Rick and Morty (2013-) arvostelu [PÄIVITETTY 6/2020]

rick and morty arvostelu
Rick and Morty (2013-)

Rick and Morty (2013-) on aikuisille suunnattu, räävitön animaatiokomedia. Sarja kuvaa eläkeikäisen tiedemiehen Rickin ja hänen yläasteikäisen tyttärenpoikansa Mortyn absurdeja seikkailuja vierailla planeetoilla ja rinnakkaistodellisuuksissa. Olen kirjoittanut tämän tekstin alkuosan vuonna 2018 ja päivittänyt sittemmin sitä neljännen tuotantokauden osalta. Jos neloskausi kiinnostaa, hyppää suoraan tänne.

Rick and Morty, kaudet 1-3

Ahmin vastikään kaikki kolme tuotantokautta ja nyt ihmettelen, miten Netflixin mustan huumorin taittuvat piirretyt voivat olla järjestään niin hiton laadukkaita. F is for Family, Big Mouth, Bojack Horseman – ja nyt vielä Rick and Morty. Katsoi Netflixistä mitä aikuisille suunnattua piirrettyä tahansa, aina kolahtaa.

Rick and Mortyn ydinmehu on Rickin räävitön ja julkea hahmo. Rick on vaikea ihminen. Hän on alkoholisoitunut, itsepäinen ja äkkipikainen. Lisäksi hän on nero. Tämä luonteenpiirteiden yhdistelmä johtaa usein absurdeihin tilanteisiin: Eräässä jaksossa Rick muuttaa itsensä suolakurkuksi välttääkseen perheen yhteisen terapiaistunnon. Toisessa jaksossa hän kutsuu kotibileisiin perheen yhteiseen kotiin joukon eriskummallisia ystäviä, jotka ovat kotoisin toisista ulottuvuuksista ja galakseista. Aika ajoin hän toki käyttää aivojaan myös jokseenkin hyödyllisten asioiden tavoitteluun.

Rick suolakurkkuna

Rickin nerous tekee hänestä uniikin, mutta samalla onnettoman. Hän ymmärtää paremmin kuin kukaan muu, kuinka universumi toimii – ja samalla käsittää, kuinka merkityksetön hän ja hänen läheisensä ovat. Rickin hahmo kiteyttääkin ikivanhan ajatuksen siitä, että äly ja ymmärrys eivät tee ihmistä onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi, pikemminkin päinvastoin. Samaan suuntaan osoittaa myös Rickin idioottivävy Jerry, joka elää omaa mitätöntä elämäänsä omassa pienessä kuplassaan – ja on onnellisempi kuin kukaan muu sarjassa.

Rick and Morty pohjautuu The Real Animated Adventures of Doc and Mharti -lyhytanimaatioon, joka puolestaan parodioi Paluu tulevaisuuteen -elokuvien ydinkaksikkoa: hössähtänyttä tiedemies Docia ja coolistia mutta vähemmän terävää Martya. The Real Animated on tyyliltään äärimmäisen karkea, eikä sen huumori varmasti vetoa kaikkiin. Rick and Mortyn läpät ovat tähän verrattuna jopa kesyjä.

Rick ja Morty ovat Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Docin ja Martyn onneton kaksospari: Docille ja Martylle on siunaantunut lähinnä myönteisiä luonteenpiirteitä, kun taas alkoholisti-Rick ja itsestään äärettömän epävarma Morty joutuvat tyytymään negatiivisiin ominaisuuksiin. Docilla ja Martylla on hauskaa – Rickin ja Mortyn elämä on jatkuvaa kipua, jonka terävintä kärkeä he pyrkivät taittamaan parhaansa mukaan. Morty pakenee masturbaation ja ulottuvuuksien välisen kaapelitelevision maailmaan, Rick ryyppää ja matkustelee ympäri universumia harrastamassa irtosuhteita planeettojen ja kollektiivisten tietoisuuksien (jep, luit oikein) kanssa.

Jatketaan vielä vertailua muihin populaarikulttuurin tuotoksiin: Rickissä on paljon samaa kuin Bojack Horsemanin nimihahmossa. Rick ja Bojack ovat ikääntyneitä, alkoholisoituneita, sanavalmiita ja sarkastisia. Molemmat ovat sisimmässään onnettomia ja ulkopuolisia. Vaikka Rick kieltää oman kipunsa läheisiltään, hän todistaa siitä jatkuvasti puheessaan: Rickin catchphrase, Wubba lubba dub dub, merkitsee toisella planeetalla asustavan lintukansan kielellä: Koen suunnattomia tuskia. Bojack sentään myöntää oman elämänsä surkeuden avoimesti, Rick puolestaan kompensoi ulkopuolisuuttaan viettämällä aikaansa lähinnä Mortyn kanssa. Mortyn kanssa hänen on hyvä olla, sillä Morty ei tuomitse tai suutu – ainakaan kovin usein.

