James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002) arvostelu

heroes & traitors arvostelu
Heroes & Traitors (2002)

Heroes & Traitors on kolmen tekijän multimediateos. Pakettiin kuuluu James Bravewolfin novellikokoelma, neoklasaribändi The Days of the Trumpet Callin albumi ja joukko David Deinert’n kuvateoksia. Teoksen kirjallisella osalla on mittaa vain nelisenkymmentä sivua.

Ostin kirjasen aikanaan The Days of the Trumpet Callin levyn vuoksi; kyseisen bändin katolishenkinen tsemppimusa oli lukioikäiselle Heinille erittäin tärkeää ja inspiroivaa. Pidän edelleen bändin musiikista, vaikka sitä tuleekin nykyään kuuneltua kovin harvoin. Siinä kiehtoo erityisesti sen jylhyys ja abstraktisuus: mikään ei kiteydy muotoihin, kaikki on vapaata, kevyttä ja sanatonta.

Luin Bravewolfin novellit läpi pian opuksen ostettuani eli reilu kymmenen vuotta sitten. Lukukokemus ei jäänyt mitenkään ihmeellisenä mieleen, enkä oikein saanut tolkkua, mitä kirjailija yrittää novelleillaan sanoa. Toinen lukukierros ei juuri tehnyt asiaa helpommin ymmärrettäväksi.

Teos käsittää yksitoista lyhyttä novellia, jotka keskittyvät kolmeen maailmaan. On 1800-luvun lopun Amerikka, toisen maailmansodan lopun partaalla huojuva Saksa ja 2000-luvun alun Bulgaria. Näiden lisäksi mukana on muutama novelli, joiden tapahtuma-aika ja konteksti jäävät epäselviksi. Yhdistävä teema kaikissa novelleissa ovat ihanteet, velvollisuudet ja uskollisuus. Kussakin novellissa lukija kohtaa ihmisiä, jotka joko elävät omien ja isiensä ihanteiden mukaisesti – tai hylkäävät ne heikkouttaan, pelkuruuttaan tai itsekkyyttään.

Teoksen sankareita, heroes, ovat saksalainen sotilas, joka ei anna periksi toivottomassakaan tilanteessa, pieni poika, joka päättää kostaa isänsä kuoleman, Julie-tyttö, joka uhraa oman henkensä pelastaakseen pienen pojan, nuori saksalainen äiti, bulgarialainen tyttö, joka tekee siveyslupauksen sekä nimettömäksi jäävät minäkertoja, joka päättää vastustaa maailmassa leviävää rappiota viimeiseen asti. Pettureita, traitors, puolestaan ovat apassisoturi, joka pettää heimonsa, epäinhimillisiä ihmiskokeita tekevä lääkäri ja naistutkimuksen professori, joka saarnaa oppilailleen avioliiton orjuuttavasta luonteesta. Lisäksi kirjassa tavataan Broken Foot -niminen apassi, jonka asemasta sankareiden ja pettureiden akselilla en aivan päässyt perille. Hän kyllä toimii vilpittömästi omiensa hyväksi, mutta hänen toimintatapansa ovat niin julmia, että häntä on vaikea pitää sankarina.

Monia novelleja leimaa kiehtova kohtalokkuuden tuntu. Aivan kuin henkilöhahmoilla – erityisesti tekstien sankareilla – ei olisi vapaata tahtoa lainkaan, kuin heidän tekonsa määrittyisivät eräänlaisena verenperintönä ja väistämättömänä kohtalona. Petturit puolestaan hylkäävät kohtalonsa ja velvoitteensa. He eivät osaa arvostaa sitä tehtävää, joka heidän osakseen on annettu.

