Huone 237 (2012) arvostelu – Klassikon ruumiinavaus

HUONE 237 julkka
Huone 237 (2012)

Yle Teeman elokuvafestivaali oli tänä vuonna huojentava kokonaisuus: kun ohjelmistosta karsi pois ne, jotka olen jo kertaalleen nähnyt ja ne, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta, jäi jäljelle yhden käden sormilla laskettava määrä elokuvia. Yksi boksin kovalevylle päätyneistä elokuvista oli Huone 237 (Room 237, Yhdysvallat 2012), joka pääsi Suomessa Night Visionsin ansiosta myös teattereihin. Hieno juttu, että kauhufestareilla nähdään silloin tällöin dokumenttejakin!

Huone 237 on dokumentti Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta (The Shining, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1980). Oikeastaan mieleni tekisi nimittää tätä dokumenttia ns. elokuvaesseen lajityypin edustajaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että essee – niin kirjallinen kuin elokuvallinenkin sellainen – on tyypillisesti yksiääninen teksti. Huone 237 taas nojaa vahvasti polyfoniaan.

Dokumentissa useat Hohtoon perehtyneet katsojat esittävät oman lähiluentansa elokuvan vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Analysoijat valtaavat dokumentin ääniraidan, mutta kuvaraidalle he eivät pääse: kuvaraita koostuu arkistomateriaalista ja elokuvakatkelmista. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta johtaa hienoiseen sekavuuteen. Puhujia on vaikea erottaa toisistaan. Ellen olisi lukenut elokuvan taustatietoja, voisin hyvin erehtyä väittämään, että elokuvassa haastateltiin yhtä miestä ja yhtä naista – ihmisten ääniä on vaikea erottaa toisistaan.

Kaikilla puhujilla on oma teoriansa Hohdon syvemmästä merkityksestä. Yksi väittää Hohdon kertovan holokaustista, toinen taas intiaanien kansanmurhasta. Kaikkien sekopäisin teoria pohjautuu väitteelle siitä, että Apollo 11 -lennoista saatu kuvamateriaali on väärennettyä, ja Hohto on eräänlainen kuvaus siitä paineesta, jota Kubrick koki osallistuessaan kuulentoa koskevaan huijaukseen. Siinä ne tärkeimmät.

HUONE-237-hitler
Hänellä, joka näkee tässä kuvassa Hitler-viikset, on todella vilkas mielikuvitus.

Huone 237 on mielenkiintoinen dokumentti lähinnä siksi, että se tuo esille elokuvan syväanalyysin mahdollisuuksia. Maailmassa, jossa suurin osa elokuvakeskustelusta rajoittuu rampoihin repliikkeihin ja huonosti perusteltuihin tähditysarvosanoihin, tällaista lähestymistapaa kaivataan lisää. Elokuvia on tarjolla ympärillämme yhä enemmän, ja silti tuntuu, että niitä osataan lukea entistä huonommin. Jopa klassikoihin suhtaudutaan joskus kertakäyttöisenä viihteenä ja varastoinnin ja omistamisen kohteena, ei taiteena.

Elokuvan kiinnostavin kohta on kertomus siitä, kuinka eräs haastatelluista oli ollut mukana järjestämässä Hohdosta erikoisnäytöstä, jossa elokuva esitettiin samanaikaisesti projisoituna kahdelta eri filmikelalta päällekkäin samalle valkokankaalle. Keloissa oli vain yksi ero: toinen pyöritti elokuvaa lopusta alkuun, toinen taas alusta loppuun. Valkokankaalle projisoitui mielenkiintoisia ja yllättäviä päällekkäiskuvia. Mahtava idea, joka toimii vain asemansa vakiinnuttaneiden elokuvien suhteen. En usko, että projisoimalla tämän päivän bulkkiensi-iltoja tähän tapaan avautuisi järin kiinnostavia merkityksiä. (Toisaalta eihän se yleensä ole edes mahdollista: kuinka digitaalista tallennetta voisi projisoida takaperin?)