A Rickle in Time -jaksossa Rick ja Morty onnistuvat jakamaan oman elämänsä kahteen rinnakkaistodellisuuteen. Schrödingerin kissa elää ja on kuollut.

Morty on kuin tyhjä kolo, johon katsoja voi asettaa itsensä. Hän on sosiaalisesti pelokas ja epävarma – siis täysin tavallinen teini. Mortyssa ei ole mitään erityisen kiinnostavaa. Rickin kulmikas ja räjähtävä persoona pääsee esille juuri Mortyn hiirenharmaata tavallisuutta vasten. Morty ei silti ole tylsä, ja toisinaan hän innostuu kesken seikkailun riehumaan vielä terhakkaammin kuin Rick.

Rick ja Morty ovat paitsi isoisä ja tyttärenpoika, myös opettaja ja oppilas. Hiljalleen Morty pääsee yhä enemmän avaruusmatkailun ja rinnakkaistodellisuuksissa seikkailun makuun. Saa nähdä, mitä neljäs tuotantokausi tuo tullessaan: tuleeko Morty murrosiän ja omituisten kokemuksien myötä itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi? Merkkejä tästä oli kolmannella tuotantokaudella havaittavissa. Rick puolestaan tuskin kehittyy hahmona, ellei hänelle sitten käy kuten Bojackille – kenties hän tunnustaa oman ulkopuolisuutensa ja Bojackin tavoin… ei tee tilanteen muuttamiseksi mitään.

Rick and Mortyn universumi on luonteeltaan kylmä ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Jakso toisensa jälkeen todistaa, että ihmisyksilön elämä, unelmat ja kärsimykset ovat maailmankaikkeuden edessä vähäpätöistä roskaa. Tarkennan: kyse ei ole siitä, että maailmankaikkeus olisi ihmiskuntaa kohtaan pahantahtoinen – itse asiassa tällainen skenaario olisi suorastaan lohdullinen, sillä se antaa ihmiskunnalle jonkinlaisen merkityksen ja roolin. Näin ei kuitenkaan Rickin ja Mortyn maailmassa ole. Sarjan universumi ei yksinkertaisesti välitä.

Kuten Bojack Horseman, myös Rick tykkää ajaa kännissä. Pelkääjän paikalla Morty.

Eräässä sarjan parhaista jaksoista (Get Schwifty) taivaalle ilmestyy vieraalta planeetalta matkustaneita olentoja, jotka pakottavat muut planeetat osallistumaan Idols-tyyppiseen kilpailuun, jossa huonosti menestyvät planeetat tuhotaan kylmästi. Toisessa jaksossa kohdataan pahoille teille ajautunut Rickin rinnakkaisversio, joka kiduttaa lukemattomia Morty-klooneja vain sekoittaakseen tutkat kloonien tuskasta kärisevien aivoaaltojen avulla. Kolmas jakso taas kuvaa Rickin avaruusaluksen akkua, joka sisältää kokonaisen pienen maailman – maailman, jonka ainoa merkitys on se, että sen asukkaat tuottaisivat virtaa Rickin alukseen. Kaikki osoittaa samaan suuntaan: yksilön osa maailmassa on mitätön.

Rick and Morty, 4. kausi

Oooooh-weeeee.

Kaikkihan sitä odottavat: että Rick and Morty menee pilalle. Että voimme sanoa tästä sarjasta samaa, mitä sanomme niin monesta muusta sarjasta: ne pari ekaa kautta oli hyviä, mutta sitten ne kusi sen.

Saamme odottaa jatkossakin.

Kauden ensmmäisessä jaksossa Rick törmää fasisti-Mortyyn.

Otetaan ensin ne huonot: neljännen tuotantokauden suurin heikkous on sen jatkuvajuonisuuden puute.  Jatkuvajuonisia elementtejä kyllä on, mutta niitä on vähänlaisesti verrattuna toisen tuotantokauden loppuun ja kolmannen tuotantokauden alkuun. Uskon kuitenkin, että neljännen tuotantokauden tapahtumat pohjustavat tulevien tuotantokausien kausaalikulkuja. Epäilen, että neljännen tuotantokauden tapahtumilla on kauaskantoisia vaikutuksia: kauden mittaan Morty saa niin pahasti köniinsä, etten ihmettelisi, vaikka hänestä kasvaisi myöhemmin Linnoituksen oma Evil Morty. Siinä teille jatkuvajuonisuutta.

