Tunnustan: katsoin nuorempana Salattuja elämiä aika monta vuotta. Suhtauduin sarjaan kepeän ylimielisesti ja mielsin saavani kiksejä juuri sarjan kömpelyydestä ja siitä, etten seurannut sarjaa ”tosissani”. Tosiasiassa suurin osa Salkkareiden katsojista taitaa suhtautua sarjaan samalla tavalla: tiedostaen vähintään alitajuisesti juonen kökköyden ja tuotannon yleisen halpuuden. Sen sijaan tekijätiimi on suoltamansa lopputuotteen laadusta varmasti hyvin selvillä – tai näin ainakin luulen. Itse asiassa tämän tyyppisten ”huonojen” sarjojen suhteen tuntuu pätevän jonkinlainen kehnouden runousoppi: sekä tekijät että katsojat tietävät, että tuote on naurettavan huonoa, jolloin koko tekeleen huonous tavallaan kyseenalaistuu. Kun kaikki tietävät, millainen sarjan luonne on, onko enää mielekästä moittia sen laatua?

Nightmare – painajainen merellä on kuin julkkisten naamoilla myytävät hajuvedet: tuote itsessään voi olla (ja yleensä onkin) halpaa bulkkitavaraa, sillä myynti taataan jollain aivan muulla kuin itse tuotteen laadulla. Tässä tapauksessa katsojia keräävä seikka on Salattujen elämien brändi, joka vuosi toisensa jälkeen jaksaa vetää katsojia ruudun ääreen ja joka sitouttaa korneilla juonenkäänteillä ja muilla jännitysmomenteilla etenkin nuoret katsojat seuraamaa sarjaa. Spin-off on tuotettu mitä ilmeisimmin ensisijaisesti juuri Salkkareiden peruskatsojakuntaa silmälläpitäen. Nykykauhulle ominaista raakaa väkivaltaa ei ole, joten ikäraja on saatu pidettyä kiltisti K12:ssa.
Suurin elokuva emosarjaan nähden on lajityyppi. Siinä missä Salkkarit edustaa halpaa saippuaa, leimaa Nightmarea kurkottelu kauhuelokuvan suuntaan. Nightmaren lajityypistä kinasteltu jonkin verran: elokuvaa markkinoitiin kuulemma kauhuelokuvana, mitä se ohjaajan mielestä ei ole. (Onko ohjaaja-Äijön pointti se, että edustaakseen kauhuelokuvan lajityyppiä on elokuvassa oltava jotain yliluonnollista? Tämähän on aivan höpöä, suuressa osassa moderneista kauhuelokuvista ei ole mukana minkäänlaisia yliluonnollisia elementtejä. Jotain tuotannon luonteesta kertoo myös se, että markkinointi ja ohjaaja ovat eri mieltä elokuvan lajityypistä.) Itse kuvailisin elokuvaa löysätahtiseksi, halvaksi teinikauhuksi, joka ei pelota – ja jonka ei ole tarkoitustaan pelottaa – ketään.

Elokuvassa juhlistetaan Salkkareista tuttujen hahmojen, Pepin (Sara Säkkinen) ja Sergein (Tero Tiittanen), häitä. Sergei on valmistellut vaimolleen ja pariskunnan pienelle ystäväpiirille paikat hulppealta risteilyltä. Jo satamassa tukevasti humaltunut Joonatan (Markku Pulli) ei meinaa päästä laivalle ollenkaan.
Aivan sattumalta laivalla törmätään vahoihin tuttuihin, Miroon (Patrik Borodavkin) ja Sampoon (Sampsa Tuomala), jotka ovat risteilyllä työn merkeissä. Juhlat eivät ehdi kunnolla edes alkaa, kun seurueen jäseniä alkaa kadota. Sitten alkaakin jo teinikauhulle ominainen juoksentelu, huutaminen ja yleinen panikointi.

