The Fountain (2006) arvostelu – Lähes täydellinen elokuva

THE FOUNTAIN poster
The Fountain (2006)

Maailmassa saisi olla enemmän The Fountainin (Yhdysvallat/Kanada 2006) kaltaisia elokuvia. The Fountain voisi olla lähes täydellinen elokuva – siis siinä mielessä, jossa minä miellän täydellisen elokuvan. Se on visuaalisesti kaunis, emotionaalisesti vetoava, sisällöltään rikas ja kerronnallisesti haastava, jopa kokeellinen. Joissakin kohdin se kuitenkin eksyy polultaan.

Kerronnallinen haastavuus ja kokeilevuus syntyvät ennen kaikkea juonen monikerroksisuudesta. Hugh Jackman esittää elokuvassa kolmea eri henkilöhahmoa, jotka ovat saman ydinpersoonan ilmentymiä olemassaolon eri tasoilla (jos tällaista jokseenkin kulunutta ilmaisua sopii käyttää). Elokuvan perustarinassa Jackman on lääketieteen tutkija Tom, jonka vaimo Izzi (Rachel Weisz) on sairastunut syöpään. Tom on löytämäisillään lääkkeen, jolla syöpä voidaan nitistää, ja taistelee nyt aikaa vastaan.

THE-FOUNTAIN-puu
Ikuisen elämän avain löytyy viidakon uumenista.

Samat käänteet toistuvat elokuvan sisäkkäistarinassa, joka tuodaan esille Izzin työstämän romaanikäsikirjoituksen kautta. Käsikirjoituksessa konkistadori Tomas (Jackman) lupaa inkvisition ahdistamalle kuningatar Isabelille (Weisz) suojelevansa tätä ja Espanjan kruunua. Kuningatar lähettää konkistadorinsa uuden mantereen uumeniin etsimään ikuisen elämän avainta, jonka avulla uhka voidaan kukistaa. Kuulostaa tarinana köykäiseltä, mutta Aronofsky on saanut kohtauksiin sellaista ihmeen ja magian auraa, ettei katsoja tule juuri kyseenalaistaneeksi tapahtumien uskottavuutta.

Elokuvan päätarinassa uhattuna on siis Izzin henki, sisäkkäiskertomuksessa taas kuningatar Isabelin ja Espanjan kruunun koskemattomuus. Molempiin uhkiin etsitään vastusta samalta suunnalta: jossakin Etelä-Amerikan viidakoissa kasvavasta puusta, joka rinnastuu Raamatun hyvän ja pahan tiedon puuhun. Puun kaarnan syöminen merkitsee sekä lääkäri-Tomille että konkistadori-Tomasille paluuta takaisin kadotettuun paratiisiin, ikuisen elämän lähteelle.

THE-FOUNTAIN-tomas
Konkistadori-Tomas pitää lupauksensa.

Siltaa konkistadori-Tomasin ja lääkäri-Tomin välillä rakentaa nimettömässä avaruudessa leijuva, muusta maailmasta täysin eristäytynyt Tommy, joka yrittää pitää kuihtuvaa hyvän ja pahan tiedon puuta elossa. Tommy on eräänlainen karsittu versio Jackmanin muista henkilöhahmoista: hänet on riisuttu realistista kontekstia myöten kaikesta yksilöllisestä. Jäljelle on jää vain halu vaalia ikuisen elämän (luuloteltua) lähdettä.

THE-FOUNTAIN-kuningatar
Kuningatar Isobelin puvun kuviot muistuttavat puun juuria: puu ja kuningatar lienevät yhtä.

The Fountain kuuluu elokuviin, jotka jakavat yleisön voimakkaasti kahtia: elokuvasta koko pitää mahdottoman paljon, tai sitten siitä ei pidä ollenkaan. Sitä on kritisoitu imelyydestä, erilaisten uskonnollisten kuvastojen mielivaltaisesta sekoittamisesta ja kerronnan sekavuudesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikkapa tällaista: Kyynikko näkee imelyyttä hiekkalaatikossakin, eikä kerrontaa ole vaikea seurata, jos vain malttaa keskittyä elokuvaan. Myöskään eri uskonnoille ominaisen taruston ja kuvaston yhdistämisessä ei ole mitään uutta, enkä osaa nähdä tätä kritiikkiä kuin pinnallisiin muotosekkoihin ripustautumisena.

