelu – Tarkovski ennen Tarkovskia

Taikalyhty täyttää kohta vuoden. Silti luon Neuvostoliitto-tagin vasta nyt; tosiaan, en ole vuoteen katsonut yhtäkään neukku- tai venäläistä elokuvaa. En ole koskaan ollut mikään erityisen suuri itänaapuristamme tulevien elokuvien ystävä. Venäläisissä ohjaajissa on vain muutamia, joita arvostan aivan erityisesti: Aleksandr Sokurov ja Dziga Vertov. Eisenstein oli toki teoriassa kova jätkä, mutta suoraan sanottuna en jaksa katsoa hänen elokuviaan. Olen iloinen, että katsoin ne kaikkein tärkeimmät opiskeluaikoina pois alta, joten nyt niihin ei enää tarvitse kajota. (Digiboksissa odottelee sekä Iivana Julma että Lokakuu. En voi poistaa niitä, koska yleissivistys ja koska molempien elokuvien saatavuus on Suomessa huono. Siellä ne mädäntyvät.)

Ja sitten on tietenkin Andrei Tarkovski. Kuka ei nyt Tarkovskin elokuvista pitäisi? Siis niistä myöhäiskauden: Solaris, Peili, Stalker. Listaan voinee varauksella lisätä myös Nostalgian ja Uhrin (näitä minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta nähdä). Miehen mustavalkoelokuvat ovat kuitenkin hankalampia. Ei paluuta oli mielestäni paikoin kaunis, mutta kokonaisuutena halju. Siksi lykkäsin myös Andrei Rublevin (Andrey Rublyov, Neuvostoliitto 1966) katsomista näin pitkään. Ajatus yli kolmetuntisesta, raskassoutuisesta taide-elokuvasta, jonka kielestä en ymmärrä sanaakaan, oli yksikertaisesti liikaa.

Sitten annoin itselleni luvan katsoa elokuvan kahdessa osassa. Kannatti. Suosittelen myös muille.

andrei_rublev_2_disc
Andrei Rublev (1966)

Andrei Rublevin katsottuaan tietää nähneensä jotakin, mikä ei suostu paljastamaan todellista luonnettaan täysin ensimmäisellä katselukerralla. Elokuva kertoo – kuten arvata saattaa – Andrei Rublev -nimisestä munkista ja ikonimaalarista, jonka historiallinen esikuva eli 1400-luvun Venäjällä. Kyse ei ole varsinaisesti elämäkertaelokuvasta: Rublevin elämästä tiedetään varsin vähän, joten hän olisi varsinaisen elämäkertaelokuvan aiheeksi melko epäkiitollinen kohde.

Rublevin elämä esitetään loikkien ja elliptisesti. Tarina alkaa vuodesta 1400, jolloin Andrei etsii ystävineen maalaustyötä. Tästä eteenpäin Andrein vaiheita seurataan muutaman vuoden harppauksin aina vuoteen 1412 asti. Katsoja saa seurata Andreita vain muutamien kohtauksien ajan kerrallaan – sen jälkeen vuorossa on taas vuosien mittainen ellipsi. Vuoden 1412 jälkeen Andrein elämään kurkistetaan vielä yhden, vuosiin 1423–1424 sijoittuvan episodin verran.

AR-andrei
Andrei Rublev. (Luulenpa, että kuvaaja on hieronut voita linssiin ennen tätä ottoa.)

En tajua, kuinka tällainen elokuva on ylipäätään voinut selvitä elossa Neuvostoliiton poliittisessa ympäristössä. Vaikka uskontoa ei nähtäisikään elokuvan keskeisimpänä aiheena, se ja sitä edustavat instituutiot esitetään elokuvassa melko positiivisessa valossa. Vielä uskontoa tärkeämmäksi aiheeksi nousee kuitenkin taiteilijuus. Kuva, jonka Andrei Rublev aiheesta hahmottelee, ei vastaa sekään neuvostoihanteita. Pidänkin yllättävänä sitä, että elokuva pääsi Neuvostoliitossa levitykseen jo vuonna 1970. (Neuvostoliiton elokuvatuotanto ja sensuurilaitos ovat hauskoja aiheita, niistä voisi kirjoittaa pidemmältikin. Pähkinänkuoressa: valtio rahoitti runsaasti elokuvia, jotka valmistuttuaan joutuivat valtiollisen sensuurin hampaisiin ja laitettiin hyllylle pölyttymään. Sama asia kuin palkkaisi yhden miehen kaivamaan kuoppaa ja toisen täyttämään sitä… Onneksi suuri osa näistä kielletyistä elokuvista on säilynyt jälkimaailmalle, joten rahat ja effort eivät menneet suinkaan hukkaan.)