Oma suosikkini novelleista on ”San Torga”. Se kertoo apassisoturista, joka liittyy eurooppalaisiin ja kääntyy omaa heimoaan ja kansaansa vastaan. Omatunto alkaa kuitenkin soimata San Torgaa, jolloin hän aloittaa pitkän ja hiljaisen katumusharjoituksen. San Torga ei voi katumuksellaan auttaa kansaansa tai saada tehtyä tekemättömäksi. Kieltämällä itseltään koko maailman hän voi kuitenkin saavuttaa eräänlaisen oikeuden elää petoksensa jälkeen. – San Torga tuo mieleen Gary Gilmoren ja hänestä kertovan, Norman Mailerin kirjoittaman Pyövelin laulu -romaanin. Koko elämänsä ajan Gilmore oli hylkiö ja moraaliton pikkurikollinen. Kun hän kuitenkin päätti vaatia kuolemaa rangaistukseksi rikoksistaan, hän muuttui: hän saavutti sellaista arvokkuutta, jota hän ei olisi ilman tekemiään henkirikoksia luultavasti koskaan saavuttanut. Sama pätee San Torgaan, joka langettaa vapaaehtoisesti itselleen rangaistuksen petturuudestaan.

”The Promise of God”- novellissa on ihastuttavaa runollisuutta. Novellin minäkertoja on saksalainen sotilas, mutta hänen maailmankuvansa vaikuttaa oudosti irralliselta ajan saksalaisesta eetoksesta: minäkertoja puhuu Jumalasta ja hänen antamastaan voimasta ja oikeutuksesta – siitä huolimatta, että saksalaisille korostettiin noihin aikoihin pikemminkin uskollisuutta kansalle ja verenperinnölle. Muistattehan: kansallissosialismi ei ollut erityisen kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. Tämä ei toki estä yksittäistä sotilasta olemasta uskonnollinen – ongelma onkin siinä, että tästä sotilaasta leivotaan novellissa koko Saksan kansan symbolia.

Miten vain, novelli loppuu tavattoman kauniisti:

For love is an exchange of great energy that heals.
For love is the Promise of God made real.

These are my last thoughts as I die.
And these are my first thoughts as I am reborn.

Inhokkini teoksen teksteistä on Bulgaria’s Daughter -novelli, jossa paheksutaan nykyaikaisen maailman vapaata seksuaalisuutta ja ylistetään tökerösti pidättyvyyden ihanteita. Novellissa on erityisen arveluttavaa se, kuinka se lyö yhteet pidättyvyyden ja ”puhtaan” slaavilaisuuden. Ne naiset, jotka eivät pidä piirakkaansa visusti piilossa, ”pettävät slaavilaisen luonteensa” ja ”menettävät kosketuksen sieluunsa”. Sen sijaan siveyttään vaalivat tytöt nousevat palkinnoksi puhtaudestaan eräänlaiseen uskonnolliseen hurmokseen ja taistelevat sen vallassa maailmalaajuista, rappiota levittävää salaliittoa vastaan. – Huomionarvoista on, että novellissa puhutaan nimenomaan naisten ja tyttöjen pidättyvyydestä. Nuorukaisten poikuudella ei ilmeisesti ole yhtä suurta merkitystä bulgarialaisten kansallisen eheyden ja puhtauden kannalta. Että näin.

Kokoelman kohden novellien maailma menee entistäkin sekavammaksi. Erityisesti Young German Mother muistuttaa kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan ehtaa natsipropagandaa. Kuitenkin kokoelman viimeinen varsinainen novelli, The Masters of Decay, kerää koko potin. Novellin nimihahmo, ”rappion valtias”, on iäkäs naistutkimuksen professori, joka tahtoo tapattaa miesvainajansa avuttoman koiran.

In fifteen minutes she will lead a seminar to teach young women that marriage is slavery, and that intellect is the only true God.

Juuh, elikkäs.

Tämäntyyppisiin stereotypioihin törmää nykypäivänä tolkun ihmisten keskustelupalstoilla – mutta että novellikokoelmassa vuodelta 2002? Bravewolf on tosiaan ollut aikaansa edellä. – Rappeutunutta mädättäjänaistutkijaa vastaan nousee kapinoimaan nuori mies, joka kokee mielessään muuttuvansa aika ajoin sudeksi. Ei tarvitse olla nero huomatakseen, että susiaiheen ja kirjoittajan Bravewolf-pseudonyymin välillä saattaa olla jokin yhteys.

