Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (Hitler’s Furies: German Women in the Nazi Killing Fields, 2013, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Muistatteko, kun viime syksynä kerroin Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä -muistelmateoksesta? Toivottavasti ette. Suunnittelin jo tuolloin, että tutustumista kolmannen valtakunnan naisiin voisi jatkaa Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teoksen merkeissä. Kirja muistui pitkästä aikaa mieleeni, kun bongasin niteen kirjaston esillepanohyllystä. Mukaan lähti.

Lower keskittyy teoksessaan ennen kaikkea itäisen Euroopan holokaustiin. Kun saksalaiset raivasivat itselleen Lebensraumia Itä-Euroopasta, piti maat ja asumukset tyhjentää entisistä asukkaista. Vaikka saksalaisten laajamittaista muuttoliikettä itään ei koskaan ehtinyt tapahtua, asettui valtakunnan itäisille seuduille varteenotettava määrä saksalaisia toimittamaan erilaisia tehtäviä. Itään suuntasi paljon myös naisia. Osa lähti aviomiehen ja perheen vuoksi, osa etsi idästä itselleen elantoa ja uraa.

Lower käsittelee teoksessaan pääosin neljää naisryhmää: opettajia, sairaanhoitajia, sihteereitä ja SS-miesten aviovaimoja. Kiinnostavaa sinänsä, se kaikkein tunnetuin ja stereotyyppisin naisnatsityyppi puuttuu listalta kokonaan – missä ovat keskitysleirien naisvarijat? Lower ei ilmaise tätä aivan suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että hänen mielestään naispuoliset natsirikolliset samastetaan liian vahvasti nimenomaan vartijoihin. Hitlerin raivottaret tuntuu olevan  nimenomaan yritys kääntää huomio toisaalle ja osoittaa, että vartijat eivät olleet suinkaan ainoita saksalaisnaisia, jotka osallistuivat holokaustin toimeenpanoon.

Teoksen avartavimpia oivalluksia on se, millaisia mahdollisuuksia idän suuntaan laajeneva valtakunta saksalaisnaisille tarjosi. Kolmatta valtakuntaa on perinteisesti pidetty naisten aseman kannalta taantumuksellisena järjestelmänä, jossa naisen paikka oli kotona kodin- ja lastenhoidon parissa. Asia ei Lowerin mukaan kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertainen:

Naiset alkoivat toimia sen ehkä pelottavan, mutta useammin kuitenkin voimaa antavan, kunnianhimoisen ajatuksen pohjalta, jonka mukaan heidän pitäisi odottaa elämältä enemmän. Jokainen Hitlerin raivottarista kertoo muistelmissaan ja haastatteluissaan samanlaisista nuoruudenkokemuksista: päätettyään koulunsa nuorina aikuisina he tajusivat, että he halusivat tulla joksikin. — — Nuoret, vaatimattomista oloista lähtöisin olevat naiset toivat itseään esiin lähtemällä kylistään, ilmoittautumalla konekirjoittaja- tai sairaanhoitajakursseille ja liittymällä poliittiseen liikkeeseen. [Näiden naisten] mielissä väikkyi ajatus, että Saksassa ja sen ulkopuolilla oli tarjolla mahdollisuuksia.

Käytännössä Lower tuntuu näkevän kansallissosialistiseen hegemoniaan kasvaneiden naisten sukupolvessa orastavaa individualistista elämänkatsomusta. Mistään feminismin riemuvoitosta ei tietenkään voi puhua – naisasialiike oli epäsuosiossa, ja sitä pidettiin (Lowerin mukaan) suorastaan vanhanaikaisena. Käytännössä itään laajentuva valtakunta kuitenkin antoi naisille uudenlaisia mahdollisuuksia työllistyä ja elää itsenäisesti ilman riippuvuussuhdetta synnyinperheeseen tai aviomieheen.

On siis suhteellisen helppoa ymmärtää, miksi saksalaiset (naiset) lähtivät niin mielellään itään: se tarjosi työtä. Ehkäpä kaikkein suurin työsarka avautui sihteereille ja muille toimistotyöntekijöille, joita lähti Saksasta työhön itään yli 10 000. Erityisesti SS:n palkkalistoille pääsy tarjosi mahdollisuuden päästä osaksi eräänlaista uutta eliittiä. Gestapo taas tarjosi kilpailukykyistä palkkaa ja vakaata urakehitystä. Näissä organisaatioissa toimivat toimistyötyöntekijät eivät tietenkään osallistuneet holokaustiin käytännön tasolla. Sen sijaan he muun muasa organisoivat keskitys- ja tuhoamisleirivankien kulketuksia ja asuttamista ja kantoivat näin oman kortensa kekoon. On turha väittää, etteivät nämä naiset tienneet, mitä tekivät.

Holokaustia toteutettiin kaikessa hiljaisuudessa myös vanhan valtakunnan sisällä. Tämä työ lankesi lääkärien ja sairaanhoitajien kontolle. Vammaisia, mielisairaita ja perinnöllisesti sairaita likvidoitiin ruiskeilla ja kaasulla. Tuntuu omituiselta, kuinka sairaanhoitaja, jonka pitäisi lähtökohtaisesti tähdätä elämän suojelemiseen ja jatkumiseen, voi osallistua ihmisten murhaamiseen. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että kolmannessa valtakunnassa sairaanhoitoon liittyvä perusideologia muuttui: korkeimpana arvona oli rotuhygienia, jolle elämän jatkuvuus oli alisteista.