Elokuvan huippuhetki on kohtaus, jossa hääseurue katselee porukasta pudonneen Oonan kännykästä pelottavaa videota, jossa Oona makaa kolkattuna vessan lattialla ja huppupäinen mysteerimies heiluttelee kameralle. Erilaiset kamerat puskevat systemaattisesti nykykauhun ytimeen (esimerkkejä on loputtomasti: A Serbian Film, Paranormal Activity– ja Saw-elokuvasarjat, Grave Encountersit sekä Sinister, josta kirjoitinkin jokin aika sitten toisaalla), eikä kännykkäkameran kanssa kikkailu sinänsä ole kovin omaperäistä, mutta toimivaa se silti on. Tämä on elokuvan ainoa edes hivenen pelottava kohtaus.

Elokuvaa vaivaavat alusta asti samat ongelmat, jotka tekevät Salkkareista halvan ja kökön televisiosarjan. Käsikirjoitus on tehty hutaisten, dialogi on kehnoa, näyttelijät ovat mitä ovat. Myös elokuvan budjetti on päätähuimaavan pieni: vaivaiset 500 000 euroa! (Vertailun vuoksi: yleensä kotimaisten, teatterilevitykseen tehtyjen elokuvien budjetti lähtee suunnilleen miljoonasta eurosta.) Joku asialleen ja genrelleen omistautunut amatööriporukka olisi tälläkin rahalla voinut saada paljon hyvää aikaiseksi.
Joku Nightmaresta silti tykkää. Elokuva nappasi taannoin yleisö-Jussin ja kiipesi vuoden 2012 katsotuimpien kotimaisten ensi-iltojen topkymppiin. Sinänsä elokuvan ideoijat ovat osuneet hyvään rakoon: teinit käyvät edelleen melko innokkaasti multipleksien näytöksissä, ja mikäpä teinejä kiinnostaisi, ellei spin-off parhaaseen katseluaikaan esitettävästä saippuasarjasta. Yleisö äänestää jatkossakin rahoillaan: Nightmaren jatko-osaa aletaan kuvata aivan näinä päivinä, ja ensi-illan pitäisi olla ensi joulukuussa. Tuotantoaikataulu on niin nopea ja budjetti niin pieni, etten usko tuotantoarvojen ainakaan nousseen.
En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Toisaalta kaikilla olemassa olevilla lajityypeillä on yleisönsä ja tilauksensa, eikä minulla periaatteessa pitäisi olla mitään sanomista siihen, millaisia elokuvia yleisö haluaa kuluttaa. Mutta jotenkin se vaan riipaisee, kun jokin huonoa makua, huolimattomuutta ja kaikkinaista halpuutta edustava tuotanto menestyy. Kehnoon hömppään käytetty aika on aina pois jostakin muusta.

On surku ajatella, millainen laadullinen ero on kahden MTV:hen kytketyn, painajaisaiheen mukaan nimetyn kauhupläjäyksen välillä: vuonna 1988 ensi kertaa esitetty Painajainen on alusta loppuun asenteella tehtyä laatutavaraa, Nightmare taas jotain aivan muuta.
Koska olen kiltti ja helläsydäminen ihminen, tekee kipeää antaa elokuvalle vain yksi tähti. Haluaisin antaa kaksi, edes elokuvan sisältämän huumorin vuoksi – sen mukaan ujuttaminen kertoo, että tekijöillä on jonkinlainen käsitys siitä, millainen tämän lajityypin elokuva voisi parhaimmillaan olla. Humalaista ja öykkäröivää Joonatan Sievistä näyttelevä Marko Pulli ansaitsee ainakin tässä näyttelijäkaartissa kunniamaininnan: Pulli vetää roolinsa hienosti överiksi. Mutta silti – nyt ei pysty. Nightmare saakin kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen (ja toivottavasti myös viimeinen) tässä blogissa noteerattu yhden tähden elokuva.
*****