Katarina Baer: He olivat natseja (2016) arvostelu

he olivat natseja kansi
He olivat natseja (2016)

Katarina Baer: He olivat natseja (2016)
Lukuhaasterasti: 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Jostain syystä kansallissosialismi oli poikkeuksellisen vahvasti edustettuna viime kevään lukemistossani: ensin oli Berhnard Schlinkin Lukija, sitten Hitlerin raivottaret, niiden ohella myös minisarja  NSU – Saksan uusnatsimurhat. Olen toki lukenut aihetta käsittelevää kirjallisuutta jo pitkään, mutta harvoin näin tiiviissä ryppäissä. En ole erityisesti yrittänyt etsiä näitä kirjoja käsiini; pikemminkin tuntuu, että kirjat ovat löytäneet minut.

Muun muassa Helsingin Sanomien toimittajana työskennelleen Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa yhdistyvät kolmannen valtakunnan historia ja Baerin henkilökohtainen perhetausta. Teoksen keskiössä ovat Baerin saksalaiset ihovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer, joiden elämä ja toimet kolmannessa valtakunnassa ovat olleet suvun kesken vaiettu aihe. Baer päättää sukeltaa isovanhempiensa menneisyyteen ja selvittää, missä määrin he olivat mukana kansallissosialistisessa aatteessa ja toiminnassa.

Monet tunnettujen kansallissosialistien jälkeläiset ovat avautuneet läheistensä toiminnasta kolmannessa valtakunnassa. Ehkäpä äänekkäin ja tunnetuin heistä on Auschwitz-päällikkö Rudolf Hössin poika Rainer Höss. Baerin kertomus isovanhemmistaan eroaa näistä ulostuloista siinä, että Baerin vanhemmat eivät olleet tunnettuja, puolueen hierarkiassa korkealle kohonneita kansallissosialisteja tai niitä, jotka toteuttivat holokaustin, vaan tuiki tavallisia, keskituloisia saksalaisia, joiden sidos kansallissosialistiseen aatteeseen ja puolueeseen on parhaimmillaakin hämärä. Baer on joutunut näkemään melkoisesti vaivaa selvittäessään, olivatko hänen isovanhempansa ja muut sukulaisensa puolueen jäseniä ja missä määrin he osallistuivat puolueen toimintaan.

Natsi-isoisän kuolema Italiassa huhtikuussa 1944 vaikuttaa saaneen Baerien suvussa jonkinlaisen sukutrauman aseman. Kirjan ensimmäinen varsinainen luku alkaa kuvauksella isoisän kuolemasta, ja asiaan palataan teoksen mittaan useita kertoja. Välillä syntyy jopa se vaikutelma, että isoisän kuoleman olosuhteet ja se, mitä sen jälkeen tapahtui, kiinnostavat Baeria enemmän kuin mikään muu – jopa isovanhempien kansallissosialistinen vakaumus jää sen rinnalla toiseksi.

Baerin keromuksessa henkilökohtainen tilinteko ja sukututkimus yhdistyvät yleiseen historiankirjoitukseen. Yksityinen ja kollektiivinen näkökulma vuorottelevat, joskin yksityinen saa teoksessa huomattavasti suuremman painoarvon – ja niin täytyykin, sillä juuri se tekee Baerin teoksesta uniikin. Baer taustoittaa oman sukunsa taustoja aina isovanhempiensa baltiansaksalaisiin vanhempiin asti. Taustoitus menee jossain vaiheessa jopa liian yksityiskohtaiseksi: varsinaiseen pihviin eli kansallissosialismiin päästään vasta sivun 124 paikkeilla. Isovanhempien sukutaustan ja lapsuuden kuvailuun on  hujahtanut lähes yksi kolmasosa kirjan sivumäärästä.

Ajoittain olisi toivonut, että teokseen sisällytettyjä kirjeitä olisi lyhennetty ja karsittu ronskimmin. Arvelen, että isovanhempien kirjeet ovat muodostuneet tutkimustyön mittaan Baerille hyvin tärkeiksi ja ettei hän tämän tunnesiteen vuoksi ole halunnut tai pystynyt lyhentämään kirjeiden asiasisältöä tarpeeksi. Tämä on ymmärrettävää, mutta silti kovin ikävää lukijan kannalta. Paikoin kirjeissä lipsutaan jaaritteluun ja toistoon, ja myönnän, että koin tällöin lähes vastustamatonta halua yksinkertaisesti hyppiä kirjeosioita yli.