Rick and Mortyn neljännen kauden jaksot avautuvat hitaasti, kerros kerrokselta. Olen katsonut kaikki kauden jaksot vähintään pari kolme kertaa ja myönnän, että osa niistä avautui minulle todella verkkaisesti. Rattlestar Ricklactica -jakso ei avaudu minulle täysin vieläkään – varmaankin siksi, että elokuvat, joihin sarjan konsepti perustuu, eivät ole minulle järin tuttuja.

Välitön klassikko: The Vat of Acid Episode.

Yksi neljännen tuotantokauden vaikeimmista – ja samalla palkitsevimmista – jaksoista on ns. junajakso eli Never Ricking Morty, joka vie sarjan metakerronnan aivan uudelle tasolle. Kirjaimellisesti koko jakso on pelkkää metatasoa. Edes Rick and Mortyn katsojat eivät ole tottuneet tämän tason metamöyhintään, joten hetki menee, ennen kuin kupletin juonesta saa kiinni.

Oma suosikkini kauden jaksoista on eeppistä tarinointia enteilevällä tavalla nimetty The Vat of Acid Episode,  jota voisi kutsua neljännen tuotantokauden Pickle Rick -jaksoksi (lue: kyseessä on välitön klassikko). Kuten kolmoskauden legendaarinen Pickle Rick -jakso, myös The Vat of Acid Episode on perustettu yksinkertaisen, suorastaan idioottimaisen idean varaan.  Tarinan liikkeellepaneva voima on Rickin pätemisentarve: hänen on jatkuvasti todistettava muille (ja aivan erityisesti Mortylle) omaa nerouttaan ja virheettömyyttään. Rickin autotallista ei koskaan tule sekundatuotteita, oli kyse sitten suolakurkuista tai happosammioista. Tätä ei kannata kyseenalaistaa, tai muuten…

Rick ei halua jakaa vessaansa.

Mainita täytyy myös The Old Man and the Seat -jakso, joka lienee kauden jaksoista melankolisin ja jossain mielessä myös filosofisin. Pinnallisesti ajateltuna jakson aihe on Rickin ujo kakka: tarina käynnistyy, kun Rick huomaa, että joku on käyttänyt hänen huolella rakentamaansa WC-apparaattia. Vessan luvaton käyttöönotto saa Rickin raivoihinsa – ja johdattaa hänet lopulta tilanteeseen, jossa hän joutuu kohtaamaan oman yksinäisyytensä. Vaikka Rick on lähes kaikkivoipa, on hän kykenemätön ystävystymään. Pohjimmiltaan hän on universumissaan täysin yksin.

Kakkavitsejä ja nihilismiä. Tästähän Rick and Mortyssa pohjimmiltaan on kyse.

*****

Mullan alla (Six Feet Under 2001–2005) arvostelu

Mullan alla
Mullan alla (2001–2005)

Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) on mustan komedian sävyillä ryyditetty draamasarja, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä Fisherin perheestä. Sarjan ydinteemat liittyvät kuolemaan, suruun ja ihmisen katoavaisuuteen: Kuinka elää tietoisena omasta kuolevaisuudestaan? Tulisiko meidän jähmettyä kauhusta vai päinvastoin ottaa elämästämme kaikki ilo irti? Kuinka löytää merkitystä ja mielekkyyttä lyhyen maallisen elämän aikana? Kuinka elää onnellisena se pieni hetki, jonka saamme maan päällä viettää?

Sarjan ensimmäisessä jaksossa perheen isä Nathaniel vanhempi menehtyy auto-onnettomuudessa. Millaista ironiaa: hautausurakoitsija ajaa ruumisauton suoraan bussin alle sytyttäessään savuketta keskellä suurta risteystä. Tupakka tappaa! Isä on kuolemansa jälkeen vahvasti läsnä perheenjäsentensä muistoissa ja kuvitelmissa, ja on siis varhaisesta kuolemastaan huolimatta mukana kaikilla viidellä tuotantokaudella.

Nathaniel vanhempaa suremaan jäävät perheen esikoinen, tuhlaajapoika Nate (Peter Krause), ylihuolehtivainen äiti Ruth (Frances Conroy), homoseksuaalisuuttaan piilotteleva David (Michael C. Hall) ja kapinallinen iltatähti Claire (Lauren Ambrose). Aluksi perhe tuo mieleen kaikessa karikatyyrimaisuudessaan Addamsin perheen, mutta kun hahmoihin tutustu paremmin, paljastuu heistä kukin hyvin inhimilliseksi.

Mullan alla
Mullan alla alkaa perheen isän kuolemasta. Hautajaisissa koolla David, Claire, Ruth ja Nate.

