Viime viikolla eetteriin putkahti suomenuskosta kertova, A. W. Yrjänän isännöimä dokumentti Ukonvaaja (Suomi 2016). Dokumentin teesi on, että me suomalaiset tiedämme liian vähän esi-isiemme maailmankuvasta, uskosta ja luontosuhteesta. Nykysuomalainen ei voi palata metsään ja teeskennellä olevansa kuin esi-isänsä, mutta suotavaa on, että menneiden sukupolvien maailmasta ja perinteistä oltaisiin edes jossain määrin kiinnostuneita. Niin nykyään kai ollaankin yhä kasvavissa määrin.

Yrjänä haastattelee Ukonvaajassa ennen kaikkea tutkijoita: mukaan mahtuu kaksi arkeologia, folkloristiikan tutkija ja uskontotieteilijä. He esiintyvät dokumentissa asiantuntijoina – siis henkilöinä, joilla ei ole käsillä olevaan aiheeseen sen kummempaa emotionaalista sidettä, ja jos onkin, se pidetään mahdollisimman hyvin piilossa. Ainoastaan emeritusprofessori Juha Pentikäinen antaa selvästi ymmärtää, että suomalainen munaisusko ei ole hänelle pelkkä tutkimuksellinen kiinnostuksen kohde.

Tutkijoiden haastattelut ovat kiinnostavia, mutta ne syövät niin suuren osan dokumentin pituudesta, että hieman puolivälin jälkeen alkaa kyllästyttää. Onneksi haastateltavien joukkoon mahtuu myös Taivaannaulan ry:n jäseniä, joilla on suomenuskoon ja perinteiden ylläpitoon vahvan omakohtainen ote. Ilman heidän haastattelujaan dokumentti jäisi liian käsitteelliseksi ja vieraaksi elävälle todellisuudelle. – Ehkäpä dokumenttiin olisi ollut hyvä haastatella tutkijoiden ja Taivaannaulan jäsenten lisäksi myös jotakin kolmatta ihmisryhmää, vaikkapa luonnosta ja suomenuskosta ammentavia taiteilijoita.

Ukonvaajan kuvausmatkoilla on pyöritty lähinnä eteläisen Suomen alueella, eritysesti Hämettä pörrätään ristiin rastiin. Lapissa on ilmeisesti käyty vain karhunbongausretkellä. Pidän tätä hyvänä valintana; kliseinen Lappi-kuva shamaaneineen ja yöttömine öineen on nähty liian moneen kertaan. Lisäksi Hämeestä löytyy uskomaton määrä erilaisia muinaismuistoja, ja näillä paikoilla vierailu tuo dokumenttiin mukavasti konketiaa. – En tosin itse ole muinaismuistoturismista erityisen innoissani, enkä ole koskaan aivan ymmärtänyt, millaisia tutinoita kuppikiviä tai kalliomaalauksia katsellessa pitäisi kokea. Tärkeintä ovat menneiden miesten ajatukset ja tieto, eivät materiaaliset ja siis kovin katoavat todisteet esi-isien touhuista. Tiedän kuitenkin, että moni ajattelee asiaa toisin.

Shamanismi on jätetty Ukonvaajassa käytännössä kokonaan käsittelyn ulkopuolelle. Aivan mahtavaa! Kun keskustelu kääntyy shamanismiin, unohdetaan helposti se tavallisen suomalaisen arkinen, omakohtainen suhde luontoon. Shamanismin myötä puheeseen tulee usein se sävy, että kyse on jostakin mystisestä ja jännästä, mitä pidän negatiivisen asiana. – Okei, mä myönnän: olen aina suhtautunut vieroksuen shamanismiin ja siihen, että monet nykyihmiset ovat siitä kiinnostuneita (syistä, jotka ovat liian monimukaisia tässä selitettäviksi). En siis kuvittele tai väitä tarkastelevani asiaa millään tasoin objektiiviselta kantilta.

Yksi Ukonvaajan kiinnostavimmista piirteistä on se, että se päästää ääneen myös ne kannat, jotka pyrkivät demystifioimaan suomalaisten luontosuhdetta. Folkloristiikan tutkija John Björkman mainitsee, että muinaisten suomalaisten luontosuhde oli hyvin funktionaalinen: luontoa ei kunnioitettu ja arvostettu siksi, että sillä olisi jokin itseisarvo tai siksi, että siinä olisi nähty jotakin mystistä, vaan koska sieltä saadaan kaikenlaista tarpeellista. Muutenkin on hienoa, että dokumentissa pysytellään aiheesta sopivan välimatkan päässä. Tämä ei ole itsestäänselvyys: aivan liian usein törmää ihmisiin, jotka suhtautuvat tähän aihepiiriin hieman liian tosissaan. Seurauksena on masentavaa öyhötystä ja änkyröintiä, joka on  verrattavissa mitä taantumuksellisimpiin kristinuskon muotoihin.