Sen kuitenkin myönnän, että etenkin elokuvan loppua kohden kuvaston muovinen new age -henki vesittää kokonaistehoja pahasti. Osa loppupuolen kohtauksista näyttää halpojen psykebileiden lapsellisilta seinävisuaaleilta. Pointti olisi mennyt perille paljon tyylikkäämmin hieman vähemmällä alleviivauksella.

THE-FOUNTAIN-lootus
Ei näin jooko.

Aronofsky on ihana ohjaaja juuri sen vuoksi, että hän on ennakkoluulottomasti kiinnostunut erilaisista henkisyyden suuntauksista ja tavoista hahmottaa maailmaa. Hän ei saarnaa, paatostele tai nosta yhtä ajattelutapaa toista paremmaksi (tosin en tiedä, voisiko Noahia pitää jonkinlaisena raamatunuskon puolustuspuheenvuorona). Sen sijaan hän lainaa erilaisista tarinaperinteistä ja antaa materiaalinsa hengittää.

On tulkintakysymys, onko The Fountainin sanoma ristiriidassa siteeraamiensa uskonnollisten dogmien kanssa. Minun mielestäni ei.

*****

Don Jon (2013) arvostelu – Pornoaddiktin päiväkirja

Don-viikko jatkuu vähän tuoreemmalla elokuvalla.

don_jon
Don Jon (2013)

Pidän Don Jonin (Yhdysvallat 2013) perusideasta. Kyseessä on komedia, jossa on romanttinen pohjavire – onko kyse siis romanttisesta komediasta? No joo, ja sitten taas ei. Romanttinen komedia mielletään yleensä naisten lajityypiksi (kuinka moni mies tunnustaa, oikeasti, katsovansa mielellään ja usein romanttisia komedioita? Käsi pystyyn?), mutta en usko, että naisia on ajateltu Don Jonin ensisijaiseksi kohderyhmäksi. Päähenkilö Jon ”Don Jon” Martellon (Joseph Gordon-Levitt) perusongelma on nimittäin ominainen lähinnä miehille: hän on lainehtivasti riippuvainen nettipornosta.

Don Jon ei ole mikään säälittävä, hikoileva nörtti, joka onanoi siksi, että oikeaa naista ei ole tarjolla. Hän on komea, hyväkroppainen ja sosiaalisilta taidoiltaan vähintään mukiinmenevä. Hän on siisti ja työssäkäyvä, normaali nuori mies. Viikonlopun viihdeputkessa hän arvioi yökerhon naistarjontaa kouluarvosanoin. Jos kympin tyttö löytyy, hän vie tämän kotiinsa. Jos sellaista ei ole tarjolla, on tyydyttävä ysiin tai kasiin.

Luomuseksi ei kuitenkaan tyydytä Don Jonia. Upeinkin nainen häviää pornolle, sillä pornossa kaikki on täydellistä. Netin uumenien naiset ovat aivan erilaisia kuin oikeat tytöt: he käyttäytyvät ja äännehtivät toisin ja ovat kiinnostuneita tekemään sitä sellaisissa asennoissa ja sellaisilla tavoilla, joista normaalit naiset eivät innostu.

DON JON jon
Don Jon – (lähes) täydellinen mies. Huomatkaa krusifiksi kuvan taka-alalla…

Aihevalinta on oikeasti kiinnostava. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan, miten helppokäyttöinen ja pohjaton pornonlähde internetistä kehkeytyisi. Joillekin tämä on oikeasti liikaa. Porno on kätketty, mutta silti olennainen osa länsimaista kulttuuria, ja kulttuurissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Don Joniin porno on vaikuttanut niin voimakkaasti, että hänen seksielämästään on tullut aneemista. Harrastaessaan seksiä oikean naisen kanssa kyse ei ole mistään yhteisestä tekemisestä. Sinkkuelämän Carrie Bradshaw’ta siteeratakseni: ”It’s masturbating with a woman instead of your hand.”

