Deborah Spungen: Nancy (1983) arvostelu

nancy
Nancy (1983)

Deborah Spungen: Nancy (And I Don’t Want to Live This Life, 1983, suom. 19??)
Lukuhaasterasti:  6. Kirja, jonka nimi on yksi sana.
Mistä peräisin: lainattu kirjastosta.

Olen ankee tyyppi: viime viikolla totesin, etten pidä hip hopista, ja tänään kerron, etten pidä punkista. Silti Nancy Spungenin henkilöhahmo kiinnostaa minua. Juttu lähti kai siitä, kun näin vajaa vuosi sitten Alex Coxin Sid & Nancy -elokuvan Kavin maakuntasarjassa (filmiltä – näytti to-del-la hyvältä). Nancy on kuin Marilyn ja Jayne Mansfield: älykkäämpi kuin uskoisi, luonnostaan brunette (mutta valokuvissa aina mukamas vaaleaverikkö) ja nuorena nukkunut. Vaikka Nancy ei tehnyt elämänsä aikana mitään sellaista, minkä vuoksi häntä kannattaisi ihailla, hänestä tuli ikoni – eräänlainen uuden ajan arkkityyppi. Marcus Antonius ja Kleopatra. Tristan ja Isolde. Romeo ja Julia. Bonnie ja Clyde. John ja Yoko. Samaan jatkumoon kuuluvat myös Sid ja Nancy.

Nancy on huonosti kirjoitettu kirja, surevan äidin spastinen puolustuspuheenvuoro. Samalla sillä on ehdoton arvonsa tietyn alakulttuurin keskushahmon kohtalon kuvaajana. Ilman Deborah Spungenin kirjaa Nancy olisi luultavasti painunut länsimaiden kollektiiviselle verkkokalvolle pelkästään nukkemaisena heroinistituittupäänä. Sitäkin Nancy toki oli, mutta Deborahin kirjan myötä hänestä on tullut myös jotain enemmän.

Nancy syntyi varsin tavanomaisen opiskelijapariskunnan esikoiseksi. Hänen elämänsä oli heti ensimmäisestä elinpäivästä lähtien järjettömän vaikeaa. Eräs kirjan kiinnostavimmista kohdista on se, kun Deborah kuvaa Nancya synnytyssairaalassa: pieni lapsi potkii ja riuhtoo keskoskaapissa kuin yrittääkseen päihittää jonkin näkymättömän vihollisen. Sama rimpuilu jatkui henkisellä ja sosiaalisella tasolla koko Nancyn elämän. Hän oli vihainen, muttei kyennyt määrittämään vihansa kohdetta. Hän kertoi useampaan otteeseen äidilleen haluavansa kuolla, muttei osannut tarkalleen ottaen sanoa, miksi. Kyse oli jonkinlaisesta sisäsyntyisestä aggressiosta elämää itseään kohtaan. Kirjan alkukielinen otsikko, And I Don’t Want to Live This Life, kuvaa Nancyn orientaatiota ja elämänasennetta hyvin.

Uskon, että suurin osa ihmisistä löytää sisältään pienen Nancyn – olennon, joka pelkää kaikkea ja kaikkia ja haluaa kostaa ympäröivälle maailmalle sen, ettei itse tiedä, kuinka sen puitteissa pitäisi käyttäytyä. Nancyssa tämä elämän, maailman ja ihmisten edessä nouseva kauhu ilmeni kuitenkin poikkeuksellisen voimakkaana. Kirjan vahvuus on siinä, kuinka se onnistuu kuvaamaan varsin yleisinhimillistä kokemusta, joka kulminoituu Nancyn hahmossa aivan äärimmilleen.