Kirjeiden ja taustoituksen sijaan olisin toivonut kuulevani teoksessa vahvemmin Baerin omaa ääntä. Baer kyllä kertoo tutkimustyön heränneistä tunteista ja ajatuksista, mutta olisin suonut hänen menevän pohdinnassaan pidemmälle. Hänen isovanhempiensa tarina tuiki tavallisina saksalaisina ja rivikansallissosialisteina on sinänsä kiinnostava, mutta tapa, jolla Baer tuota tarinaa kertoo, ei ole erityisen innostava tai koskettava.

Eräs kohta Baerin pohdinnoissa kiinnittää erityisesti huomiota:

Ja mikä kiusallisinta: tunnen tarvetta ymmärtää häntä [isoisääni] ja hänen valintojaan hänen eläessään keskellä ihmiskunnan historian synkintä vaihetta ja keskellä valtavaa propagandamyllytystä. (s. 191)

Hassua kyllä, itse pidän kiusallisena pikemminkin sitä, että ihmiset kieltäytyvät yrittämästä ymmärtää näitä asioita. Minusta jokaisen sivistyneen ihmisen pitäisi pyrkiä ymmärtämään kansallissosialismia ja kansallissosialisteja. Ei hyväksymään heidän ajatuksiaan ja tekojaan, vaan ymmärtämään niitä. Ymmärtämisen vastakohta on ymmärtämättömyys, tietämättömyys – ja kuinka ihmeessä halu karkottaa ymmärtämättömyyttä voisi koskaan olla kiusallista? Etenkin kun kyse on asiasta, jolla niinkin kauaskantoisia seurauksia kuin kansallissosialismilla oli.

Juuri siksi Baerin teos on tärkeä – ja juuri siksi se, että hän kokee kiusalliseksi halunsa ymmärtää, on mielestäni kummallista. Tähän asiaan varmaankin vaikuttaa Baerin saksalainen sukutausta: hän lienee saanut osansa saksalaisten potemasta kollektiivisesta syyllisyydentunnosta.

He olivat natseja on kiinnostava kuvaus siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun muistot omista läheisistä ja yleiset mielikuvat kansallissosialisteista eivät vastaa toisiaan. Baerin on ilmeisen vaikeaa totuttautua ajatukseen siitä, että hänen hymyileväinen ja lämmin mummunsa on nuoruudessaan ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti. Niin se vain on – meissä kaikissa asuu sama se sama ilkimys kuin Baerin isoäidissä, isoisässä ja hänen puoluetovereissaan: potentiaali ja valmius pahaan.

Katarina Baer: He olivat natseja @ Adlibris

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret (2013) arvostelu

hitlerin raivottaret
Hitlerin raivottaret (2013)

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (Hitler’s Furies: German Women in the Nazi Killing Fields, 2013, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Muistatteko, kun viime syksynä kerroin Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä -muistelmateoksesta? Toivottavasti ette. Suunnittelin jo tuolloin, että tutustumista kolmannen valtakunnan naisiin voisi jatkaa Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teoksen merkeissä. Kirja muistui pitkästä aikaa mieleeni, kun bongasin niteen kirjaston esillepanohyllystä. Mukaan lähti.

Lower keskittyy teoksessaan ennen kaikkea itäisen Euroopan holokaustiin. Kun saksalaiset raivasivat itselleen Lebensraumia Itä-Euroopasta, piti maat ja asumukset tyhjentää entisistä asukkaista. Vaikka saksalaisten laajamittaista muuttoliikettä itään ei koskaan ehtinyt tapahtua, asettui valtakunnan itäisille seuduille varteenotettava määrä saksalaisia toimittamaan erilaisia tehtäviä. Itään suuntasi paljon myös naisia. Osa lähti aviomiehen ja perheen vuoksi, osa etsi idästä itselleen elantoa ja uraa.