Ja sitten kuvioon ilmestyy täydellinen nainen, Barbara Sugarmann (Scarlett Johansson). Upea ilmestys, täyden kympin nainen. Johansson on Barbaran rooliin upea valinta. Minusta hän näyttää melkein elokuvassa kuin elokuvassa jotenkin tyrkyltä, joskus suorastaan pornonäyttelijältä. Don Jonissa tätä vaikutelmaa vielä korostetaan meikillä ja asuvalinnoilla.

DON JON barbara
Barbara – täydellinen nainen.

Mutta niin vain porno on aina parempaa. Edes pornotähden näköinen Barbara ei pysty tyydyttämään Jonin tarpeita. Eikä ihme: pornohan on alusta loppuun keinotekoista, viimeisen päälle viilattua fiktiota, mihin sen täydellisyys perustuu. Totta kai se on parempaa kuin tosielämä – se juuri on fiktion pointti! Don Jon vertaa pornoa Barbaran rakastamiin romanttisiin elokuviin, ja aivan oikeutetusti. Barbara tykkää katsella elokuvia, joissa kuvataan (naisnäkökulmasta) täydellisiä parisuhteita. Don Jon taas tykkää elokuvista, joissa kuvataan (miesnäkökulmasta) täydellisiä yhdyntöjä. Molemmat pyrkivät tyydyttämään katselullaan jotakin syvästi inhimillistä perustarvetta. Keskeinen ero on siinä, että Don Jonin katselumieltymyksiä pidetään tabuna ja että hän on videoistaan riippuvainen.

Jos Scarlett Johansson on Barbaran rooliin onnistunut valinta, tuntuu Don Jonin näyttelijävalinta oudolta. Oikeastaan ei ehkä pitäisi puhua näyttelijävalinnasta – koska Joseph Gordon-Levitt toimii myös elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana, ei pääosan näyttelijästä luultavasti ole juuri keskusteltu. Ongelma on tämä: Don Jonin hahmo ja hänen perheensä ovat italialaisia. He käyvät joka sunnuntai tunnustamassa syntinsä rippikopissa ja syövät sen jälkeen koko joukolla spagettia trattoria-tyyliin sisustetussa olohuoneessa. Ei siinä mitään – mutta Joseph Gordon-Levitt ei näytä raskaine luomineen ja tummine, hieman valuvine silmineen pätkääkään italialaiselta. Olen aina luullut, että hänen geeneistään vähintään puolet on peräisin Aasiasta, mutta kun nyt aloin asiaa tarkistaa, en löytänyt mitään tähän viittaavaa tietoa. En kuitenkaan ole ainoa, jota asia ihmetyttää: Google löytää roppakaupalla keskusteluja, joissa kummastellaan Gordon-Levittin aasialaisia piirteitä. – Minulle on se ja sama, mitä etnisyyttä kukakin edustaa, mutta kai tässä nyt  joku järki pitäisi olla. Jos näyttelijä näyttää selvästi aasialaiselta, häntä ei kannata castata italialaisen hahmon rooliin, olivat hänen geeninsä peräisin ihan mistä tahansa.

DON JON vanhemmat
Eivät Don Jonin vanhemmatkaan kyllä kovin italialaisilta näytä.
En kuitenkaan tehnyt (vielä) näistä näyttelijöistä sukuselvitystä.

Siinä missä Don Jonin aihevalinta on piristävää vaihtelua romanttisen komedian sokerihuurteeseen, noudattelee loppuratkaisu lajityypille ominaista, hutiloidun ja onnellisen lopun kaavaa. Eihän sovi sentään ryhtyä niin vallankumoukselliseksi, että kirjoittaisi tämän lajityypin elokuvaan uskottavan ja järkevän päätöksen. Ei sillä: romanttiseksi komediaksi Don Jon on harvinaisen pirteä elokuva.

