Varoitus: tämä teksti ei liity elokuviin millään tavalla.

Olen loppukesästä maininnut muutamaan otteeseen, ettei blogiin ilmesty sisältöä siihen tahtiin kuin itse toivoisin tapahtuvan, koska olen ollut kiireinen. Heinäkuussa kävi tosiaankin niin, että otin ”kevyeksi lomatekemiseksi” toimeksiannon, joka osoittautui moninkertaisesti suuritöisemmäksi kuin sen piti olla. En valita: alan työtilanteessa ei ole kehumista, ja raha kelpaa aina. Lisäksi olen siinä onnekkaassa tilanteessa/ammatissa, että voin työskennellä suurimmaksi osaksi kotoa (tai mökiltä, tai Siperiasta, tai Intiasta…) käsin. Oli joka tapauksessa juhlan paikka, kun sain homman viimein viime viikonloppuna valmiiksi.

Kiire – mikä ihana tekosyy! Sain istua pahimmat hellepäivät yksin verhoin pimennetyssä kerrostaloasunnossani ja tahkoa töitä. Ei ollut sosiaalista painetta istua terassilla, rannalla tai mökillä, ”kun kerran on loma”… Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa. Vaan siitä kiireestä.

Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka valittavat jatkuvasti kiirettään. Usein rivien välistä kuultaa ajatus: ”Olen niin tärkeä, että minun on oltava kymmenessä paikassa yhtaikaa, kaikki haluavat palasen minua ja arvokasta aikaani.” Sori vaan kaikki kiireiset, mutta kyse ei ole tästä. Ja tähän ei ole olemassa yhtäkään poikkeusta. Oikeastaan vaikuttaa, että näiden ihmisten kiire johtuu usein vain siitä, että oman kiireen päivittelyyn ja voivotteluun menee niin s**tanasti aikaa, tai vähintäänkin siltä, että he luovat kiirettä itselleen.

Tarkemmin ajateltuna tästähän on kyse aina – kiireen luomisesta. Kiirettä ei ole, ellei sitä itse itselleen tee.

Newsflash: Et ole yhtään sen tärkeämpi ihminen kuin muutkaan, olit kuinka kiireinen tahansa. Ongelman – ja ongelmasta todellakin on kyse, ei ihmisarvon tai tärkeyden mittarista – ydin on siinä, ettet hallitse ajankäyttöäsi. Se ei ole hienoa tai kadehdittavaa, vaan noloa.

Lampaat voivat syödä itsensä hengiltä, koska eivät osaa arvioida, milloin ovat vetäneet tarpeeksi apetta pakkiinsa. Niin tyhmiä ne ovat. Ihmiset voivat sairastuttaa ja pahimmillaan tappaa itsensä kiireellä, koska eivät osaa arvioida, milloin ovat aikatauluttaneet itselleen liikaa hommia. Niin tyhmiä ne ovat.

Viimeistään tässä vaiheessa on painotettava, että koko tässä tekstissä on kyse eräänlaisesta flagellantismista. Minun on vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, kuinka moneen soppaan olen lusikkani sotkenut. Olen haalinut viimeisen kuuden vuoden aikana elämääni kaikenlaisia aikasyöppöjä, joista olen aika systemaattisesti hankkiutunut viimeisen puolen vuoden aikana eroon. Koska vastapainoksi olen päättänyt työllistää itseäni muutamalla asialla, joista nautin ja joihin olen valmis panostamaan – siis kahdella eri blogilla (Tailayhdyllä ja Asemalla) sekä yhdellä pikku projektilla, josta en nyt vielä puhu mitään – on karsintaa suoritettava lisää. Tosiasia on se, että kaikki asialle X uhrattu aika on pois ajasta, jonka voi käyttää asiaan Y. Priorisointi on välttämätöntä.

Aina kun pohdin tulevia päiviä, viikkoa ja kuukausia, näen ne seesteisinä. Kiireettöminä. Ne ovat päiviä, jolloin saan keskittyä kulloinkin esillä oleviin työ/opiskelu/kirjoitusprojekteihin kaikessa rauhassa. Niin asiat sujuvat parhaiten: hitaasti, rauhallisesti ja hätiköimättä. Työskentely- ja kirjoitustapani on hidas ja säntillinen, ja ahdistun, jos joudun tekemään töitä kiireessä. Siksi lupaankin tämän tekstin myötä raivata elämästäni tarpeeksi paljon aikaa töille. Yleensä ihmiset tekevät itselleen päinvastaisia lupauksia ja pyrkivät raivaamaan itselleen lisää vapaa-aikaa. Minä en.

Vaikka pyrin olemaan säntillinen, miten tästä kesästä tuli tällainen kaaos? En ymmärrä. Oli työmatkaa, festareita, lisää työmatkaa. Välillä kävin mökillä. Sitten istuin pimeässä asunnossa kuukauden ja tahkosin töitä – siis juuri silloin, kun minulla piti olla lomaa. Kesät ovat ylipäätään hankalia hallittavia – kuin teini-ikäisiä, jotka riuhtovat ja tempoilevat ennalta-arvaamattomasti minne sattuu. Onneksi kesä jo kohta loppuu, niin pääsen rentoutumaan niiden normaalien työjuttujen parissa. Ja mökille. Syksy on parasta mökkiaikaa. Liiterin edessä odottaa iso kasa hakattavia pöllejä. Rakas halkaisu-Fiskars, kyllä minä kohta jo tulen.

Koska blogeissa pitää kuulemma aina olla kuvia, jotta lukijat eivät kyllästy, liitän oheen viime syksyllä kuvatun kännykkäkameraotoksen. Olin koiran kanssa aamukävelyllä läheisellä suolla, ja aurinko oli juuri nousemassa puurajan yläpuolelle. Suo oli kauniin huurteen peitossa. Minnekään ei ollut kiire.