Lower käsittelee teoksessaan pääosin neljää naisryhmää: opettajia, sairaanhoitajia, sihteereitä ja SS-miesten aviovaimoja. Kiinnostavaa sinänsä, se kaikkein tunnetuin ja stereotyyppisin naisnatsityyppi puuttuu listalta kokonaan – missä ovat keskitysleirien naisvarijat? Lower ei ilmaise tätä aivan suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että hänen mielestään naispuoliset natsirikolliset samastetaan liian vahvasti nimenomaan vartijoihin. Hitlerin raivottaret tuntuu olevan  nimenomaan yritys kääntää huomio toisaalle ja osoittaa, että vartijat eivät olleet suinkaan ainoita saksalaisnaisia, jotka osallistuivat holokaustin toimeenpanoon.

Teoksen avartavimpia oivalluksia on se, millaisia mahdollisuuksia idän suuntaan laajeneva valtakunta saksalaisnaisille tarjosi. Kolmatta valtakuntaa on perinteisesti pidetty naisten aseman kannalta taantumuksellisena järjestelmänä, jossa naisen paikka oli kotona kodin- ja lastenhoidon parissa. Asia ei Lowerin mukaan kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertainen:

Naiset alkoivat toimia sen ehkä pelottavan, mutta useammin kuitenkin voimaa antavan, kunnianhimoisen ajatuksen pohjalta, jonka mukaan heidän pitäisi odottaa elämältä enemmän. Jokainen Hitlerin raivottarista kertoo muistelmissaan ja haastatteluissaan samanlaisista nuoruudenkokemuksista: päätettyään koulunsa nuorina aikuisina he tajusivat, että he halusivat tulla joksikin. — — Nuoret, vaatimattomista oloista lähtöisin olevat naiset toivat itseään esiin lähtemällä kylistään, ilmoittautumalla konekirjoittaja- tai sairaanhoitajakursseille ja liittymällä poliittiseen liikkeeseen. [Näiden naisten] mielissä väikkyi ajatus, että Saksassa ja sen ulkopuolilla oli tarjolla mahdollisuuksia.

Käytännössä Lower tuntuu näkevän kansallissosialistiseen hegemoniaan kasvaneiden naisten sukupolvessa orastavaa individualistista elämänkatsomusta. Mistään feminismin riemuvoitosta ei tietenkään voi puhua – naisasialiike oli epäsuosiossa, ja sitä pidettiin (Lowerin mukaan) suorastaan vanhanaikaisena. Käytännössä itään laajentuva valtakunta kuitenkin antoi naisille uudenlaisia mahdollisuuksia työllistyä ja elää itsenäisesti ilman riippuvuussuhdetta synnyinperheeseen tai aviomieheen.

On siis suhteellisen helppoa ymmärtää, miksi saksalaiset (naiset) lähtivät niin mielellään itään: se tarjosi työtä. Ehkäpä kaikkein suurin työsarka avautui sihteereille ja muille toimistotyöntekijöille, joita lähti Saksasta työhön itään yli 10 000. Erityisesti SS:n palkkalistoille pääsy tarjosi mahdollisuuden päästä osaksi eräänlaista uutta eliittiä. Gestapo taas tarjosi kilpailukykyistä palkkaa ja vakaata urakehitystä. Näissä organisaatioissa toimivat toimistyötyöntekijät eivät tietenkään osallistuneet holokaustiin käytännön tasolla. Sen sijaan he muun muasa organisoivat keskitys- ja tuhoamisleirivankien kulketuksia ja asuttamista ja kantoivat näin oman kortensa kekoon. On turha väittää, etteivät nämä naiset tienneet, mitä tekivät.

Holokaustia toteutettiin kaikessa hiljaisuudessa myös vanhan valtakunnan sisällä. Tämä työ lankesi lääkärien ja sairaanhoitajien kontolle. Vammaisia, mielisairaita ja perinnöllisesti sairaita likvidoitiin ruiskeilla ja kaasulla. Tuntuu omituiselta, kuinka sairaanhoitaja, jonka pitäisi lähtökohtaisesti tähdätä elämän suojelemiseen ja jatkumiseen, voi osallistua ihmisten murhaamiseen. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että kolmannessa valtakunnassa sairaanhoitoon liittyvä perusideologia muuttui: korkeimpana arvona oli rotuhygienia, jolle elämän jatkuvuus oli alisteista.