AR-ikoni
Lopulta maailma puhkeaa väreihin.

Andrei Rubleville (Anatoli Solonitsyn) taide ei ole itseisarvoista, vaan Jumalan ylistämisen väline. Taiteen ja uskonnon välille syntyy merkillinen ristiriita: Andrein taide ei ole itseilmaisua, vaan alisteista uskonnolle. Samalla hänet nähdään omassa lähipiirissään ennen kaikkea taiteilijana, ei tavallisena munkkina. Kamera kohtaa Andrein silti aina tekemässä jotain muuta kuin maalaamassa. Voi olla, että aukkoinen muistini tekee nyt jekkujaan, mutta en saa palautettua elokuvasta mieleeni ainoatakaan kohtausta, jossa Andrei olisi pitänyt sivellintä kädessään ja maalannut. Tämä ratkaisu painottaa mielestäni entisestään maalausprosessin merkitystä uskonnollisena tekona, jopa rituaalina. Kun Andreita ei nähdä maalaamassa, hänen roolinsa luovana taiteilijana vähäpätöistyy, ja hänestä tuleekin suuremman voiman väline. Siis välikappale, työkalu – jotakin aivan muuta kuin itsenäisesti toimiva subjekti.

Vuonna 1408 Andrei kokee henkilökohtaisen (uskon)kriisin. Hän luopuu taiteilijan roolistaan ja aiemmasta asemastaan yhteisön jäsenenä. Andreista tulee mykkä pohdiskelija ja tarkkailija. Taiteilijan tehtävä liittyy aina jossain määrin tarkkailuun: mitään ei synny ihmisestä itsestään; taiteilijan tulee oppia siitä, mitä hän näkee ympärillään. Andrein vetäytyminen ihmisten seurasta ja taiteilijantyöstä tuntuu alkuun haaskuulta, mutta lopulta vuosikausien hiljaisuus maksaa itsensä takaisin.

AR-andrei-boriska
Andrei lohduttaa nuorta taiteilijaa.

Elokuvassa on muutamia yllättävän väkivaltaisia kohtauksia. Tunnetuin näistä on kohtaus, jossa niskaan ammuttu hevonen sysätään julmasti alas puisia portaita – for real. Tapaukset, joissa eläimiä vahingoitetaan ja surmataan taiteen nimissä, ovat aina kiistanalaisia. Ilman mitään ideologista kiihkoa voitaneen huomauttaa, että surmaamme pävittäin ravinnoksemme lukemattomia nisäkkäitä. Miten yksi elokuvan kuvauksissa surmattu hevonen eroaa tästä? – Vasta-argumentiksi voidaan heittää, että elokuvat eivät ole ihmiselle välttämättömyys, mutta ravinto on. Totta, jotakin ihmisen täytyy syödä henkensä pitimiksi – mutta sen jonkin ei tarvitse välttämättä olla lihaa. Lihansyönti ja eläinten surmaaminen elokuvaa varten ovat molemmat periaatteessa ”ekstraa” – kuolemaa, joka ei ole välttämätöntä. En loppujen lopuksi näe kovinkaan suurta eroa elokuvaa ja ateriaa varten tapettujen eläimien välillä. (Ja voihan olla, että Andrei Rublevin rääkätty hevonen syötiin kuvausten päätteeksi. Muuttaako se asian jotenkin hyväksyttävämmäksi?) – Toinen mahdollinen vasta-argumentti on se, että teuraseläinten elämä pyritään (ainakin periaatteessa) päättämään nopeasti ja kivuttomasti. Sen sijaan Andrei Rublevin hevonen ehtiä kärsiä ennen lopettamista ainakin jonkin aikaa – kyse on vain muutamista sekunneista, mutta kuitenkin. Sama kivulias ja epävakaa kuolema koituu kuitenkin monen riistaeläimen osaksi – ja nimenomaan riistaa pidetään usein eettisimpänä mahdollisena eläinproteiinina.

En yritä sanoa, että se, mitä tälle yhdelle hevoselle tehtiin Andrei Rublevin kuvauksissa, oli oikein. En yritä sanoa, että lihansyönti on väärin. Osoittaisi melkoista moraalista ylimielisyyttä, jos väittäisin voivani yksiselitteisesti luokitella tällaiset teot oikean ja väärän kategorioihin kontekstista ja motiiveista välittämättä. Yritän sanoa, että nämä asiat eivät ole tekoina kovinkaan kaukana toisistaan. Jos tuomitset toisen, olisi ainakin periaatteessa mielekästä tuomita toinenkin.