Ydinperheen hahmoista minulle rakkaimmaksi nousi jo ensimmäisen tuotantokauden aikana David, joka on pyörittänyt isänsä kanssa hautaustoimiston arkea jo yli kymmenen vuoden ajan. Alun perin Davidilla on ollut muita urasuunnitelmia, mutta hän on lopulta päättänyt jatkaa isänsä jalanjäljissä hautausurakoitsijana. David ei ole sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä siksi ole rohjennut puhua perheelleen avoimesti homoudestaan. Seksuaalivähemmistöjen kohtaamat ennakkoluulot ja sisäiset paineet tulevat hienosti esille hänen hahmossaan. Hän ei kuitenkaan kutistu karikatyyrimaiseksi homoksi, vaan osoittautuu erittäin täyteläiseksi ja hyvällä tavalla monimutkaiseksi hahmoksi.

Mullan alla
Tukka siistiksi ja kravatti ojennukseen: hautausurakoitsijaveljekset David ja Nate.

Perheen esikoinen Nate matkustaa Seattlesta Los Angelesiin tapaamaan perhettään ja kuin vahingossa asettuu takaisin lapsuutensa maisemiin. Hän on päättänyt vakaasti, ettei osallistu millään tavalla perheensä yritystoimintaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen ajautuu työskentelemään hautaustoimistossa ja huomaa lopulta pitävänsä työstään.

Henkilökohtaisesti en oppinut pitämään Natesta. Hän on liian tavallinen, hajuton ja mauton. Hän ei ole kiinnostava. Mitä pidempään seurasin Naten naissotkuja, sitä vähemmän hänestä pidin. Natelle naiset ja parisuhteet ovat vain välineitä tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi ja kokea elämässä jännitystä. Kun parisuhde muuttuu haasteelliseksi, Nate hyppää seuraavaan vuoteeseen.

Sen sijaan Naten tyttöystävää Brendaa rakastin heti alusta lähtien. Brenda on sarjan alussa salaperäinen hahmo, ja pelkäsin, että hän menettää särmänsä sitä mukaa kun hänen menneisyydestään saadaan tietää enemmän. Olin väärässä: kun Brendan tarina alkaa kiertyä auki, hänestä tulee yhä kiinnostavampi ja jännittävämpi. Brenda tekee sarjan mittaan paljon huonoja valintoja ja satuttaa ihmisiä ympärillään, erityisesti Natea. Silti olen valmis antamaan hänelle anteeksi ja rakastamaan häntä kerta toisensa jälkeen, sillä ymmärrän, että hänen elämänkokemuksensa ovat rikkoneet häntä pahasti. (Vihaan kaikkia muita naisia, joiden kanssa Nate riiustelee sarjan aikana. En tiedä, miksi. Oikeasti Brendan ei pitäisi kuluttaa aikaansa Naten kaltaiseen tylsimykseen.)

Mullan alla
Brendalla ja Natella on ”kiva”, ”toimiva” ”parisuhde”.

Ruth on koko elämänsä ajan elänyt miestään ja lapsiaan varten. Kun Nathaniel vanhempi kuolee sarjan alussa ja nuorinkin hänen lapsistaan alkaa aikuistua, jää Ruth tyhjän päälle. Hänen on yllättäen opittava kuuntelemaan itseään ja keksittävä, mitä hän tahtoo elämällään tehdä. Ruth on taipuvainen ylihuolehtivaisuuteen ja kanaemomaiseen neuroottisuuteen, mutta pian hänestä paljastuu myös villi ja spontaani puoli. Erityisesti leskirouvan rakkauselämässä todistetaan sarjan tuotantokausien aikana lukuisia kiinnostavia käänteitä.

Claire elää sarjan alussa vaikeaa elämänvaihetta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän elää sitä koko sarjan ajan: ensimmäisten tuotantokausien aikana hän opiskelee high schoolissa ja siirtyy sen jälkeen collegeen. Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja hapuilee yrittäessään rakentaa identiteettiään. Välillä Clairen yritykset löytää omaa paikkaansa ja tehdä olemassaolosta mielekästä lipsuvat suoranaiseen raivoon ja itsetuhoon. Silti Clairen keskenkasvuisuus ei ärsytä. Hän osaa kipuilla tyylikkäästi.

Mullan alla
Elämä kuljettaa Clairen kartan ulkopuolelle.

Jokainen sarjan hahmoista etsii tavallaan tasapainoa ja onnea. Kun se löytyy, on se vain väliaikaista. Eräs sarjan hienoimmista lausahduksista liittyy juuri onneen. Sen tosin lausuu hahmo, jota inhosin alusta loppuun asti, ja se saa erään päähenkilöistä luotsaamaan oman elämänsä suoraan karikkoon, mutta hieno ajatus se on silti:

Well, I know if you think life’s a vending machine, where you put in virtue and get out happiness, then you’re probably gonna be disappointed.