Lower kuvaa naisten osuutta holokaustissa yleistajuisesti ja johdonmukaisesti. Osa Lowerin kuvaamista naisista voi puolustautua toteamalla, etteivät he voineet mitään niille tapahtumille, joita he joutuivat todistamaan. Tämä puolustus ei kuitenkaan päde  läheskään kaikkiin: monet naiset osallistuivat holokaustin toteuttamiseen omasta vapaasta tahdostaan ja suuremmalla panoksella kuin heiltä toivottiin tai odotettiin.

Kun teoksen loppupuolella tulee selitysten aika, muuttuu Lowerin kerronta hapuilevaksi. Oikeastaan tämä ei ole mikään ihme: Lower on historiantutkija eikä ihmismielen tuntija, ja nimenomaan ne, jotka tarkastelevat asiaa psykologisesta näkökulmasta, osaavat yleensä tarjota parhaat katsaukset tällaisten tekojen motiiveihin. Lowerille tuntuu tällä erää riittävän, että hän pystyy todistamaan naisten ottaneen osaa holokaustiin kaikilla sen tasoilla. Kenties selityksiä asialle onkin parasta etsiä toisten ihmisten toimesta toisenlaisissa teoksissa.

Kolmatta valtakuntaa käsitteleviä teoksia vaivaa usein kirjoittajan ylenmääräinen tarve kauhistella ja irtisanoa siten itsensä niistä ilmiöistä, joista hän kirjoittaa. Aivan kuin kirjoittaja pelkäisi, että lukija epäilee häntä kaappinatsiksi ja että hänen on siksi jatkuvasti todisteleva, miten kauhuissaan hän on käsittelemänsä aineiston äärellä. Vaihtoehtoinen, ehkä jopa todennäköisempi selitys kauhistelun ja tuomitsemisen määrälle on se, että lukijan omaan arviointikykyyn ei luoteta. Että jos lukijalle ei jatkuvasti hoeta, miten hirveitä ja sairaita ja kerta kaikkisen kamalia natsit olivat, hän päättää ottaa lukemastaan esimerkkiä ja pistää uunit lämpiämään. Itse en erityisemmin arvosta sitä, että minua pidetään lukijana näin tyhmänä ja kyvyttömänä arvioimaan lukemaani. Lower ei onneksi sorru kauhisteluun kuin muutamaan otteeseen, ja niissäkin kohdin tämä on asiayhteyden huomioonottaen jokseenkin ymmärrettävää.

Sen sijaan en ole erityisen ihastunut teoksen nimeen. Nimitys Hitlerin raivottaret, Hitler’s Furies, vihjaa siihen, että naiset ovat toimineet jonkinlaisen voimakkaan tunteen varassa. Tällaisesta stereotyyppisenä esimerkkinä ovat eksploitaatioelokuvissa suositut, yliseksualisoidut naisvartijahahmot, joiden kokemusmaailmassa väkivalta ja seksuaalisuus muhjautuvat sekavaksi tunnemössöksi. Lower pyrkii kuitenkin teoksellaan nimenomaan hälvyttämään tätä stereotypiaa ja pohtii, olisiko naispuolisten kansallissosialistien harjoittama väkivalta luonteeltaan sittenkin aika samanlaista kuin miespuolisten.

Raivotar-sanalla voidaan viitata myös kreikkalaisen mytologian kostottariin eli erinyksiin, joita kutsutaan myös nimellä eumenidit eli hyväntahtoiset. En näe minkäänlaista yhteyttä Lowerin kuvaamien naisten ja kostottarien välillä – ilmeisesti nimi on vain läntätty kirjan kanteen asiaa sen enempää miettimättä. Kiinnostavaa kuitenkin on, ettei Hitlerin raivottaret ole ainoa kansallissosialisteista kertova teos, joka on saanut nimensä kreikan kostottarista: myös Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin nimi viittaa samoihin hahmoihin.

Valittelen usein tietokirjojen kohdalla kuvaliitteiden puutetta. Hitlerin raivottarissa ei ole varsinaista kuvaliitettä, sen sijaan mustavalkoisia valokuvia on siroteltu lukujen sekaan. Kuvat eivät tietenkään näytä tavalliselle mattapaperille painettuna yhtä kirkkailta kuin ne olisivat erillisellä valokuvaliitteellä näyttäneet, mutta väliäkö tuolla. Kaikkiaan kirja on painotuotteena kaunis, erityisesti sen kansi on mielestäni kauniisti suunniteltu.