*****

Discshop DVD / Blu-ray + DVD

Lainsuojaton (1943) ja Jane Russellin kaula-aukko

Länkkäreitä tulee katsottua nykyään aika harvoin. Yle Teema (tai Yle TV2?) näytti jokin aika sitten Sam Peckinpahin elokuvan Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett and Billy the Kid, Yhdysvallat 1973), ja monesti onkin jo ollut sillä hilkulla, etten ole sitä katsonut. Olen kuitenkin edelleen, neljä vuotta Villin joukon (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969) katsomisen jälkeen, eräänlaisessa Peckinpah-länkkäri-ähkyssä, joten toinen Billy the Kid -aiheinen elokuva kirmasi Pekinpahin ohi. Ja ai hitto: DVD-pinossa odottelee lisäksi Peckinpahin Preerian laki (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961).

LAINSUOJATON julkka
Lainsuojaton (1943)

Tuo toinen Billy the Kid -elokuva on Howard Hughesin Lainsuojaton (The Outlaw, Yhdysvallat 1943). Billy the Kidin ja Pat Garrettin välinen kahinointi jää elokuvassa sivurooliin, sillä keskiössä on tällä kertaa nainen, Jane Russellin esittämä Rio MacDonald. Lainsuojaton teki Russellista tähden, ja oikeastaan paras syy koko elokuvan katsomiseen on se, että Russellin upeista kasvoista ja komeasta rintavarustuksesta otetaan irti kaikki mahdollinen.

Elokuvan markkinointikuvastossa Rio esitetään ase kädessä ja huulet mutrulla. Luodaan mielikuvaa vaarallisesta femme fatalesta, joka tulee ja ampuu, ellei saa haluamaansa. Nostalgiaa ja heinälatoromantiikkaa tihkuvat kuvat antavat olettaa, että Rio on tuo elokuvan nimessäkin mainittu lainsuojaton.

Mutta ei, väärin menee. Elokuvan alkupuolella varttuneempi voro Doc Holliday (Walter Huston) yhdistää voimansa nuorin asesankarin, Billy the Kidin (Jack Buetel) kanssa. Paikallinen seriffi Pat Garrett (Thomas Mitchell) heristelee sormeaan, muttei tee oikein mitään. Kun Billy törmää Docin heilaan Rioon, alkaa lempi kyteä nuorten välillä.

LAINSUOJATON-billy-doc
Billy the Kid ja Doc.

Julisteiden perusteella voisi luulla, että Rio pompottaa ukkoja minkä ehtii. Elokuvan todellisuus on kuitenkin toinen. Rio nähdään alistettuna ja onnettomana heittopussina, jota ukot kohtelevat aika ajoin todella julmasti. Heinäladossa hänet nähdään elokuvan aikana tasan kerran. Kyseisessä kohtauksessa hänellä ei ole asetta, ja lisäksi hän päätyy syntyneessä kahinassa pahasti alakynteen. Huulten mutrusta ei näy jälkeäkään.

LAINSUOJATON-ihana-rio
Mutta on se sitten kaunis.

Tarina kertoo, että Hughes suunnitteli Russelille jonkinlaiset erikoiset rintaliivit, joissa kummankin rinnan alle kuului jämäkkä terästanko. Tangon oli tarkoitus kohottaa Russellin povea entisestään, mutta koska hökötys oli järjettömän epämukava, ei Russell omien sanojensa mukaan käyttänyt sitä, vaikka ohjaajalle muuta väittikin. Sen sijaan päätähdellä oli – näin hän väitti – yllään aivan tavalliset rintaliivit. Ne ilmeisesti riittivät, sillä elokuvassa ei tule kiinnittäneeksi huomiota juuri mihinkään muuhun kuin Russelin ryntäisiin ja kasvoihin. Ja hei, tämä on tutkitusti sukupuolesta ja seksuaalisesta orientaatiosta riippumaton asia.