Onni puolestaan kytkeytyy toisiin ihmisiin: puolisoon, parisuhteisiin, perheeseen. Sarjan hahmoista kukaan ei ole onnellinen yksin. Lopulta yksinäisyys suorastaan pakottaa osan hahmoista sitoutumaan sellaisiin ihmisiin, joihin sitoutuminen ei ole heille hyväksi. Parempaakaan ei ole tarjolla, ja kun suhteeseen on kerran investoitu, ei tehtyjä sijoituksia haluta heittää hukkaan.

Aivan sarjan lopussa Brenda käy maanisdepressiivisen Billy-veljensä kanssa upean keskustelun yksinäisyydestä ja vanhenemisesta:

Brenda: “I used to think that I’d have more people in my life as time went on.”
Billy: “Mh, it doesn’t work that way.”
Brenda: “I’m starting to realize that.”
Billy: “It’s almost like as we get older, the number of people that completely get us shrinks.”
Brenda: “Right. Until we become so honed by our experiences… and time and…”
Billy: “Nobody else understands.”

En ole varma, ovatko Brenda ja Billy oikeassa, mutta kun katson ympärilleni, tämä kaava näyttää todella pitävän kutinsa. Ihmisten sosiaalinen piiri näyttää lähes poikkeuksetta kutistuvan iän myötä. Vanhusten yksinäisyys on ongelma, josta on puhuttu jo vuosia. Miksi vanhukset eivät sitten voi viettää aikaa keskenään, jos he kerran ovat kaikki niin pirun yksinäisiä? Koska toista ihmistä, jota erilaiset kokemukset ovat hioneet ja kolhineet vuosikymmenten ajan, on käytännössä mahdoton ymmärtää. Vanhuus tarkoittaa vääjäämätöntä yksinäisyyttä.

Mullan alla
Ruth ja David osallistuvat vielä yksiin hautajaisiin.

Vaikka sarjan keskeisimmät teemat kytkeytyvät kuolemaan, on myös seksi erittäin keskeisessä osassa sarjan tarinoissa. Seksi ja kuolema – mikä ikiaikainen yhdistelmä! Joku toinen voisi sanoa, että kyse on seksin sijaan romantiikasta tai parisuhteista – että kaikki sarjan hahmot etsivät rakkautta. Niin kai etsivätkin, mutta oikeastaan juuri seksi aiheuttaa hahmoille eniten päänvaivaa: David on umpisolmussa oman homoseksuaalisuutensa edessä. Claire ei tunne omaa kehoaan eikä oikein tiedä, mitä seksiltä odottaa, joten hän tulee kokeilleeksi vähän kaikkea. Ruthista kuoriutuu pienen alku-ujoiden jälkeen oikea aistillisuuden asiantuntija, joka on huolissaan siitä, saavatko hänen lapsensa tarpeeksi seksiä. Brendalle seksistä muodostuu suoranainen pakkomielle.

Mullan alla tulee niin lähelle, että sen hahmot alkavat tuntua omilta perheenjäseniltä. Katsoin sarjan kaikki viisi tuotantokautta putkeen ja harmittelin alusta lähtien, etten nähnyt niitä tuoreeltaan yli kymmenen vuotta sitten. En voi edes kuvitella, kuinka hienoa olisi ollut ”elää” ja kasvaa viisi vuotta Fisherien kanssa. No such luck, mutta hyvä näinkin.

Mitä sitten seuraavaksi katsoisi. Olisiko nyt toisen eeppisen Michael J. Hall -sarjan vuoro?

*****

Bojack Horseman (2014–2020) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–2020)

Katsoin Bojack Horsemania vuonna 2017 yhden jakson. En rakastunut, ja meinasin jo jättää koko homman siihen. Katsoin kuitenkin vielä toisen ja kolmannen jakson, ja aloin pikku hiljaa lämmetä sarjan omituiselle maailmalle ja hulluille henkilöhahmoille. Vasta toisella tuotantokaudella aloin pitää Bojack Horsemanista varauksettomasti.

Lopulta huomasin nielleeni sarjan neljä ensimmäistä tuotantokautta alle kahdessa viikossa. Iltaisin oli mukavaa lähteä töistä kotiin, sillä tiesin, että kotona minua odottaisi Netflixin lämmin lepatus.

Kun olin ahminut kaikki neljä tuotantokautta, minua oksetti. Silti tahdoin lisää.