Heroes & Traitorsin ideologinen tausta on hyvin erikoinen. Teos viestii, että oman itsen unohtaminen ja konkreettinen uhrautuminen jonkin suuremman hyväksi on suotavaa ja ihannoitavaa. Uhrauksesta palkitaan: saksalainen sotilas syntyy uudelleen, isänsä kuolemaa kostava poika saa rauhan sielulleen, siveyttään vaaliva bulgarialaistyttö nostetaan idealisoituun ja ikoniseen asemaan oman kansansa pelastajana ja puhtauden vaalijana. Sinänsä ajatus uhrautumisesta ja siitä seuraavasta palkinnosta ei häiritse. Taustalla on kuitenkin myös muita konservatiivisia ihanteita: ahdasmielisiä näkemyksiä ”puhtaudesta” ja naisen asemasta sekä lapsellista änkyränationalismia.

Heroes & Traitors ärsyttää minua sen verran voimakkaasti, etten yksinkertaisesti halua enää pitää nidettä hyllyssäni. The Days of the Trumpet Call maistuu yhä, mutta nämä biisit on ripattu levyltä tietokoneelle jo yli kymmenen vuotta sitten. Itse asiassa Heroes & Traitors on The Days of the Trumpet Callin kehnoin täyspitkä; pidän sekä I saw no Temple in the Citystä että Purificationista paljon enemmän.

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjan kannessa on eläin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Neofolk-poimintoja, osa 3: Ranska ja Italia

Alkuun teaseri: tämä teksti sisältää maininnan bändistä, jonka diskografiaan kuuluu maailman paras albumi. Voitte miettiä, mitä tarkoitan. Suunnitelmissani on ollut jo pitkään kirjoittaa kyseisen albumin ylistykseksi oma postauksensa – ja kun tämä on nyt sanottu ääneen, on minun ryhdyttävä luonnostelemaan tuota tekstiä. Palataan asiaan syksymmällä.

Blogissa on mennäviikkoina paneuduttu jo Ison-Britannian ja saksankielisen kulttuurialueen neofolkiin. Nyt on vuorossa romaaninen kielialue, käytännössä Ranska ja Italia. Jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa ei ole innostuttu genrestä; mieleeni ei tule äkkiseltään yhtäkään näistä maista ponnistavaa neofolk-bändiä. Kertokaa te, jotka olette minua viisaampia: olenko missannut jotakin?

Ranskassa neofolk liukuu tyypillisesti neoklassisen suuntaa. Ero saksalaisiin ja englantilaisiin bändeihin on melkoinen: akustista kitaraa ei kuulla kuin satunnaisesti, ja koneellisesti tuotetut äänet dominoivat soundimaailmaa. Yhteistä etenkin itävaltalaisbändien kanssa on martial industrial -vaikutteiden runsas määrä ja terhakas rumpujen käyttö.

derniere volonte
Geoffrey D. / Dernière Volonté

Merkittävin ranskalainen neofolk-bändi on vuonna 1995 perustettu yhden miehen orkesteri Dernière Volonté, jonka tuotanto on rikas ja monipuolinen. Bändin varhaisimpien julkaisujen äänimaailmaa leimaavat vahvat dark ambient -vaikutteet. Tältä kaudelta voin suositella erityisesti Commémoration-kokoelmaa, joka julkaistiin vasta vuonna 2004 mutta jonka materiaali on peräisin pääosin vuosituhannen vaihteen tienoilta. Kokoelman yksittäisistä kappaleista nostan esille Les Armes du Tempsin.

Dernière Volontén tärkein yksittäinen levy lienee Les Blessures De l’Ombre (2003). Jos bändiltä pitäisi suositella vain yhtä levyä, olisi se tämä. Tällä levyllä dark ambient -fiilistelyt unohdettiin ja siirryttiin selvästi keveämpään, neoklassisvetoiseen ilmaisuun. Minulle Les Blessures De l’Ombre on talvilevy: erityisesti Souvenirs de Demain -kappale kiteyttää hyvin aurinkoisille helmikuun pakkaspäiville ominaisen, seesteisen fiiliksen. Myös levyn nimikappaleen tunnelma on eteerisyydessään upea.