Russellin tisseistä repesi tietenkin ensi-illan tienoilla iso itku, elettiinhän vasta vuotta 1943. Ohjaaja Hughes suostui leikkaamaan elokuvasta Production Code Administrationin vaatimuksesta noin puoli minuuttia Russellin rintamusta. Tässä vaiheessa yhtiö, jonka oli ollut tarkoitus huolehtia elokuvan levityksestä, perääntyi. Hughes alkoi taitavana mediapelurina lietsoa moraalipaniikkia elokuvan tienoilta, mikä johtikin valtaviin protesteihin – ja sai aikaan juuri sopivasti äläkkää, että elokuva saatiin teattereihin. Esitykset pyörivät huiman viikon verran, minkä jälkeen raina vedettiin kolmeksi vuodeksi pois teattereista. Laajemmalle esityskierrokselle Lainsuojaton pääsi vasta vuonna 1946.

Hieman ihmettelen, kuinka edes tuolloin elokuva on läpäissyt PCA:n tarkastuksen, niin antaumuksella Russellin figuuria esitellään.

LAINSUOJATON-bondage
Tähän tapaan.

Tirkistelynhimo menee kunnolla yli vasta kohtauksessa, jossa elokuvan keskeiset hahmot ratsastavat pakoon vihamielisiä intiaaneja (kuinka omaperäistä…). Kohtauksessa kuvataan useita kertoja nimenomaan Russellin ratsastusta suoraan edestä päin. Muutoin otokset ovat laajoja yleisotoksia koko ratsastavasta poppoosta. Russellin kuvaamiselle ei löydy mitään kerronnallista perustetta – kyse on pelkistä tisseistä.

LAINSUOJATON-rio-ratsailla
Rio ratsailla.

Jos jaksaa katsoa melkein kaksituntisen elokuvan Jane Russellin kasvojen ja rintamuksen takia, suosittelen Lainsuojatonta lämpimästi. Melkein tekisi mieleni liittää elokuvaan eksploitaatio-tägi. Juonellisesti elokuva on kömpelö ja pyörittelee western-kliseitä eestaas, mutta suoraan sanoen sama pätee minun kokemukseni mukaan valtaosaan länkkäreistä. Näyttelijäntyö on paikoin kankeaa, ja musiikissa sekä leikkauksessa on havaittavissa hienoista mickeymousing-efektiä.

*****

To the Wonder (2012) arvostelu – Elämän puusta eteenpäin

TO-THE-WONDER-julkka
To the Wonder (2012)

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka pitävät Terrence Malickin Tree of Life -elokuvasta (Yhdysvallat 2011), ja niitä, jotka eivät anna sille arvoa. Jos kuulut viimeiseksi mainittuun ihmisryhmään, ei sinun liene tarpeen lukea tätä tekstiä pidemmälle. Liioin sinun ei kannata katsoa Malickin tuoreinta täyspitkää, To the Wonderia (Yhdysvallat 2012).

Itse kuulun joukoista ensinnä mainittuun. The Tree of Life oli mielestäni vuoden 2011 paras ensi-iltaelokuva ja Malickin tähänastisista saavutuksista ehdottomasti suurin. Aivan kuin Malickin kehitys elokuvantekijänä olisi alusta lähtien viettänyt kohti The Tree of Lifen kaltaista, kokeellista ja perinteisen tarinavetoisen kerronnan hylkäävää elokuvaa – selviä merkkejä tällaisesta omaperäisestä ilmaisusta oli ilmassa jo Veteen piirretyssä viivassa (The Thin Red Line, Yhdysvallat 1998). Vähän pinnistellen niitä näkee jo Malickin debyyttiohjauksessa Julma maa (Badlands, Yhdysvallat 1973).

