On jännä, miten pinnallisten yhteyksien vuoksi elokuvia tulee katsottua. Innostuin tsekkaamaan Wim Wendersin Don’t Come Knockingin (Ranska/Saksa/Yhdysvallat 2005) lähinnä sen vuoksi, että elokuvan nimi toi mieleeni tämän kappaleen:

Kun ahdistaa ja maailma tuntuu liian synkältä kestää, kuuntelen Martha Reevesiä. Se auttaa. Mitä ihmettä mustille, amerikkalaisille naismuusikoille on oikein tapahtunut vimmeisen parin kymmenen vuoden aikana? Miksi heistä on tullut tällaisia? Mikseivät asiat voineet jähmettyä 60-luvulla silleensä? Kaikki oli silloin niin hyvin.

Nyt mentiin jo kättelyssä aika kauas itse asiasta: Don’t Come Knockingilla ei ole mitään tekemistä en enempää Martha Reevesin kuin minkään muunkaan A Love Like Yours -levytyksen kanssa. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole pettynyt. Mutta oli minulla onneksi toinenkin syy katsoa tämä. Se on Jessica Lange.

Howard Spence (Sam Shepard) on parhaat päivänsä nähnyt länkkäritähti, joka kyllästyy tekeillä olevaan filmausprojektiin ja nostaa kytkintä. Mitään selkeää syytä pakenemiselle ei ole, ei myöskään suunnitelmaa siitä, minne matka vie. Howard käy tervehtimässä äitiään, johon ei ole pitänyt yhteyttä kymmeniin vuosiin. Ja äidillä onkin uutisia: hänen korviinsa on kantautunut, että Howardilla on jossakin Montanan lähistöllä lapsi. Raikulipoikaa alkaa kiinnostaa ajatus siitä, millainen ihmisolento hänen geeniperimästään on muotoutunut. Suunnaksi siis Montana, ja menoksi.

Kun Howard sitten saapuu Montanaan, ei hänellä ole yhtään selkeämpää käsitystä siitä, mitä tehdä ja minne mennä. Kun hän kohtaa entisen heilansa Doreenin (Lange) ja lopulta heidän yhteiden lapsensa Earlin (Gabriel Mann), ei hänellä ole heille oikein mitään sanottavaa. Siinäpä se. – Elokuvasta huomaa, että käsikirjoitus ei ole peräisin ammattikäsikirjoittajan kynästä. Käsikirjoituksesta onkin vastuussa pääosan näyttelijä Sam Shepard. Kun näyttelijä käsikirjoittaa hahmoa itseään varten, on riskinä se, että kirjoittaja luottaa liiaksi omaan perstuntumaansa hahmon ominaisuuksien ja vetovoiman suhteen. Howardin hahmossa on ongelmana se, että hän ei halua mitään. Hän vain haahuilee, ja haahuilevat hahmot ovat yleensä todella tylsää seurattavaa. Niin tässäkin tapauksessa.

Elokuvassa on muutama yksittäinen komea kohtaus. Erityisesti tilanne, jossa Doreen sanoo Howardille suorat sanat keskellä katua, on todella vaikuttava. Myös Earlin musiikkinumerot ovat hienoja… kunnes niihin kyllästyy. Siinä vaiheessa kun Earl rämpyttää kitaraansa keskellä katua ja tuksuhtava bändärityttis Amber (Fairuza Balk) heiluu vieressä kuin humalainen variksenpelätin, alkaa hommasta mennä maku. Lavastetaan outo ja epätodennäköinen tilanne ja jätetään henkilöhahmot marinoitumaan siihen tarpeeksi pitkäksi aikaa – tämä vissiin oli Wendersin ajatus siitä, miten hyvää elokuvaa tehdään.

Ymmärrän, että ihmiset, jotka tykkäävät fiilistellä henkilöhahmojen tunteita, elämyksiä ja pettymyksiä, saattavat saada tästä irti enemmän kuin minä. Fokus on tavanomaisten ihmisten hyvin yleisinhimillisisstä kokemuksissa, jotka voivat olla kyllä kiinnostavia kuvattavia, mikäli kuvaustapa tai tarina on tehokas. Tässä elokuvassa näin ei ole.

Erityisen pettynyt olen elokuvan musiikkiin. Paris, Texasin (Saksa/Ranska/Iso-Britannia 1984) ohjaajalta voisi odottaa jotain parempaa. Alussa onkin muutamia mukavia musiikkivalintoja, ja kuten jo todettu, Earlin lavaesiintymiset ovat elokuvan huippukohtia. Odotin kuitenkin rouhevampaa fiilistetyä ja parempia biisivalintoja. Harmi.

Vähän plussaa Yhdysvaltojen länsivaltioiden karuista ja aurinkoisista maisemista.

 *****