Bändin myöhempi tuotanto on tunnelmaltaan kevyempää, jopa tanssittavaa. Neoklasarivaikutteista on siirrytty military popin ja jopa syntikkapopin suuntaan. Taas voidaan aivan oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä tätä pitäisi kutsua neofolkiksi, kun musiikissa ei ole edes nimeksi folk-elementtejä. Oma suosikkini bändin myöhemmistä julkaisuista on Mon Meilleur Enemi (2012), jonka kuuntelin jo ilmestymisvuonna puhki. Erityisesti Loin du Brouillard -raita on todella vetävä. Se on tuossa alla. Mahtava biisi. Kuunnelkaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita tunnelmaltaan hieman tummasävyisempi L’Appel, joka on julkaistu ainoastaan parilla kokoelmalevyllä. Ja kyllä, myös ennen Mon Meilleur Enemiä ilmestyneet Devant le Miroir (2006) ja Immortel (2010) ovat todella hyviä levyjä. – Ei tarvinne erikseen sanoa, että Dernière Volonté on ollut parin viime vuoden ajan selvästi eniten kuuntelemani neofolk-bändi.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita eräästä toisestakin ranskalaisbändistä. Vuonna 1986 toimintansa aloittanut Les Joyaux de la Princesse edustaa lajityypin puolesta pikemminkin dark ambientia ja industrialia, ei niinkään neofolkia. Bändi on kuitenkin kuvastonsa ja yhteystyökuvioidensa myötä hyvin lähellä neofolkia, joten käsitellään sitäkin lyhyesti.

LJDLP
Erik Konofal / Les Joyaux de la Princesse

Yhden miehen orkesteri Les Joyaux de la Princesse on tehnyt kaksi merkittävää kollaboraatiojulkaisua tunnettujen neofolk-bändien kanssa. Death in Junen kanssa toteutettu, eteerinen Östenbräun (1989) oli oma ensikosketukseni LJDLP:n musiikkiin. Valtavirtaiseen musiikkiin leimautuneet pitävät sen äänimaailmaa varmasti hattaraisena, keinotekoisena ja halpana. Östenbraünissa välttämättömyydestä on tehty hyve: rosoinen ja ”ohut” äänen pinta kuuluu kokonaisuuteen. (Sama ajatus pätee esimerkiksi moniin black metal -klassikoihin, joiden tuhnuisuus saa herkemmät kuulijat oksentamaan.) – Östenbräunia ei taida löytyä kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta Östenmarsch-kappaleen kuuntelemalla saa aika hyvän käsityksen levyn luonteesta.

Bändin toinen merkittävä neofolk-kollaboraatio on Blood Axisin (josta lisää juttua myöhemmin) kanssa tehty Absinthe – La Folie Verte -albumi (2002). Levy on, kuten nimikin kertoo, omistettu vihreäksi keijuksi kutsutulle juomalle eli absintille, joka nautti vielä tänäkin päivänä jokseenkin kyseenalaista mainetta. Absinttitouhuja nuorempana jonkin verran harrastaneena voin kertoa, että albumin tunnelma kuvaa juoman esiin manaamia fiiliksiä varsin hyvin. Maistiaiseksi suosittelen raitaa Minutes d’Absinthe.

oes
Deraclamo & Leithana / Ordo Equitum Solis

Italialais-ranskalainen Ordo Equitum Solis kuuluu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon: bändi perustettiin jo 80-luvun lopulla ja julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1990. OES ehti tehdä puolen tusinaa erinomaista albumia ennen kuin hajosi vuonna 2001. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi kokosi rivinsä vuonna 2010 ja on tehnyt sen jälkeen levynkin. Valitettavasti reunionin jälkeen julkaistu Killing Time, Killing Love (2013) on bändin kehnoin albumi.

Koska Ordo Equitum Solisin lyriikoissa käytetään paljon latinaa ja italiaa, luulin bändiä pitkään läpeensä italialaiseksi. Tosiasiassa laulaja Leithana on ranskalainen. Kuten moniin Death in Junen julkaisuihin ja vaikkapa Forsetin Jenzigiin, minulla on voimakas tunneside lähes kaikkiin Ordo Equitum Solisin albumeihin. Assosioin bändin musiikin ennen kaikkea kevääseen.

Youtubesta ei valitettavasti löydy Ordo Equitum Solisin levykokonaisuuksia, joten joudutte tyytymään irtoraitoihin. Ensikosketukseni bändin musiikkiin sain neofolkin historiaa esittelevän Looking For Europe -kokoelmalevyn (2005) kautta. Kyseiselle kokoelmalle oli valittu Playing with Fire -kappale vuonna 1994 julkaistulta Paraskénia-albumilta.