AR-snow-falls-into-military-temples
”Snow falls into military temples”

Kaikkein raadollisinta elokuvan väkivallassa on se, kuinka se kohdistetaan viattomiin: tavanomaisiin ihmisiin ja uskonnollisiin symboleihin. Periaatteessa symboleiden tuhoamisen ei pitäisi liikuttaa ketään, sillä symbolit ovat vain materiaa – mutta hei, ovathan ne muutakin. Ikonien tuhoaminen kajahtaa kipeästi ihmiseen, jolle ikonin edustama idea on tärkeä. Uskonnollisten symbolien halveksiminen on helppo tulkita myös uskonnon halveksimiseksi – ja mikä olisi ihmiselle henkilökohtaisempaa ja intiimimpää kuin uskonto? Toisin sanoen: ikonien tuhoaminen tarkoittaa yksilöiden mitä henkilökohtaisimpien tunteiden silpomista. – Väkivalta kuitenkin on väistämätön osa Andrei Rublevin maailmaa. Ilman väkivaltaan liittyvää traumaa Andrei ei mykistyisi – ja ilman mykkänä vietettyjä vuosia hän ei saavuttaisi myöhäiskautensa kukoistusta.

(…sillä symbolit ovat vain materiaa – tämän jälkikaiussa on huomautettava, että myös ihmisen keho on vain materiaa. Ihmisen kehollisesta mukiloinnista tulee penalttia, symbolia taas saa runnoa miten tykkää. Tästä alkaa muotoutua sen verran muheva ajatussolmu, että jätetäänpä se toistaiseksi sikseen. – Vasta nyt, editoidessani tätä jo pari viikkoa sitten kirjoitettuani luonnosta tajuan, miten ajankohtainen tämä aihe on.)

AR-karme
”Hengen eläin antaa itsensä” – Andrei Rublevissa nähdään pieni vesiluikertaja.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Vadim Yusov (Jusov?), jonka kanssa Tarkovski työskenteli myös Ei paluuta– ja Solaris-elokuvien yhteydessä. Tietyistä otoksista tuleekin mieleen juuri Solaris, joka alkaa kuvilla virtaavasta vedestä ja vesikasvien aaltoilusta. Ylipäätään vesielementti on tärkeässä osassa melkein kaikissa Tarkovskin elokuvissa, eikä Andrei Rublev tee poikkeusta. Kamera-ajot ovat usein pitkiä, eivätkä leikkaajien sakset ole juuri päässeet tätä elokuvaa työstettäessä tylsymään.

Tarkovskista ei Andrei Rublevin aikaan ola tullut vielä ”tarkovskilaista” – toisin sanoen hän ei ole vielä omaksunut ilmaisuunsa niitä elementtejä, josta hänet nykyään tunnetaan. Etukaikuja näistä piirteistä on kyllä jo havaittavissa. Erityisesti kohtaus, jossa Andrei löytää metsästä ”noituuksia” tekeviä pakanoita, tuo unenomaisuudessaan mieleen jotkin Peilin kohtaukset. Sinänsä ajatus pakanoista alasti juoksentelevina luonnonlapsina on aika muovinen, mutten jaksa pahoittaa asiasta mieltäni. Samaa skenaariota pyöriteltiin pari vuotta myöhemmin ”kauhu”elokuva The Wicker Manissa (1973), jossa lopputuloksena oli kiiltokuvamainen, mutta silti metka elokuvakokonaisuus.

AR-pakanat
Kunpa uuspakanat vain olisivat oikeasti tällaisia.

*****

Andrei Rublev DVD @ Discshop
Adrei Rublev 2DVD @ Discshop

5 kommenttia artikkeliin ”Andrei Rublev (1966) arvostelu – Tarkovski ennen Tarkovskia

  1. Tervehdys.

    Rublev on tark-susoikkini ehdottomasti.