Bojack Horsemanille on siis annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

Bojack Horseman on omituinen, tummanpuhuva komediasarja. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä synkempiä sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Olen huomannut, että Bojack Horsemanista pitävät ennen kaikkea ihmiset, jotka täyttävät nämä kaksi kriteeriä:

  1. Heidän tuntemuksensa (amerikkalaisesta) populaarikulttuurista on keskimääräistä laajempi, ja
  2. Heissä on syntynyt syvä, itsetietoinen tarve pohtia, miksi elämä on sellaista kuin se on.
Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Karkeasti ottaen voisi sanoa, että Bojack Horseman ei sovi iloisille ihmisille. Jos olet iloinen ihminen, lopeta tämän lukeminen ja tee jotakin hyödyllisempää.

Bojack Horseman, tuotantokaudet 1-4

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackille jäi vain luksuskoti Hollywoodin rinteillä, krooninen päihdeongelma, vaikea luonne ja joukko rikkinäisiä ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen elämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat hänen agenttinsa ja (ex-)rakastajattarensa Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter sekä hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinä hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsua) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity niinkään viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja henkisiin haavoihin, joita elämä on heihin lyönyt.

Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin pitää päänsä pinnan yläpuolella ja jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta. Tyyli on vapaa.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä?

Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan.

Kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä kokea onnea.

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

Murheen ja masennuksen vastapainona sarjassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Bojack Horseman, 5. tuotantokausi

Bojack Horseman, 5. tuotantokausi

Mä en ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista: Bojack Horseman vain paranee kausi kaudelta.

Diane totuttelee sinkkuelämään erottuaan Mr. Peanutbutterista, joka puolestaan laittaa uutta matoa koukkuun ja alkaa deittailla Elephantessa työskentelevää, hädin tuskin teini-iän ohittanutta mopsia. Princess Carolyn yrittää epätoivoisesti edistää yksin adoptioprosessiaan ja huolehtii samalla Bojackista. Todd päätyy Bojackin Philbert-sarjaa tuottavan yrityksen mainosmyyntijohtajaksi ja onnistuu vahingossa nostamaan rakentamansa seksirobotin yrityksen toimitusjohtajaksi. Bojack hakee lämpöä Philbertin naispääosan esittäjän sylistä, teloo selkänsä ja saa reseptin vahvoihin kipulääkkeisiin – arvaatte varmaankin, kuinka tässä käy.

Diane laskeutuu sinkkutytön rooliin. Bojack yrittää olla kiltti.

Sarjassa on kohdattu aiempina tuotantokausina synkkiä hetkiä: Sarah Lynnin ja Herb Kazzazin kuolemat, kurkistus Bojackin äidin lapsuuteen, Dianen abortti, Bojackin ja Toddin välirikko. Viides tuotantokausi vetää kuitenkin pohjat. Bojack on jälleen kiipeämässä suosion kukkuloille – ja samalla hänen todellisuudentajunsa horjuu pahemmin kuin koskaan ennen.

Todd päätyy vahingossa suuren yhtiön myyntijohtajaksi.

Lokakuussa 2018 syntynyt #metoo-ilmiö näkyy viidennen tuotantokauden tapahtumakuluissa selvästi. Sarja onnistuu tuomaan esille sitä ristiriitaa, joka syntyy miesten ja naisten välille käytännössä aina, kun puhutaan häirinnästä ja väkivallasta: miehet voivat valita, mitä he asiasta ajattelevat vai ajattelevatko mitään, mutta naiset eivät pääse omaa rooliaan karkuun.  Diane kiteyttää asian komeasti todetessaan Bojackille, ettei naisena oleminen ole hänelle mikään harrastus. Tuotantokauden loppupuolella tuodaan hienosti esille myös ajatus siitä, ettei kukaan identifioi itseään mieheksi, joka ahdistelee naisia – ahdisteltu ja suoranainen väkivalta tulevat valitettavan usein yllätyksenä tekijälle itselleenkin. (Se ei suinkaan vähennä millään tekijän syyllisyyttä tai vastuuta asiassa.)

En tiedä, miten kuutoskausi voisi enää tätä ylittää.

Bojack Horseman, 6. tuotantokausi

Bojack Horseman, 6. tuotantokausi

Bojack Horseman is over, and everything is worse now.”

Bojack Horsemanin viimeinen tuotantokausi keskittyy tilintekoon ja kautumukseen. Tuotantokausi alkaa vieroitushoidosta, jossa Bojackin alkoholismin juuria kaivellaan yhä syvemmältä. Jo pitkään olemme tienneet, että Bojackin lapsuudenkodissa ei syljetty lasiin. Silti uudet kertomukset siitä, miten vahva vaikutus Bojackin vanhemmilla on ollut hänen juomiseensa, onnistuvat yllättämään ja jopa järkyttämään.