Toinen OES-lempparini, De Fortuna, on peräisin debyyttilevy Solstitii Temporis Sensvsilta. De Fortunasta on julkaistu Paraskénialla riehakkaampi, minun mielestäni parempi versio, mutta sitä ei näytä löytyvän Youtubesta.

ianva
Ianva

Vuonna 2003 perustettu, neofolkin kolmanteen aaltoon lukeutuva italialainen Ianva kuuluu niihin bändeihin, joita tunnetaan Suomessa niin huonosti että hävettää. Olen saanut sen käsityksen, että bändi ei ylipäätään nauti kovinkaan suurta tunnettuutta missään Italian rajojen ulkopuolella.

Neofolkissa asiat on lupa tehdä tuhnuisilla soundeilla ja ilman minkäänlaista virtuositeettia. Tarvitaan vain mies ja kitara, ja ehkä perkussiot tai jokin kone, jonka nappia voi keikalla vääntää. Ianva on valinnut toisen tien. Se soittaa musiikkiaan huolella, taitavasti ja isolla joukolla. Jäseniä bändissä on lähes kymmenisen, joista laulajia kaksi.

Sekä Ianvan musiikissa että levyjen visuaalisessa ilmeessä on voimakas nostalginen sävy. Äänimaailmaa ja lyriikoita leimaa ennen kaikkea italialaisuus. Luonnehdinta kuulostaa epämääräiseltä, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, kun kuuntelette Ianvaa ja vertaatte sitä vaikkapa Spiritual Frontiin, josta lisää alempana. Lyriikoissa käsitellään Italian historiaa ja tunnettuja italialaisia henkilöitä, muun muassa Gabriele d’Annunziota, Pier Paolo Pasolinia (josta myös Coil on tehnyt erinomaisen kappaleen) ja elokuvanäyttelijä Luisa Feridaa.

Suosikkini Ianvalta on Luisa Feridasta kertova kappale. Sen jälkeen kannattaa tsekata bändin versio Jaqcues Brelin Amsterdamista. Jos minulta kysytään, Ianvan versio pesee alkuperäisen mennen tullen.

Italialaisista neofolk-orkestereista puhuttaessa ei saa ohittaa mainittua Spiritual Frontia, jonka Simone ”Hellvis” Salvatori perusti vuonna 1999. Spiritual Front tunnetaan nykyään lähinnä goottien söpönä ja menevänä neofolk-lellikkinä, mutta kun katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että bändin tuotantoon mahtuu myös toisenlaista materiaalia. Koin itse hurjan Spiritual Front -sekoamisen melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini bändin Nihilist-EP:n ja Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis-splitin (terveisiä vaan sinne Torn… eiku eh, siis Jyväskylään!). Hullaannuin Spiritual Frontiin samalla raivolla kuin Death in Juneen pari vuotta aikaisemmin.

spiritual front simone
Simone Salvatori / Spiritual Front

Bändin varhaistuotannoissa on miellyttävää rosoisuutta ja nahkeutta. Suosittelen tsekkaamaan erityisesti vuonna 1999 julkaistun Songs for the Will -debyyttialbumin (1999) ja sen The Devourment of Will -raidan. Kyseinen kappale on tavallaan SF:n lyyrinen huipentuma. Nimestään huolimatta Spiritual Front pysyttelee hyvin kaukana henkisistä aiheista – tätä kappaletta lukuun ottamatta (We will taste the death / And in the death the conquest of the will). Kannattaa kuunnella myös Open Wounds -albumilla (2013) julkaistu uusintaversio. (Mä muuten luulin pitkään, että Songs for the Willin kansi esittää jättimäistä ruusua ja ihmisen torsoa. Tajusin vasta noin vuosi sitten, että torsoksi luulemani möhkäle onkin pehmopupu.)

Seuraava täyspitkä Nihilist Cocktails for Calypso Inferno (2001) toimii paperilla paremmin kuin käytännössä, mutta mahtuupa sillekin muutama erinomainen kappale: moneen otteeseen kierrätetty Soulgambler (Calypso Inferno -versiota ei valitettavasti löydy Youtubesta, itkunyyh!) sekä We Could Fail Again.