HUONE-237-kortti
Hohdon alku ja loppu näyttävät päällekkäin projisoituina muodostavan kuin kutsukortin.

Joissakin puhujista ärsyttää yletön auteurismi ja henkilöpalvonta. Hehkutetaan, että Kubrick oli niin kauhean älykäs, että Kubrick ei koskaan tehnyt mitään, millä ei olisi merkitystä. Jatkuvuusvirheissäkin nähdään oivaltavia merkityksiä, joiden edessä voidaan hekumoida ja huokailla. Tällaisia asioita esille nostaessaan haastatellut alkavat vaikuttaa harrastelijamaisilta turaajilta kuin asiantuntijoilta. En tiedä, kumpina heitä pitäisi oikeasti pitää.

Elokuva on vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa. Jos kiinnostaa, suosittelen katsomaan pois alta, sillä elokuvasta ei tietääkseni ole ainakaan kotimaista DVD/BD-julkaisua, ja tuskinpa sellaista on lähiaikoina odotettavissakaan.

*****

Huone 237 @ Discshop

Kuoleman kentät (1984) arvostelu – Vietnamista itään

En tiedä, onko tämä aivan yleismaallinen periaate, mutta läheltä liippaa: jokainen hyvä sotaelokuva on myös pasifistinen elokuva. Sellaiset sotaelokuvat, jotka kannustavat patriotismiin tai maanpuolustushenkeen, lipsuvat käytännössä poikkeuksetta pömpöösiin ja naiiviin lavapuheretoriikkaan. Sota on ilmiönä jotakin, mitä ei voi kuvata muutoin kuin asiana, jota ei pitäisi olla, mikäli mielii tulla otetuksi vakavasti.

KillingFields
Kuoleman kentät (Iso-Britannia 1984)

Siksi olinkin ihmeissäni, kun törmäsin Kuoleman kenttiin (The Killing Fields, Iso-Britannia 1984) aiemmin mainitsemallani listalla, jolla mainittujen elokuvien pitäisi olla omiaan tuhoamaan katsojan usko ihmisyyteen. (Rehellisesti sanottuna: ainoat asiat, joihin minun uskoni on tuon listan myötä mennyt, ovat BuzzFeedin toimituskunnan elokuvasivistys ja arviointikyky.) Voiko isolla rahalla tuotettu ja kolmella Oscarilla palkittu sotaelokuva olla todellakin näin synkkä? Valtavirralle tehdyn sotaelokuvan täytyy olla paitsi pasifistinen, myös elämänuskoinen. Poikkeuksia tähän sääntöön tosin on: esimerkiksi Kiinan ja Japanin välejä hiertävästä historiallisesta tapahtumasta kertovan Nanjingin verilöylyn (Nánjīng! Nánjīng!, Kiina 2009) raa’alle ja synkälle ilmaisulle taisi olla jonkinlainen kollektiivinen tilaus, ja siksi elokuva menestyi yllättävän hyvin.

Kuoleman kentät ei ole mikään kammottava elokuva – ainakaan oman lajityyppinsä puitteissa. Esimerkiksi niinkin tunnettu ja laajalti nähty elokuva kuin Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, USA 1979) on kokonaisuutena huomattavasti synkkäsävyisempi, raadollisempi ja pelottavampi. Elokuvilla on sen verran runsaasti yhteisiä piirteitä, että vertailua olisi hankalampi olla tekemättä. Molemmat elokuvat sijoittuvat Kaakkois-Aasiaan: Ilmestyskirja Vietnamiin, Kuoleman kentät Kambodžaan. Molemmissa elokuvissa keskeinen fokalisoija, eräänlainen kertojahahmo, on yhdysvaltalaismies, joka on tullut keskelle sotatannerta työnsä vuoksi. Ilmestyskirjassa hän on kapteeni Benjamin L. Willard (Martin Sheen), Kuoleman kentissä toimittaja Sydney Schanberg (Sam Waterston). Molemmissa teoksissa median vaikutus ja kotirintamalle kohdistetun tiedonvälityksen merkitys korostuvat.