Kaikki eivät ole samaa mieltä. ”Olisiko muka ollut parempi, jos tästäkin elokuvasta olisi tullut perimmältään jonkun Terrence Malickin The Tree of Lifen kaltainen sössötys?” önisee Arto Virtanen valittaessaan kohtelusta, jota Aku Louhimiehen Vuosaari (Suomi 2012) sai Filmihullun kritiikissä osakseen. Onneksi alkuperäisen Vuosaari-kritiikin kirjoittaja Mervi Herranen osoittaa suurempaa ymmärrystä: ”Loppujen lopuksi Virtasen ja itseni hyvin, hyvin erilaisista tavoista katsoa ja nähdä elokuvaa kertonee riittävästi hänen tölväisynsä Malickin eteerisestä, elämän mysteeriä ja ihmisen olemassaolon äärimmäistä kipua ja äärimmäistä kauneutta tutkivasta The Tree of Lifesta ’sössötyksenä’.” (Herrasen ja Virtasen kommentit on julkaistu alun perin Filmihullun numerossa 3/2012.) Ymmärrystä (joskin myös kriittisiä sanoja) The Tree of Lifelle heltiää myös lehden varsinaisilta kritiikkisivuilta:

Mikä on yhdelle kitschiä, voi olla toiselle vakavaa pyrkimystä kuvata proosallisen arjen rajat ylittävää sisäistä maailmaa, eli henkisyyttä. The Tree of Lifessa on läsnä ihmetys elämän synnystä, olemassaolosta ja mahdollisuudesta. Kyseessä on uskonnollinen elokuva ilman järjestäytyneen uskonnon rituaaleja.

– Antti Selkokari, Filmihullu 4/2011

Miksi kirjoitan The Tree of Lifesta näin pitkälti, vaikka tekstini varsinainen aihe on To The Wonder? Osittain siksi, että Filmihullun sivuilla käyty kinastelu jäi aikanaan mieleeni positiivisena merkkinä siitä, kuinka myös Filmihullun kaltaisen julkaisun kirjoittajat voivat olla rajustikin erimielisiä. (Periaatteessa pitäisi olla itsestään selvää, että avustajat ovat avustajia ja heidän näkemyksensä heidän omiaan, mutta jotenkin en Filmihullun tapauksessa osaa pitää tätä aivan selviönä.) Varsinainen syy on kuitenkin se, että To the Wonder on tyylillisesti hyvin samankaltainen elokuva kuin The Tree of Life. Molemmissa elokuvissa hyödynnetään runsaasti hyppyleikkausta, katkonaista voice-over-kerrontaa ja muita keinoja, jotka ovat suurella rahalla tuotetuille kokoillan elokuville hyvin vieraita ainakin tässä mittakaavassa käytettyinä. Molemmissa elokuvissa itse tarina on hyvin pelkistetty, yksinkertainen ja jopa yhdentekevä. Ja ennen kaikkea: molemmat elokuvat kurkottelevat jonnekin inhimillisen kokemuksen tuolle puolen, kohti sitä, mikä on pyhää ja ikuista.

Jos The Tree of Life oli mielestäsi täynnä imelää viiden pennin filosofiaa, jätä To the Wonder katsomatta. Muussa tapauksessa myös siinä, ettet ole nähnyt The Tree of Lifea kannattaa To the Wonder katsoa.

TO-THE-WONDER-alku
Ranskalainen luostarisaari Mont Saint-Michel on To the Wonderin kadotettu paratiisi.

Juonta To the Wonderissa on vielä vähemmän kuin edeltäjässään. Poissa on sekava kronologinen sukkulointi. Elokuvassa seurataan yhdysvaltalaisen Neilin (Ben Affleck) ja ranskalaistuneen ukrainalaisen Marinan (Olga Kurylenko) maanis-depressiivistä romanssia. Kun suhteessa menee huonosti, etsitään lohtua roomalais-katolisen papin isä Quintanan (Javier Bardem) luota. Sympaattinen Quintana hoitaa työnsä hyvin, mutta rypee samalla jonkinlaisessa uskonnollisessa kriisissä. Tämän enempää elokuvan juonesta on turha etukäteen tietää.