Deborah painottaa, että Nancyssa oli jotakin vialla heti syntymästä lähtien. En kiistä tätä. On kuitenkin hyvä muistaa, että Deborah on Nancyn tarinan kertojana ehdottoman epäluotettava. Lukija, joka osaa nähdä rivien väliin, huomaa, että Spungenien epäjohdonmukainen kasvatus on ilmeisesti ollut omiaan ruokkimaan entisestään Nancyn häiriökäyttäytymistä. Nancy saa pyörittää perhettä syntymästään teini-ikäiseksi asti miten tykkää. Hän tottuu jo taaperona siihen, että riehumalla ja huutamalla hän saa mitä haluaa. Deborah yrittää puolustautua toteamalla, että Nancy lopetti huutamisen ja rettelöinnin vasta, kun sai haluamansa. Sillai kai, kun Nancy on tällaiseen tottunut. Kun Deborah sanoi Nancylle ”ei”, Nancy ymmärsi sen tarkoittavan ”ei nyt, mutta huuda vielä vähän, niin suostun”. Se ei ole Nancyn vika, vaan vanhempien, joka alusta lähtien taipuivat tyttärensä puuskien edessä. Nancyn vanhemmilta puuttui ymmärrys siitä, että aina, kun hankalasti käyttäytyvän lapsen tahtoon taivutaan, hänen ei-toivottua käytöstään vahvistetaan. Jokainen myöntyminen on askel väärään suuntaan. Siinä vaiheessa, kun Nancyn vanhemmat tapaavat behavioralistista koulukuntaa edustavan terapeutin ja saavat tältä varsin loogisia kasvatusohjeita, on tuota tietä kuljettu jo kilometrikaupalla: Nancya ei voinut enää auttaa.

Välillä Deborahin keskiluokkaisen tätimäinen asenne tyttäreensä, huumeisiin, punk-maailmaan ja ihan kaikkeen ärsyttää. Hän kauhistelee tyttärensä tekemisiä ja edesottamuksia aivan kuin kahvihuoneiden keksi-ikäiset mammat, jotka ovat saaneet uunituoreet iltapäivälehdet käsiinsä. Voin vain kuvitella, miten Deborahin asenne on ärsyttänyt Nancya ja piiskannut tämän teinikapinaa yhä kovempaan laukkaan.

Kirjasta saa sen käsityksen, että Deborah ei koskaan sano tyttärelleen mielipidettään suoraan. Kun Nancy tuo Sidin tutustumaan vanhempiinsa, he toteavat, että Sid on ihana poika ja on mukavaa, että he tulivat käymään – ja samalla kun perhe vaihtelee paljonpuhuvia katseita keskenään. Kun Nancy haluaa pukeutua koulun tanssiaisiin vähän turhan paljastavaan asuun, äiti nyökyttelee ja huokailee ja supisee sitten Nancyn selän takana, kuinka teini-ikäinen tyttö pukeutuu kuin pahainen huora. Herkässä iässä olevalle nuorelle ei kannata laukoa aivan kaikkia mielipiteitään päin naamaa, se on toki selvää. Rehellisyys kertoo kuitenkin kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan, ja jos asiaa ajatellaan näin, alkaa vaikuttaa siltä etteivät Nancyn vanhemmat kunnioittaneet tytärtään lainkaan.

Nancyn häiriökäyttäytyminen säteili myös hänen sosiaalisiin suhteisiinsa. Koko elämänsä aikana Nancy ei onnistunut kunnolla ystävystymään oikein kenenkään kanssa. Peruskouluikäisenä hän valitti toistuvasti äidilleen, että kaikki luokkakaverit vihaavat häntä. (Voin hämärästi ymmärtää, miltä tällainen tuntuu.) 11-vuotiaana hänet erotettiin valtion koulusta häiriökäyttäytymisen vuoksi, minkä jälkeen vanhemmat etsivät hänelle sopivaa erityisoppilaitosta. Kouluja tuli ja meni – joissain Nancyn käytös tasaantui, toisissa taas paheni. Huumeisiin hän tutustui juuri erityisnuorille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Silti hän menestyi koulussa: hänet hyväksyttiin collegeen vain 16-vuotiaana. Collegeopinnot loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun Nancy kärähti marihuanan hallussapidosta ja joutui eroamaan oppilaitoksesta.