Lower mainitsee vain ohimennen maailman tunnetuimmat naispuoliset natsirikolliset eli Ilse Kochin ja Irma Gresen. Paradoksaalista kyllä, Lowerin kirjan myötä eriyisesti Gresen kohtalo alkoi kiinnostaa minua – ehkä juuri siksi, että Grese nimenomaan sulkee hänet oman teoksensa ulkopuolelle. Grese on kiinnostava erityisesti ikänsä puolesta: hän oli vain 22-vuotias, kun hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön. Niin tunnettu hahmo kuin Grese onkin, hänestä ei ilmeisesti ole kirjoitettu kunnollista elämäkertaa – vain ohuita lipareita, joiden laatutasoon en luottaisi. Harmi.

Hitlerin raivottaret (kovakantinen) @ Adlibris
Hitlerin raivottaret (pokkari) @ Adlibris

NSU – Saksan uusnatsimurhat (2016) arvostelu

NSU - Saksan uusnatsimurhat
NSU – Saksan uusnatsimurhat (2016)

Ajoittain Yleisradio on liikkeissään ihailtavan nopea: kiitos Ylen, olemme saaneet katseltavaksemme ensimmäisenä Pohjoismaana uunituoreen NSU – Saksan uusnatsimurhat -minisarjan (Mitten in Deutschland: NSU, Saksa 2016). Olin asiasta kohtuullisen innoissani, koska NSU-murhat ja ennen kaikkea niiden tekijät ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun tapauksesta alettiin uutisoida. Englanninkieliset mediat eivät ole taustoittaneet keissiä järin hyvin (täkäläisistä medioista puhumattakaan), eikä saksani ole niin sujuvaa että lukisin mielelläni saksankielisiä uutisia. Myös saksankielisissä medioissa vaikuttaa olevan varsin nihkeästi tietoa siitä, millaista elämää NSU-kolmikko oikein vietti viimeiset 13 vuotta ennen paljastumistaan.

Mistä ihmeestä on kyse? No tästä: 1990-luvun lopussa kolme saksalaista uusnatsia – Beate Zschäpe, Uwe Mundlos ja Uwe Böhnhardt – pakeni poliisia maan alle. Vuosien 2001–2011 välillä kolmikko toteutti useita pankkiryöstöjä ja pommi-iskuja sekä murhasi kymmenkunta ulkomaalaistaustaista miestä. He kutsuivat itseään nimellä Nationalsozialistischer Untergrund eli NSU.

Syksyllä 2011 Mundlos ja Böhnhardt ampuivat itsensä pieleen menneen pankkiryöstön jälkeen. Zschäpe antautui poliisille ja on siitä lähtien käynyt oikeutta osallisuudestaan NSU:n toimintaan.

NSU Saksan uusnatsimurhat beate mundlos
Natsipuput Beate ja Mundlos. (Mundlosia näyttelevä Albrecht Schuch muuten on hiton söötti.)

NSU-minisarja jakautuu kolmeen jaksoon. Ensimmäinen jakso kertoo Zscäpen, Mundlosin ja Böhnhardtin 90-luvusta aktiivisen ja radikaalin oikeistoryhmittymän parissa. Toisessa jaksossa paneudutaan NSU:n uhreihin ja heidän omaisiinsa, ennen kaikkea ensimmäisen uhrin perheeseen. Kolmas jakso keskittyy NSU:n rikosten tutkintaan ja saksalaisten tiedustelu- ja poliisiorganisaatioiden keskinäisiin ristiriitoihin.

Sanotaan tämä suoraan: Sarjan ensimmäinen jakso on loistava. Siinä kerrotaan moralisoimatta ja ymmärrettävällä tavalla, kuinka Beate (Anna Maria Mühe), tyystin tavallinen itäsaksalainen teinityttö, päätyy oikeistoradikaalien seuraan. Nuori Beate viettää aikaansa punkkareiden ja vasemmistolaisten kanssa, ja käy jopa hajottamassa natsien kerhotalon ikkunan. Myöhemmin hän päätyy itse hengailemaan saman kerhotalon katon alle. Kyse on alkuun vain hauskanpidosta: kuunnellaan musiikkia, juodaan kaljaa ja remutaan yhdessä. Oikeistolaisnuoriso tarjoaa moniongelmaisen äidin kasvattamalle Beatelle perheen, jollaista hänellä ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Kerhotalolla hän tuntee olevansa turvassa, ystävien ympäröimänä. Sieltä hän löytää myös elämänsä miehen – tai oikeastaan kaksi.