Lower kuvaa naisten osuutta holokaustissa yleistajuisesti ja johdonmukaisesti. Osa Lowerin kuvaamista naisista voi puolustautua toteamalla, etteivät he voineet mitään niille tapahtumille, joita he joutuivat todistamaan. Tämä puolustus ei kuitenkaan päde  läheskään kaikkiin: monet naiset osallistuivat holokaustin toteuttamiseen omasta vapaasta tahdostaan ja suuremmalla panoksella kuin heiltä toivottiin tai odotettiin.

Kun teoksen loppupuolella tulee selitysten aika, muuttuu Lowerin kerronta hapuilevaksi. Oikeastaan tämä ei ole mikään ihme: Lower on historiantutkija eikä ihmismielen tuntija, ja nimenomaan ne, jotka tarkastelevat asiaa psykologisesta näkökulmasta, osaavat yleensä tarjota parhaat katsaukset tällaisten tekojen motiiveihin. Lowerille tuntuu tällä erää riittävän, että hän pystyy todistamaan naisten ottaneen osaa holokaustiin kaikilla sen tasoilla. Kenties selityksiä asialle onkin parasta etsiä toisten ihmisten toimesta toisenlaisissa teoksissa.

Kolmatta valtakuntaa käsitteleviä teoksia vaivaa usein kirjoittajan ylenmääräinen tarve kauhistella ja irtisanoa siten itsensä niistä ilmiöistä, joista hän kirjoittaa. Aivan kuin kirjoittaja pelkäisi, että lukija epäilee häntä kaappinatsiksi ja että hänen on siksi jatkuvasti todisteleva, miten kauhuissaan hän on käsittelemänsä aineiston äärellä. Vaihtoehtoinen, ehkä jopa todennäköisempi selitys kauhistelun ja tuomitsemisen määrälle on se, että lukijan omaan arviointikykyyn ei luoteta. Että jos lukijalle ei jatkuvasti hoeta, miten hirveitä ja sairaita ja kerta kaikkisen kamalia natsit olivat, hän päättää ottaa lukemastaan esimerkkiä ja pistää uunit lämpiämään. Itse en erityisemmin arvosta sitä, että minua pidetään lukijana näin tyhmänä ja kyvyttömänä arvioimaan lukemaani. Lower ei onneksi sorru kauhisteluun kuin muutamaan otteeseen, ja niissäkin kohdin tämä on asiayhteyden huomioonottaen jokseenkin ymmärrettävää.

Sen sijaan en ole erityisen ihastunut teoksen nimeen. Nimitys Hitlerin raivottaret, Hitler’s Furies, vihjaa siihen, että naiset ovat toimineet jonkinlaisen voimakkaan tunteen varassa. Tällaisesta stereotyyppisenä esimerkkinä ovat eksploitaatioelokuvissa suositut, yliseksualisoidut naisvartijahahmot, joiden kokemusmaailmassa väkivalta ja seksuaalisuus muhjautuvat sekavaksi tunnemössöksi. Lower pyrkii kuitenkin teoksellaan nimenomaan hälvyttämään tätä stereotypiaa ja pohtii, olisiko naispuolisten kansallissosialistien harjoittama väkivalta luonteeltaan sittenkin aika samanlaista kuin miespuolisten.

Raivotar-sanalla voidaan viitata myös kreikkalaisen mytologian kostottariin eli erinyksiin, joita kutsutaan myös nimellä eumenidit eli hyväntahtoiset. En näe minkäänlaista yhteyttä Lowerin kuvaamien naisten ja kostottarien välillä – ilmeisesti nimi on vain läntätty kirjan kanteen asiaa sen enempää miettimättä. Kiinnostavaa kuitenkin on, ettei Hitlerin raivottaret ole ainoa kansallissosialisteista kertova teos, joka on saanut nimensä kreikan kostottarista: myös Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin nimi viittaa samoihin hahmoihin.

Valittelen usein tietokirjojen kohdalla kuvaliitteiden puutetta. Hitlerin raivottarissa ei ole varsinaista kuvaliitettä, sen sijaan mustavalkoisia valokuvia on siroteltu lukujen sekaan. Kuvat eivät tietenkään näytä tavalliselle mattapaperille painettuna yhtä kirkkailta kuin ne olisivat erillisellä valokuvaliitteellä näyttäneet, mutta väliäkö tuolla. Kaikkiaan kirja on painotuotteena kaunis, erityisesti sen kansi on mielestäni kauniisti suunniteltu.

Lower mainitsee vain ohimennen maailman tunnetuimmat naispuoliset natsirikolliset eli Ilse Kochin ja Irma Gresen. Paradoksaalista kyllä, Lowerin kirjan myötä eriyisesti Gresen kohtalo alkoi kiinnostaa minua – ehkä juuri siksi, että Grese nimenomaan sulkee hänet oman teoksensa ulkopuolelle. Grese on kiinnostava erityisesti ikänsä puolesta: hän oli vain 22-vuotias, kun hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön. Niin tunnettu hahmo kuin Grese onkin, hänestä ei ilmeisesti ole kirjoitettu kunnollista elämäkertaa – vain ohuita lipareita, joiden laatutasoon en luottaisi. Harmi.

Hitlerin raivottaret (kovakantinen) @ Adlibris
Hitlerin raivottaret (pokkari) @ Adlibris