Nancy upposi punk-undergroundiin vasta 17-vuotiaana ja ehti siis pyöriä noissa kuvioissa vain kolmisen vuotta, joista kaksi viimeistä hän seurusteli Sid Viciousin kanssa. Deborah kertoo kirjassaan useaan otteeseen, kuinka Nancya ei meinannut hänen viimeisinä vuosinaan tunnistaa – meikki, vaatteet, hoikistunut olemus ja blondattu tukka tekivät hänestä aivan toisen näköisen kuin mihin perhe oli tottunut. Kun näkee Nancyn nuoruudenkuvia, tämä on helppo ymmärtää – Nancy näytti vielä 15-vuotiaana aivan tavalliselta naapurintytöltä. Se kiharatukkainen Nancy, joka julkisuudesta muistetaan, ei vastaa ensinkään perheenjäsenten mielikuvaa hänestä. Kiinnostava anekdootti onkin, että Nancyn tukka värjättiin kastanjanruskeaksi ennen ruumiin hautaamista: perhe halusi nähdä Nancyn hautajaisissa ”itsensä näköisenä”.

Lukemani niteen kansi on hirvein kuvatus, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Kannessa ei suinkaan nähdä Nancyn nättiä naamaa, vaan puuroinen valokuva Sex Pistolsista. Sama kuva löytyy myös kirjan takakannesta. ”Järkyttävä huumetarina rockmaailmasta”, huutaa kanteen läntätty teksti. (Ilmeisesti kyse ei kuitenkaan ole kirjan alaotsikosta, sillä nimiösivulta tai kansilehdeltä tätä tekstiä ei löydy.) Kansi hehkuu ökyhalpaa kohulööppiestetiikkaa. Se on niin nolo ja tyylitön, että meinasin jättää niteen hyllyyn ja tehdä kirjastovarauksen saman kirjan toisesta painoksesta, joka olisi ehkäpä näyttänyt paremmalta. Asiaa pahentaa entisestään vielä se, että niteessä ei ole minkäänlaista kuvaliitettä. Toisin sanoen kirjassa nähdään kaikkien Sex Pistolsin jäsenten (joista kahta ei mainita tekstissä edes nimeltä kertaakaan) naamat kahteen otteeseen, mutta Nancyn naamaa ei kertaakaan. Ammattitaitoista kustannustoimintaa, Gummerus!

Kirjan luonnehtiminen ”huumetarinaksi” on pahasti harhaanjohtavaa. Huumeet tulevat kuvioihin vasta kirjan puolenvälin tienoilla. ”Rockmaailmaan” Nancy uppoutuu vasta kirjan viimeisen sadan sivun aikana, ja kannessa komeilevaan Sex Pistolsiin hän tutustuu aivan kirjan lopussa. Deborah kuvaa aikaa, jolloin Nancy oli noussut julkisuuteen, melko lyhyesti. Hänellä ei yksinkertaisesti ole juuri kerrottavaa tuosta ajanjaksosta, sillä tuolloin Nancy oli jo muuttanut pois lapsuudenkodistaan ja etääntynyt perheestään.

Jos kansi on hirvittävän amatöörimäinen, myös käännöksessä olisi parantamisen varaa. Työ on tehty joko kiireessä, huonolla motivaatiolla tai sellaisen ihmisen toimesta, joka ei oikeasti hommaansa osaa. Käännös on usein liian suoraa. Tämän vuoksi tekstiin on tullut sellaisia sävyjä, joita Spungen tuskin on alkuaan itse mukaan toivonut. Toisaalta kyseessä on heroinistibändärin elämäkerta, jonka kaunokirjallinen arvo on pyöreä nolla. Siksi voin ymmärtää, ettei käännöstyöhön ole panostettu enempää.

Nancy on siis huonosti kirjoitettu, hutiloiden käännetty ja ruma kuin emäporsaan takapää. Silti luin kirjan nopeasti ja intohimolla, ja kaiken päälle pidin lukemastani.

Adlibris

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s