NSU-kolmikosta tekee erikoisen joukkion se, millaiset siteet heidän välillään vallitsivat. Zschäpella oli sutinaa kummankin Uwen kanssa – ensin Mundlosin, sitten Böhnhardtin. Ideologia on kuitenkin kolmikolle niin tärkeä, ettei tunteiden ja henkilökohtaisten ristiriitojen anneta lyödä kiilaa aatetoverien väliin.

saksan uusnatsimurhat
Uwe, Beate, Uwe. (Sanoinko jo, että Mundlosia näyttelevä Albrecht Schuch on hiton söötti?)

Ensimmäinen jakso päätyy vuoteen 1998, jolloin kolmikko vetäytyi maan alle ja aloitti elämänsä valeidentiteettien varjossa. Tähän päättyy koko sarjan oikeasti kiinnostava osa. Kaksi viimeistä jaksoa olivat ainakin minulle lähinnä ajanhukkaa.

Usein kuulee valiteltavan sitä, kuinka tiiviisti erilaisia rikoksia kuvaavat lehtijutut, kirjat ja elokuvat keskittyvät nimenomaan tekijöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Rikollisille myönnetty julkisuus on jossain määrin omiaan synnyttämään ns. jäljittelyrikoksia. On ehdotettu, että tämän efektin torjumiseksi julkisuudessa pitäisi käsitellä enemmän uhreja, heidän omaisiaan sekä väkivallan aiheuttamaa surua ja pelkoa. Ilmeisesti tämän takia sarjan toisessa jaksossa keskitytään Zschäpen, Böhnhardtin ja Mundlosin rikosten uhreihin.

Vaikka tarkoitus on hyvä, ei homma toimi. Sarjan toisessa jaksossa tavatut uhrit ja heidän omaisensa eivät ole kiinnostavia. Omaisten suru on toki yleisinhimillistä ja riipaisevaa, mutta tässä yhteydessä sitä keskittyisi mieluummin niihin asioihin, jotka tekivät murhasarjasta poikkeuksellisen. Jakso ei haasta katsojaa – se vain jättää hänet vellomaan omaisten hämmennykseen ja melankoliaan. Suoritus on niin vaisu, että harkitsin jättäväni jakson katselemisen kesken. (En kuitenkaan jättänyt.) – Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Almila Bagriacik tekee komean roolisuorituksen NSU:n murhaaman kukkakauppiaan tyttärenä.

NSU Saksan uusnatsimurhat
Risti roihuaa Jenan yössä.

Kolmas jakso on kuin sekoitus saksalaisia dekkarisarjoja ja True Detectiveä. Tutkintaorganisaatiot sotkevat toistensa työtä yrittäessään löytää NSU-kolmikkoa. Jaksossa vihjataan, että tiedustelutoiminnan siteet ääriryhmiin ovat liiankin lämpimät ja että viranomaiset suorastaan veljeilevät oikeistorikollisten kanssa tiedusteluyhteistyön varjolla. Jakso on rakenteeltaan rikkonainen, ja kronologiaa soudetaan ees taas milloin mihinkin suuntaan. Kokonaisuus on lähes yhtä pitkäveteinen kuin sarjan toinen jakso.

Olen kahlannut elämäni aikana aika paljon kansallissosialisteja ja heidän ideologiaansa käsitteleviä teoksia. Tähän on hyvin yksinkertainen syy: haluan ymmärtää. En ole erityisen kiinnostunut laajentamaan tietojani siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, miksi niin tapahtui. Juuri siksi pidin sarjan ensimmäisestä jaksosta niin paljon: se onnistuu jossain määrin selittämään, miksi Beate Zschäpe lyöttäytyi oikeistoradikaalien seuraan ja kuinka hänestä tuli lööppien ”natsimorsian”. Toinen ja kolmas jakso eivät käsittele tätä asiaa lainkaan. Itse asiassa Zschäpe, Böhnhardt ja Mundlos esiintyvät näissä jaksoissa vain vilaukselta. Harmi. – Ehkäpä sarjan kaksi viimeistä jaksoa ovat objektiivisesti arvioituna mukiinmeneviä; minun odotuksiani ja toiveitani ne eivät kuitenkaan vastanneet, joten petyin niihin väistämättä.

