Yle Teema esitti toissa sunnuntaina Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija -elokuvan (Night of the Demon, Iso-Britannia 1957). Kyseessä oli elokuvan ensimmäinen esitys Suomen televisiossa. Olen halunut katsoa elokuvan jo vuosia, mutta mahdollisuudet sen näkemiseen olevat olleet käytännössä olemattomat. Iso käsi siis Teemalle tästä kulttuuriteosta!

Elokuva kertoo parapsykologian tutkija John Holdenista (Dana Andrews), joka pyrkii yhdessä kollegansa professori Harringtonin kanssa paljastamaan muuan tohtori Julian Karswellin (Niall MacGinnis) osuuden satanistisen kultin toiminnassa. Harrington menehtyy kuitenkin yllättäen kummallisissa olosuhteissa, ja Holden joutuu jatkamaan tutkimustyötään yksin – tai ainakin melkein: edesmenneen professorin sukulaistyttö Joanna Harrington (Peggy Cummins) ilmaantuu pian hänen avukseen.

Holdenin maailmankuva on ehdottoman tieteellinen ja materialistinen. Hän pitää Karswellia huijarina, jonka maine maagikkona perustuu tyhjänpäiväisiin silmänkääntötemppuihin. Kun Holden kuitenkin paneutuu Karswellin toiminaan syvemmin, selviää hänelle asioita, jotka eivät käy yksiin hänen maailmankuvansa kanssa. Silti hän kieltäytyy sitkeästi uskomasta Karswellin maagisiin kykyihin.

Toisin kuin tämän ajanjakson ilmaisullisesti vähänkin kunnianhimoisemmat kauhuelokuvat yleensä, Paholaisen palvelija paljastaa kursailematta katsojien silmille keskushenkilöitä jahtaavan, yliluonnollisen mörön. Tulidemoni nähdään ensimmäistä kertaa aivan elokuvan alussa, ja sitä päästään ihmettelemään myöhemminkin pariin otteeseen elokuvan mittaan. Niin ohjaaja, käsikirjoittaja kuin pääosan esittäjäkin vastustivat ehdottomasti demonin näyttämistä katsojille, mutta tuottaja runnoi tahtonsa läpi ja sai havittelemansa muovailuvahamörön.

Vaikka tulidemoni on kai ollut aikalaiskatsojien silmissä eri jännä ilmestys, näyttää se tänä päivänä lähinnä naurettavalta. Mieleen tulee kysymys: näyttävätkö tämän päivän hienot erikoistehosteet yhtä typeriltä 2070-luvulla? Millaisista tehosteita aika ajaa ohi, millaisista ei? Eiväthän suinkaan kaikki vanhojen elokuvien tehosteet näytä tänä päivänä idioottimaisilta.

Elokuvassa sotketaan surutta keskenään riimutraditiota, Stonehengen mystiikkaa ja jonkinlaista saatananpalvonnan ja noituuden epäpäpyhää yhdistelmää. Mukaan on ängetty myös yksi spiritistinen istunto. Yleensä tällaiset epäsuhtaiset kokoelmat toisiinsa liittymättömiä, parapsykologisia aiheita tekevät elokuvasta kuin elokuvasta sekavan ja hölmön. Paholaisen palvelija on kuitenkin poikkeus: vaikka riimujen, Stonehengen ja keskiaikaisen noituuden yhdistelmä on mielivaltainen, on se laitettu sen verran nättiin pakettiin, että sen kyllä sulattaa.

Paholaisen palvelijan näyttelijäntyötä on ilo katsella. Oma suosikkini on satanistinoita Niall MacGinnis, jonka pellemaski tuo mieleen John Wayne Gacyn (aikana, jolloin Gacy ei ollut vielä aktivoitunut väkivaltarikollisena). Peggy Cumminsissa on samaa pehmoista hempeyttä kuin Marilynissa. Liam Redmond tekee pienen, mutta sitäkin eläväisemmän roolin tutkija O’Brienina.

Paholaisen palvelijaa ei valitettavasti saatu Areenaan, mutta Tourneurin kaksi muuta elokuvaa, Kissaihmiset (josta kirjoitin blogiin aiemmin) ja Yö voodoo-saarella, ovat edelleen katsottavissa. Teema jatkaa Tourneur-sarjaa vielä yhdellä elokuvalla: viime sunnuntaina nähtiin Varjot menneisyydestä. Sitä en ole vielä katsonut.

*****