    Hevosen kuolemasta: Teemu Mäkeen viitaten olen kirjoittanut toisessa yhteydessä, että ”yleisölle riittää illuusio, kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi”. Ja tästä olen Mäen kanssa myös aika paljon keskustellut. (Ks. juttuni Yleisölle riittää illuusio… juhasaari.blogspot.fi) Eli mielestäni taide itsessään ei vaadi elävien uhrauksia vaan se että tekjä haluaa olla tosi. Pohjimmiltaan kyseess on yksittäisen ihmisen persoonallisuudesta, jopa narsismista tai muusta patolgiasta ja tässä tulee ero lihansyöntiin: lihasyönti sulautuu siinä määrin historialliseen ja tottumukselliseen tapettiin, että se ei mittaa yksilöllistä luonnetta ja peilisolujen toimintaa, esimerkiksi psykopatiaa tai narsismia. Sitten on tietysti muistettava aika. Tappaisiko Tarkovski enää nykyään hevosta ainakaa tuolla tavoin? Mutta moralismi on tässä vaikeaa koska itsekin syön lihaa.

    Symbolien ja elävien tuhoamisesta: ero on tietenkin siinä, etteivät symbolit kärsi. Elävässä materian ja kokemuksen emergenssi luo tason jota ikonissa ei ole. Uskon että hartainkin k
    ortodoksi valitsisi uskonnollisen symbolin tuhottavaksi lastaan mieluummin. (Itsensä uhraamisesta en enää ole varma mutta nähdäkseni lähimmäisen uhraaminen mittaa idologian ehdottomuutta vakuuttavammin.)

    Rublevin hieno hetki on pojan onnistuminen kellonvaluussa kun Andrei kokee teon ja maallisen maailmassaolemisen suhteen ja tärkeyden suhteessa pyhään vetäytmiseen. Pyhä on maailmassaolemista. Andrei on vastakuva Idan vetäytymiselle ja itsepetokselle. (En nyt jaksa lähteä taekkaamaan Idan ohjaajaa mutta tiedät mistä puhun, tuosta oscar-voittajasta.)

    Kiinnostava blogi tämä sinun blogisi.

    T.juha

    Tykkää

    1. Heini L.

      Moi & kiitos kiinnostavasta kommentista!

      Jännä juttu, miten tämä Mäen tapaus taas nousee tapetille – mietin asiaa pitkäst’aikaa viime viikolla, kun aihe tuli esiin yhden työasian tiimoilla. Selvästi jotain Mäki teki oikein, kun väkivallasta ja taiteesta ei voi Suomessa puhua samassa lauseessa ilman että Mäki mainitaan… :) Tää on hankala aihe, koska a) ihmisillä on yleensä on tästä hyvin vahvoja mielipiteitä, ollaan sataprosenttisesti joko puolesta tai vastaan, b) molemmat osapuolet voivat esittää ihan hyviä argumentteja näkemyksensä tueksi. No, ymmärrän molempia osapuolia, mutta asetun silti Mäen tekoa vastustavalle kannalle. (Itse en lihaa syö, mutten silti pidä omaa mielipidettäni pitenkään perustellumpana kuin sekasyöjien. Maailma on aika monimutkainen paikka, ja siksipä teot ja ideaalit eivät läheskään aina vastaa toisiaan – eivät minunkaan tapauksessani.) – Täytyy tsekata tuo tekstisi paremmalla ajalla, vaikuttaa kyllä kiinnostavalta.

      Se on varmasti totta, että jokainen ortodoksi uhraisi mieluummin ikonin kuin oman lapsensa. Silti symbolien tuhoaminen ei mielestäni suoraan rinnastu ”minkä tahansa” materian tuhoamiseen – ikonoklasmi ja esimerkiksi entisten vallanpitäjien patsaiden terminointi ovat ja ovat olleet osa sodankäyntiä ja valloitustoimenpiteitä, ja niiden voima pohjautuu juurikin sille että itselle pyhien ja muuten tärkeiden symbolien tuhon todistaminen on tuskallista ja nöyryyttävää. (- Samaan hengenvetoon kuitenkin painotan, että sananvapaus on aina arvo sinänsä enkä todellakaan supportoi esimerkiksi Charlie Hebdon iskun toteuttajia. Siinä on vaan se ero, että ikonoklasmissa tuhotaan korvaamatonta taidetta, eikä tällainen toiminta kuulu kenenkään perusoikeuksiin. Charlie Hebdossa oli kyse piirrustuksista, ei korvaamattomien taide-esineiden tuhoamisesta.)

      Olen vähän sivistymätön, mutta Ida on mulle tuttu elokuva vain nimenä. Luin taannoin ohjaajan haastattelun Filmihullusta ja totesin siinä, että tämä on todennäköisesti sellainen elokuva, jolle en tällä hetkellä yksinkertaisesti vastaanottavainen, joten skippasin teatterikierroksen. Säästän sitä edelleen tulevaisuuden varalle.