Muuttuuko Bojack todella vieroituksen myötä, vai teeskenteleekö hän muuttuneensa? Oli todellista muutosta tapahtunut tai ei, Bojackin menneisyys ei katoa sormia napauttamalla. Vaikka hän vieroittautuu päihteistä, menneet pahat teot häämöttävät peruutuspeilissä.

Paige Sinclair ja Max Whatshisname nuuskivat Bojackin jälkiä.

Princess Carolyn on viimein saanut syliinsä lapsen. ”Nimetön Princess Carolyn -projekti” työntää äitinsä uupumuksen partaalle. Äitinä oleminen ei ole aivan sitä, mitä Princess Carolyn odotti. Rakastaako hän lastaan tarpeeksi? Onko hän läsnä tarpeeksi lapselleen – entä asiakkailleen? Sopivatko uratavoitteet ja lapsen kasvattaminen yksinhuoltajana sittenkään yhteen elämään? Princess Carolyn on järjestänyt itsensä kireään elämäntilanteeseen, mutta hänet on tehty kestämään – ja onneksi hänellä on apunaan Todd.

Diane päätyy uuden parisuhteen myötä Chicagoon ja alkaa työstää pitkään suunnittelemaansa esseekokoelmaa. Sanat kuitenkin kieltäytyvät ilmestymästä paperille. Teos, jonka pitäisi tehdä Dianen elämästä ja tuskasta merkityksellistä, ei suostu syntymään.

Dianen kokemus suuren esseeteoksen suhteen on monille tuttu elävästä elämästä: me unelmoimme vuosia tekevämme jotakin suurta, mutta matkan varrella me muutumme huomaamattamme. Ja kun tuon jonkin suuren tekeminen olisikin ajankohtaista, suureksi yllätykseksemme emme osaa tai halua toimia. Suuri tavoitteemme on muuttunut merkityksettömäksi. Emme ole enää se ihminen, joka unelman alunperin rakensi.

Bojack ei olisi jättänyt jälkeään Hollywoodiin ilman Herbiä.

Osa hahmoista jää vaille tarinan sulkeumaa. Olen odottanut jo kauan perusteellisempaa jaksoa Bojackin isän Butterscotch Horsemanin menneisyydestä. Butterscotch on kaikessa vittumaisuudessaan mahdottoman kiinnostava hahmo, mutta taustatarinan puutteen vuoksi yksiulotteinen ja vaikea ymmärtää. Silti hän on vaikuttanut Bojackin kehitykseen yhtä lailla kuin Beatrice, jonka menneisyyttä ja traumoja sentään käsiteltiin sarjassa usean jakson verran – olkoonkin, että Butterscotchin tapa olla isä oli usein pelkkää poissaoloa.

Butterscotch ei ole ainoa hahmo, jonka tarina jää ikään kuin kesken. Tämä on ymmärrettävää: sarjan lopettamispäätös tuli yllättäen, ja olisi epäoikeudenmukaista vaatia kunnollista sulkeumaa kaikille sarjan hahmoille yhden (joskin pitkän) tuotantokauden aikana.

Bojack tapaa vanhoja ystäviään kohtalonomaisessa unessa.

Lisäksi Bojack Horseman on ikään kuin irvaillut sulkeuman konseptille jo pitkään. Horsin’ Aroundin viehätys perustui sulkeumaan – vajaan puolen tunnin mittaisen sitcom-jakson aikana käytiin orjallisesti läpi alku, keskikohta ja loppu, minkä jälkeen palattiin aina samaan muuttumattomaan lähtötilanteeseen. Bojack Horseman ei kuitenkaan ole Horsin’ Around – se muistuttaa paljon enemmän tosielämää, emmekä me saa tosielämässä nähdä sulkeumia läheskään niin usein kuin haluaisimme.

Onneksi sulkeuma saavutetaan kahden olennaisen sivuhahmon kohdalla. Yksityiskohta, jossa sulkeumaan viitataan, hujahtaa helposti ohi, ja itsekin huomasin asian vasta selatessani kutoskauteen liittyviä nettikeskusteluja. Tämän linkin takaa aukeaa hurja spoileri.

Bojack ja Diane ovat kulkeneet yhdessä pitkän tien.