Jokaisen käsikirjoittajan ja kirjailijan kannattaa odotella ja harkita tovi, ennen kuin alkaa työstää tarinaa ajankohtaisesta ”historiallisesta” tapahtumasta. Olen usein kuullut sanottavan, että seitsemän vuoden gäppi on hyvä minimi tapahtumien ja siitä kertovan fiktion välillä, ja uskon, että tämä on hyvä nyrkkisääntö. NSU-minisarjan tekijät ovat heittäneet tällä periaatteella vesilintua: tapahtumien oikeuskäsittely on edelleen kesken.

Erityisen ongelmallisen sarjasta tekee se, että tekijät sanoutuvat irti kaikesta vastuusta todenmukaisuuden suhteen. Ensimmäisen jakson alussa kerrotaan, että sarja perustuu tositapahtumiin, mutta ”sisältää fiktiivisiä aineksia eikä siis ole tarkka kuvaus tapahtumista”. Asia selvä: perustuu tositapahtumiin, muttei väitä kuvaavansa asioita siten kuin ne tapahtuivat.

NSU Saksan uusnatsimurhat lava
Musiikki on keskeinen osa natsialakulttuurin vetovoimaa.

Rehellisesti sanottuna oli mielestäni virhe tehdä tällainen sarja nyt, kun tapaus yhä kuplii kannen alla. Fiktionalisoinnin ja tulkinnan aika on myöhemmin – sitten, kun asiaan liittyvää tietoa on saatu pureskella tarpeeksi. Tällä erää NSU:sta olisi kannattanut tehdä pikemminkin dokumentti, ei fiktionalisaatiota.

NSU-kolmikon elämän kiinnostavin vaihe eli vuosina 1998–2011 vietetty maanalainen jakso jätetään sarjassa kokonaan käsittelemättä. Miten Zschäpe, Mundlos ja Böhnhardt käytännössä onnistuivat pakoilemaan poliisia 13 vuoden ajan? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat? Millaiset heidän keskinäiset välinsä olivat? Toivoivatko he koskaan, etteivät olisi vetäytyneet maan alle? Ja ennen kaikkea: kuinka heidän suhtautumisensa ideologisiin kysymyksiin muuttui, vai muuttuiko se lainkaan? Näistä asioista saadaan toivottavasti tulevaisuudessa jotakin kovakantista luettavaa.

Jos NSU:n ensimmäinen jakso olisi itsenäinen televisioelokuva, antaisin sille vähintään neljä tähteä. Toinen ja kolmas jakso ovat korkeintaan kahden tähden arvoisia. Näin epätasaisen kokonaisuuden tähdittäminen on jokseenkin mieletöntä, joten jätetään tähdet tällä kertaa antamatta.

NSU – Saksan uusnatsimurhat on katsottavissa Yle Areenassa toukokuun loppuun saakka.

Bernhard Schlink: Lukija (1995) arvostelu

lukija kansi
Lukija (1995)

Bernhard Schlink: Lukija (Der Vorleser, 1995, suom. 1998)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Katsoin Stephen Daldryn ohjaaman Lukija-elokuvan (The Reader, Saksa/Yhdysvallat 2008) joskus viime vuosikymmenen lopulla. Vaikken yleensä ole järin perso draamalle enkä valtavirtatuotteiden natsiruodinnalle, Lukija teki minuun vaikutuksen. Nyt, kun elokuvan katselusta on kulunut jo hieman aikaa, oli sopiva hetki tarttua alkuteokseen. Suurin osa elokuvan yksityiskohdista oli jo pyyhkiytynyt mukavasti pois mielestä. En kuullut kirjan pitkiä sisäisiä monologeja lukiessani Ralph Fiennesin ääntä. Sen sijaan Kate Winslet kasvoista en päässyt eroon: hänen roolisuorituksensa elokuvassa on liian mieleenpainuva.