Oma suosikkini bändiltä on Nihilist-EP (2003), joka uhkaavasta nimestään huolimatta sisältää lähinnä hyvin perinteisiä, popahtavia rakkaus(tai ”rakkaus”)lauluja. Tällä levyllä bändin työkaluihin ilmestyi uusia elementtejä, jotka tekivät konseptista kahteen aiempaan levyyn verrattuna huomattavasti helpomman lähestyä: piano ja jousisoittimet. Toinen keskeinen muutos liittyy Salvatorin äänenkäyttöön. Aiemmilla levyillä on tyydytty lähinnä spoken word -tyyppiseen ilmaisuun, Nihilistillä sen sijaan aletaan laulaa. Hyvä niin, sillä Salvatorilla on syvä ja lennokas lauluääni:

Bändi nousi ”suuren yleisön” tietoisuuteen vasta vuonna 2007 Armageddon Gigolo’ -albumin julkaisun myötä. Selitys suosion kasvulle taitaa löytyä lähinnä kaikkien maailman Tampereiden suunnalta: Armageddon Gigolo’n myötä gootit löysivät Spiritual Frontin. (Minun mielestäni Armageddon Gigolo’ on parin vanhan kappaleen uusintaversioita lukuun ottamatta suorastaan surkea levy, joten eipä siitä enempää.) Uudemmista levyistä suosittelen Roma Rotten Casinoa (2010), jonka kappaleet ovat hyvin meneviä – vai mitä sanotte tästä?

Joku ehkä ihmettelee, miksi ”henkiseksi etulinjaksi” itseään nimittävä bändi viljelee nimistössään niin runsaasti viittauksia nihilismiin. Bändi jopa luonnehtii musiikkiaan sanoilla ”Nihilist Suicide Pop”. Eikö tämä ole jossakin määrin ristiriidassa kaikenlaisen henkisyyden kanssa? Niinhän sitä luulisi, mutta eipä tämä lopulta tee kummoistakaan solmua bändin konseptiin. Henkilökohtaisesti minun on erittäin vaikea nähdä Spiritual Frontin musiikissa mitään henkistä sen enempää kuin nihilististäkään. Jostain syystä tätä Nihilist Suicide -leimaa halutaan silti roikottaa mukana. Tosiasiassa osuvampi nimitys bändin musiikille olisi vaikkapa ”Hedonist Saliva Pop”. Paradoksaalistahan tämä on: monille neofolk-bändeille on ominaista kiinnostus erinäisiä henkisyyden piiriin laskettavia ilmiöitä kohtaan, ja sitten Spiritual Front -nimen takaa löytyykin vain muodokkaita pop-balladeja, vapaamielistä seksuaalisuutta ja litrakaupalla salivaa. Ei se bändiä pahenna, mutta nimen perusteella voisi odottaa jotain muuta.

Kuten jo mainitsin, tutustuin Spiritual Frontiin ruotsalaisen Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis – Somewhere Between Equilibrium And Nihilism -splitin (2005) myötä. Eräs kaverini on todennut, että Satyriasis on parasta, mitä kumpikaan bändi on koskaan tehnyt. Ainakin OREn osalta tähän on helppo yhtyä. Spiritual Front ei tosin tehnyt splitiä varten juuri lainkaan uutta materiaalia, vaan lähinnä kierrätti levylle Nihilist-EP:llä julkaistuja biisejä.

OREa ja Spiritual Frontia yhdistää yletön erotiikan ja seksuaalisuuden korostaminen, jota mikään muu neofolk-bändi ei harrasta ainakaan samassa mittakaavassa. Tämä elementti nousee hallitsevaksi erityisesti OREn Satyriasis-biiseillä, josta esimerkkinä olkoon alle upotettu Three is an Orgy, Four is Forever. Tarkkakorvaiset bongaavat biisistä elokuvaviittauksen. Jos tämä kolahtaa, kannattaa toki tsekata myös Hell Is Where The Heart Is – The Gospel of Tomas (jälleen leffasitaattia luvassa) ja Dreaming of My Scarlet Woman (jonka olen linkittänyt blogiin ennenkin).

Hups: nyt eksyttiin pohjoismaiden puolelle! Jatketaan niistä seuraavassa osassa.