Bojack Horseman on ennen kaikkea tarina Bojackin ja Dianen suhteesta. Sarjan ensimmäisessä jaksossa he tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa – ja ainakin minulle syntyi se vaikutelma, että sarjan viimeisen jakson tapahtumien jälkeen he eivät tapaa toisiaan. Me näemme alku- ja loppupisteen – ja kaiken siltä väliltä. Vaikka Diane ja Bojack ovat syvästi rikkinäisiä olentoja, he oppivat toisiltaan paljon ja tulivat ymmärtääkseni sen seurauksena ainakin jossain määrin rehellisemmiksi ja onnellisemmiksi ihmisiksi.

Jos Bojack Horsemanin kerran oli päätyttävä, olen iloinen, että se päättyi näin.

*****

Täällä taas (2015) arvostelu

Täällä taas Er ist wieder da
Täällä taas (2015)

Täällä taas (Er ist wieder da 2015) on saksalainen komediaelokuva Adolf Hitleristä. Kyllä, luitte oikein: saksalainen komediaelokuva Hitleristä. Eikä se edes ole mikään pienen piirin marginaalitekele, vaan kohtuullisella budjetilla toteutettu elokuvateatterielokuva, joka menestyi varsin hyvin Saksassa.

Kukapa olisi uskonut, että Saksa on valmis tällaiseen?

Vuosi 2014, Berliini. Hitler (Oliver Masucci) herää paikalta, jossa vuosikymmeniä aiemmin sijaitsi Führerbunkerin sisäänkäynti, ja ryhtyy selvittämään, mitä maailmassa on oikein tapahtunut sitten hänen kuolemansa. Satunnaiset vastaantulijat eivät ota häntä tosissaan, vaan luulevat häntä tavalliseksi kaduntallaajaksi, joka on jostain syystä pukeutunut Hitleriksi. Erinäisten hassujen sattumusten myötä hän päätyy esiintymään komediaohjelmassa, jonka yleisö luulee häntä koomikoksi. Yllättäen Hitleristä tulee mediailmiö: vuoden sketsihahmo ja valtava hitti.

Paitsi ettei hän ole mikään hahmo, vaan oma itsensä, ehta Hitler. Kukaan hänen ympärillään ei vain tätä usko.

taalla_taas_katu
2010-luvun Saksa ei ole Hitlerin mieleen.

Suuri osa elokuvan huumorista nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1945. Leikittelin itse nuorempana paljonkin ajatuksella, kuinka nykyajan ilmiöitä ja elämäntyyliä olisi mahdollista selittää esimerkiksi 1800-luvulla eläneille ihmisille. Internet, media ja globalisaatio ovat ilmiöitä, joita jopa meidän 2010-luvun eläjien on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Ei siis ole ihme, että nämä ilmiöt eivät avaudu aivan noin vain elokuvan Hitlerille.

Täällä taas koostuu käsikirjoitetuista kohtauksista ja tositeeveemäisistä tilanteista, joissa Hitler haahuilee pitkin saksalaiskaupunkien katuja ja kohtaa ihka aitoja kadunmiehiä ja -naisia. On todella yllättävää, kuinka kevyesti saksalaiset suhtautuvat sotilasmantteliin pukeutuneeseen viiksiniekkaan. Hitlerille vilkutellaan ja naureskellaan, ja hänen kanssaan tullaan ottamaan selfieitä. Huh?  Muualla maailmassa Hitleristä ja natseista on väännettyävitsiä vuosikymmeniä, mutta että syvästi traumatisoituneessa Saksassakin suhtautuminen on jo näin mutkatonta?

taalla_taas_google
TV-aseman sihteerikkö opettaa Hitlerille Googlen saloja.

Täällä taas ei ole kiinnostunut poliittisista kysymyksistä. Hitlerin maailmankuvaan ja ideologiaan puututaan niin vähän kuin mahdollista; niiden sijaan keskitytään siihen, millainen on Hitlerin hahmon välitön ja spontaani vastaanotto tavallisten saksalaisten keskuudessa. Elokuvassa ei suoranaisesti kommentoida sitä, kuinka paljon nykypäivällä ja kansallissosialistien valtakaudella on yhteistä, tai sitä, voisiko Hitlerin kaltainen hahmo nousta valtaan tänä päivänä. Ihan hyvä näin. Välillä vaikuttaa siltä, että kansallissosialismista ei saa sanoa mitään pohtimatta samalla, voisiko se tapahtua uudelleen. Aihe on toki kiinnostava ja tärkeä, mutta muitakin näkökulmia tarvitaan.

Täällä taas on hauska, mutta hieman suttuinen ja kömpelö elokuva. Erityisesti sen loppuratkaisu on melkoinen hutilyönti. Ehkäpä käsikirjoituksen viimeistelyyn ja kameratekniikkaan olisi voinut investoida hieman enemmän. Plussaa Oliver Masuccin jämäkästä ja uskottavasta roolisuorituksesta.

*****