Ukonvaaja väittää kuvaavansa Yrjänän henkistä matkaa omille kulttuurisille juurilleen, ja sitä se kai tosiaan kuvaakin. Valitettavasti dokumentissa ei kuitenkaan synny kunnon vaikutelmaa tarinasta, matkasta tai kertomuksesta. Yrjänä haahuilee pitkin Suomea katselemassa muinaismuistoja ja haastattelemassa ihmisiä, mutta mikään ei näytä tuon matkan mittaan muuttuvan. Jotta syntyisi kokemus kertomuksesta tai matkasta, olisi matkan alun ja päätepisteen erottava toisistaan selkeästi.

Toivoin, että dokumentissa olisi selkeämmin etsitty vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, mikä olisi synnyttänyt dokumenttiin jännitettä. Nyt kerronta jää sattumanvaraiseksi, vaille punaista lankaa ja kulkusuuntaa. Yrjänä väittää dokumentin lopussa oivaltaneensa matkansa myötä jotain olennaista henkisistä juuristaan, mikä vaikuttaa kuitenkin kovin teennäiseltä yritykseltä luoda sulkeuman tuntua. ”Kunhan nyt jotain tulee sanottua.”

A. W. Yrjänä on dokumentin isännäksi luonteva valinta. (Dokumentin promootion yhteydessä Yrjänästä on puhuttu jopa dokumentin päähenkilönä, mikä on mielestäni aika kummallista.) Minulla on aina ollut jokseenkin ristiriitainen suhde Yrjänän henkilöön; arvostan häntä biisintekijänä, ja hänen syvä bassonsa on muhkeimpia miesääniä, joita tästä maasta löytyy. Toisaalta hänen runonsa ovat kehnoja, enkä viitsi pahoittaa mieltäni muistelemalla niitä Hesarin ruokasivuilla julkaistuja kolumneja.

Ukonvaaja kuitenkin kallisti Yrjänä-vaakaani selvästi positiivisen puolelle. Hän ei yritä päteä ja brassailla, vaan antaa haastateltavien puhua. Hän toki tuo haastatteluissa esille myös omaa persoonaansa – juuri sopivassa määrin. On mahtavaa, että Yrjänän kaltainen hahmo on antanut dokumentille kasvot. Ehkäpä miehen tekoparroittaminen elokuvan promokuvia varten menee jo ylilyönnin puolelle, mutta ilmeisesti elokuvamarkkinointia ei nykyään voi tehdä ilman tällaista hassuttelua.

Ukonvaajaa leimaa kauttaaltaan tietty kotikutoisuus – pääosin ihan hyvällä tavalla. Kuvauksen ja leikkauksen suhteen nuhruisuus on kuitenkin häiritsevää. Kuvanlaadussa ei ole kehumista, eikä dokumentti varmaankaan ole parhaimmillaan elokuvateatterissa esitettynä. Leikkausratkaisut synnyttävät ajoittain tahattomia vaikutelmia; esimerkiksi Taivaannaulan edustajien haastattelussa leikkaus luo sen vaikutelman, että Yrjänä tekee pilkkaa haastateltavien maailmankuvasta. Dokumentin visuaalisuudella on kuitenkin myös ansioita: erityisesti luontoa kuvaavat, nopeutetut otokset ovat kuvanlaadun puutteista huolimatta erittäin kauniita.

Ukonvaaja on tuotettu joukkorahoituksen turvin. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset ihmiset dokumenttia ovat oikein rahoittaneet – todennäköisesti lähinnä ne, jotka ovat suomenuskosta jo valmiiksi kiinnostuneita ja jotka toivovat aiheelle suurempaa medianäkyvyyttä. Tällaisille katsojille sinällään dokumentti tuskin tuo mitään uutta tietoa – mutta ehkäpä sillä ei ole merkitystä? Ehkä mesenaatti ei haluakaan nähdä itselleen suunnattua dokumenttia, jossa aihepiirin asioita käsiteltäisiin syvällisemmin, vaan pikemminkin aihepiiriin tutustumattomille suunnatun yleiskatsauksen? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa olen yllättynyt (positiivisesti) siitä, kuinka suuri kuhina dokumentin ympärillä on käynyt ja käy edelleen. Aihe selvästi kiinnostaa suuriakin yleisöjä.

*****