      Tykkää

  2. Horros

    Hmm, mietin hetken, onko tämä teksteistäsi ensimmäinen, jonka elokuvan olen itsekin nähnyt, mutta näin ei taida kuitenkaan olla (Blade runner..?).
    Vaikka tuosta onkin muutama vuosi aikaa, mielenkiintoista tutustua jonkun toisen näkökulmaan. Jonkinlaisesta kettutyttöydestäni huolimatta esimerkiksi hevoskohtaus ei ollut jäänyt ollenkaan mieleen, enkä tiedä, kiinnitinkö siihen huomiota katsoessakaan sen enempää. Väkivallasta mietin sitä, miten puhkaistut silmät näyttävät mustavalkoisena kasvoissa jotenkin sopimattoman kauniilta etenkin metsämaisemaan yhdistettyinä.
    Valitettavasti kokemus jäi vähän pirstaleiseksi juurikin aukkoisen historiantuntemukseni takia (toisaalta, Tarkovskin katsominen venäjältä kotoisin olevan äitini kanssa on myöskin rasittavaa, koska hän toimii jatkuvana selostusnauhana milloin minkäkin tapahtuman merkitykselle) ja etenkin elokuvan kesto ja rakenne saivat aikaan sen, että ainakin näin vähemmän elokuvia katselevalta meni varmasti paljon ohi. Olen miettinyt usein, että täytyisi katsoa vähintään toisen kerran tämä, etenkin kun viime aikoina on tullut perehdyttyä ortodoksiseen luostarielämään ja perinteeseen hieman enemmän.

    Harvoin muuten näkee elokuvassa jotenkin, hm, noin paljon kauniin ja sielukkaan oloisia ihmisiä.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Sinä kyllä valikoit katsomasi elokuvat viisaasti ja onnekkaasti, jos tämä ja Blade Runner ovat (suunnilleen) ainoat, jotka olet horinoissani käsitellyistä jutuista nähnyt :)

      Hevosjuttu olisi mennyt minulta(kin) varmasti ohi, ellei kyseessä olisi näin vanha elokuva (vaikka tuskinpa draamaelokuvissa näitä rääkkäysjuttuja tänä päivänäkään tehdään cgi:nä – kyseessähän on harha. Esimerkiksi Ki-Dukin The Islandia kuvattaessa eräs vedenelävä on varmasti saanut kärsiä melkoisesti, vaikka olisihan sen jutun voinut toteuttaa myös cgi:nä. Eläimen henki vaan ei maksa mitään, cgi taas on aika kallista. – En edelleenkään moralisoi, mä vaan totean.) ja ellen olisi hyvin pian elokuvan nähtyäni lukenut asiasta vähän kriittistä kommentaaria. Se on nopea, ohimenevä yksityiskohta. Tekee hevosen kohtalon sitäkin surullisemmaksi – kuolla nyt kohtauksen tähden, jota moni ei edes pane mitenkään merkille. Ja vieläkään en moralisoi, totean vaan että tämä on surullista. Onhan se. Surullista.

      Sielukkaan oloisista ihmisistä olen aivan samaa mieltä. Etenkin Andrein näyttelijä suorastaan säteilee jotain mystistä valoa… Andrein näyttelijän ulkonäkö ja olemus jäivät kovasti mieleen senkin takia, että hän muistuttaa tässä elokuvassa sekä kasvonpiirteiltään että eleiltään huomattavasti (etenkin vuosia 1400-1412 kuvaavissa jaksoissa) erästä kaveriani, joka kuoli viime heinäkuussa. Hetken jo leikittelin ajatuksella, että kaverini on jatkanut elämäänsä siirtymällä Andrei Rubleviksi Tarkovskin elokuvaan. Ei yhtään hullumpi tapa viettää iäisyyttä. – Heh, kaikkea sitä tuleekin ajatelleeksi…

      Kirjoitin tähän jo pitkän pätkän noista symboleista ja lihasta ja niiden loukkaamisesta, kajoamisesta. Charlie Hebdosta ja Jumalasta ja mystisismistä ja ihmisten yksilöllisyydesta. Mutta huomasin kiertäväni kehää, pistäväni jonkun oudon konsensusihanteen ja sananvapauden ihanteen varjonyrkkeilemään keskenään, ei siitä saisi kukaan mitään tolkkua. Eikä mulla oikeasti edes ollut mitään loppuun mietittyä argumenttia, semmosta ajatuspallottelua vaan.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s