Lukijan tarina jakautuu kolmeen osaan. On alku: päähenkilö ja minäkertoja, lukioikäinen Michael rakastuu Hannaan ja saa odottamatonta vastarakkautta. On keskikohta: oikeustieteen ylioppilas Michael seuraa oikeudenkäyntiä, jossa Hanna on syytettynä. Ja on loppu: mitä tapahtui oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen?

Teoksen alkupuoli ei lupaa paljoa. Eletään oletettavasti 1950-lukua. Aikuistumisen kynnyksellä keikkuva Michael aloittaa intiimin suhteen Hannaan, joka voisi ikänsä puolesta olla Michaelin äiti. Kiihkeä suhde on pidettävä salassa, sillä maailma ei katso hyvällä keski-ikäisen naisen ja teinipojan lempeä.

Vaikka ensimmäinen osa ei tarinan tei teemojen kannalta juuri innosta, on se kuvauksen kannalta varsin onnistunut. Michael kuvaa erityisesti elinpiirinsä miljöitä eläväisesti ja osuvin sanoin. Hän kuvailee auliisti myös Hannaa, jonka hhamoon lukija nyt tutustutetaan  ja ihastutetaan. Hanna on pelokas ja arka, mutta samalla voimakas ja dominoiva. Ei ole hetkeäkään epäselvää, että juuri Hanna päättää, mihin suuntaan hänen ja Michaelin välinen suhde kehittyy. Samalla hänessä on jotakin vastenmielistä, alkukantaista ja kehittymätöntä.

Samalla teini-ikäisen pojan ja neljääkymmentä lähestyvän naisen suhde tuntuu kyseenalaiselta. On hyvä leikitellä hetki sillä ajatuksella, millainen teos Lukija olisi, jos asetelma olisikin päinvastainen: jos Hanna olisikin Hanz ja Michael olisikin Michaela. Suhtautuisimme toisin moneen asiaan.

Alkupuoli on kuvaukseltaan rikasta, mutta sisällöltään ohkaista. Vanhemman naisen ja nuoren miehen välisen suhteen kuvaaminen ei sinällään ole kovinkaan kiinnostavaa. Temaattista sisältöä tekstiin alkaa tulla juonen toisessa osassa, kun Michael pääsee seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa Hanna istuu syytettynä erinäisistä toisen maailmansodan aikana tapahtuneista rikoksista. Hanna ja Michael lakkaavat olemasta yksilöitä ja muuttuvat omien sukupolviensa edustajiksi: natseiksi (tai vähintäänkin natsien hyväksyjiksi) ja nuoreksi, nousevaksi sukupolveksi, joka kokee väsymätöntä tarvetta käsitellä ja märehtiä edellisen sukupolven tekoja. Tätä kuvaa Michaelin pohdinta siitä, kuinka oikeudenkäyntejä seuraavat opiskelijat suhtautuvat istunnoissa käsiteltäviin asioihin:

Nykyisin olen sitä mieltä, että todella inhottavaa olikin se into, jolla me kaivoimme esiin hirveyksiä ja yritimme tyrkyttää tietoa niistä muillekin. Mitä kauheammista tapauksista luimme ja kuulimme, sitä vakuuttuneemmaksi tulimme omasta valistus- ja syyttämistehtävästämme. Vaikka jotkut seikat olivat salvata meiltä hengen, me kohotimme ne voitonriemuisina esiin. Katsokaas tätä!

Tähän asenteeseen törmää yhä tänä päivänäkin aika usein. On ihmisiä, jotka lukevat kirjallisuutta holokaustista (& cetera) voidakseen reagoida lukemaansa – voidakseen kauhistua ja päivitellä, kuinka kukaan pystyy tekemään tuollaista. Tarkoituksena ei ole laajentaa omaa ymmärrystä, vaan vahvistaa lukijan sisäistä kokemusta siitä, että holokaustin kaltaiset ilmiöt ovat hänen omalle maailmalleen ja sisäisyydelleen jotakin täysin vierasta ja mahdotonta.

Juuri tässä kohtaa mennään metsään. Ihminen, joka ei tutki sisintään ja tunnista omaa potentiaaliaan väkivaltaan ja pahaan, on kaikkein eniten altis sopivan tilaisuuden tullen sortumaan niihin. Juuri siksi pelkkä tuomitseminen on äärimmäisen vaarallista – ja juuri siksi Lukija on romaanina niin ansiokas.

Lukija @ Adlibris