To the Wonder muistuttaa myös Veteen piirrettyä viivaa, joka katkaisi Malickin pitkän ohjaustauon. Molemmissa elokuvissa nähdään räjähtäviä, jopa väkivaltaisia ihmisten välisiä konflikteja. Samanaikaisesti ääniraidan seesteinen musiikki ja kuvaraidan tapahtumista irralliset dialoginpätkät ovat suuressa ristiriidassa henkilöhahmojen ilmeisen ahdingon ja vihan kanssa. Keskeltä tulista yhteenottoa leikataan kuviin kauniista, rauhallisista maisemista. Syntyy vaikutelma ihmisten tunteiden ja kriisien merkityksettömyydestä niin luonnon kuin koko universuminkin kannalta. Neil ja Marina voivat kinastella maailman tappiin asti – silti aurinko laskee, ja sade lankeaa asfalttiin.  Henkilöiden tunne-elämykset tehdään tyhjiksi, jopa merkityksettömiksi kaikkeuden mittakaavassa.

TO-THE-WONDER-vesi
Virtaava vesi on toistuva elementti Malickin elokuvissa.

Elokuvassa on hyvin vähän dialogia. Ääniraidan sanat ovat suurimmaksi osaksi eräänlaista sisäistä puhetta, jota kukaan ei lausu ääneen elokuvan maailmassa. Henkilöhahmot puhuvat suoraan katsojalle. Vaikutelma on intiimi ja välitön. Onkin erikoista, että Malick onnistuu samanaikaisesti tuomaan henkilöhahmot näin lähelle katsojaa sisäisen puheen kautta, ja sitten etäännyttämään heidät ja heidän tunteensa siirtämällä kameran henkilöhahmojen mitättömistä kinoista ja hepuleista luonnon ehdottomaan ja ikuiseen kauneuteen.

TO-THE-WONDER-valo
Marina näkee väläyksen ihmeestä.

To the Wonder on ennen kaikkea äärimmäisen kaunis elokuva – ei ainoastaan visuaalisesti, vaan rikkumattomana kokonaistaideteoksena. Kun tarinalla pyyhitään pöytää, saavat yksittäiset kohtaukset, hetket ja kuvat happea. Aivan kuin Malick pyrkisi jakamaan katsojien kanssa jonkin kauniin, itse kokemansa hetken elokuva-apparaatin välityksellä katsojan kanssa. Elokuvan ulkokuvista merkittävä osa on kuvattu auringonlaskun lähestyessä, jolloin auringon valo lankeaa maan pinnalle aivan eri värisenä kuin keskipäivällä: valoon tulee lämmin, oranssiin taittava sävy. En tiedä onko kyse puhtaasti omasta assosiaatiostani, mutta juuri tuossa lämpimänsävyisessä laskevan kesäauringon valossa on aivan erityistä rauhaa. Se viestii, että takana päin on lämmin, kaunis kesäpäivä, ja levollinen yö lähestyy. Samalla siinä on jotakin haikeaa: valo kaartaa nostalgian ja kevyen melankolian suuntaan.

TO-THE-WONDER-valo-2
Laskevan auringon valo iskee keskiluokkaisen Amerikan takapihoille.

Olen iloinen siitä, että To the Wonder on menestynyt näinkin hyvin. Tämä suhteellinen menestys osoittaa, että tarinan suhteen välinpitämättömällä elokuvalla on toivoa myös suuren yleisön keskuudessa. Silti on masentavaa lukea rivikatsojien kommentteja, joissa valitellaan tarinan ”huonoutta” tai ”tylsyyttä”. On jännä, miten syvälle länsimaalaisiin elokuvayleisöihin on juurtunut harhainen käsitys siitä, että tarinan täytyy aina ja automaattisesti olla se elokuvan sielu ja ydin. Onneksi kriitikoilla näyttää olevan sen verran elokuvantajua, etten ole ainakaan toistaiseksi törmännyt vastaavaan ulinaan varsinaisissa kritiikeissä, en ainakaan tämän elokuvan kohdalla.

*****

TO-THE-WONDER-wonder
Kadotettu paratiisi hukkuu hiljaisuuteen.

Discshop DVD

CDON DVD / HD VOD