Kiinnostavin ero elokuvien välillä on se, että Kuoleman kentissä aasialainen henkilöhahmo nousee tasa-arvoiseksi, täyteläiseksi henkilöhahmoksi länsimaalaisiin henkilöihin verrattuna. Toimittaja Dith Pran (Haing S. Ngor) toimii Sydneyn paikallisena kontaktina ja tulkkina Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä, jossa punaiset khmerit aiheuttavat jatkuvasti levottomuuksia. Tiimiin kuuluu myös valokuvaaja Al Rockoff (John Malkovich). Levottomuudet pahenevat, ja Pranin perhe järjestetään turvaan Kambodžan ulkopuolelle, mutta Pran haluaa jäädä ja jatkaa toimitustyötä.

KUOLEMAN-KENTÄT-rivi
Sydney (vas.), Al ja kumppanit. Nuoren Malkovichin katoavaa tukkaa katselee ihan huvikseen.

Elokuva jakautuu kahteen selkeästi erilliseen jaksoon. Ensin seurataan Pranin, Sydneyn ja Alin työskentelyä ja koettelemuksia levottomassa Kambodžassa. Sen jälkeen keskushenkilöiden tiet eroavat, ja kerronta hajaantuu kaaoksen ja sorron valtaaman Kambodžan ja rauhallisen New Yorkin välille. Toiminnan painopiste on Kambodžassa, jossa punaiset khmerit ovat ottaneet vallat. Katsoja viedään kuoleman kentille eli punaisten khmerien ylläpitämille työleireille ja kansanmurhan tapahtumapaikoille.

Kuoleman kentät perustuu tositapahtumiin, ja kaikilla elokuvan keskushahmoilla on todellinen esikuva. Tarina nojaa erityisesti toimittaja Dith Pranin elämänkohtaloon. Elokuvan varsinainen ihme on Prania näyttelevä Haing S. Ngor, jolle Kuoleman kentät oli ensimmäinen ja samalla myös merkittävin elokuvarooli. Ngor nappasi suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscarin ensimmäisenä aasialaisena ja toisena amatöörinäyttelijänä. Hän oli itse selviytynyt hengissä kuoleman kentiltä, joten suhde roolityöhön oli vahvasti henkilökohtainen. (Tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä, millä perustein Akatemiassa mahdetaan arvioida sitä, kuka elokuvan hahmoista on päähenkilö, ketkä taas sivuhenkilöitä. Olisin itse arvioinut Sydneyn hahmon sivuhenkilöksi, jonka keskeisin tehtävä on todistaa päähenkilön eli Dith Pranin elämänvaiheita. Akatemiassa asiasta ollaan ehdokkuuksista päätellen toista mieltä.)

KUOLEMAN-KENTÄT-kallot
Dith kahlaa.

Silti itse kuoleman kenttien kuvaus jää laimeaksi, ripeästi ohi meneväksi osaseksi elokuvaa. Sydneyn ja Pranin toimittajanhommia ja lähtöön valmistautumista kuvataan yli puolet elokuvan mitasta, ja tämänkin jälkeen Sydneyn leppoisaa elämää New Yorkissa seurataan hyviä toveja. Elokuva ei sisällä erityisen raakaa tai graafista väkivaltaa. Mässäily ei saa olla itsetarkoitus, mutta leireille sijoittuvan jakson lyhyys ja”kiltteys” johtavat tämän elokuvan tapauksessa turhan hailakkaan kokonaisvaikutelmaan. Esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestynyt, toisella maailman kolkalla tapahtunutta kansanmurhaa kuvaava Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, Neuvostoliitto 1985) on kokonaisuutena huomattavasti raadollisempi ja myös koskettavampi.

Elokuvan soundtrack ansaitsee kunniamaininnan. ”Tässä on ollut aika erikoista musiikkia”, sanoi olohuoneen toisella laidalla kirjoitushommia tehnyt siippani, kun elokuvan puoliväli alkoi olla käsillä. ”Positiivisella tavalla erikoista”, lisäsin. (Siippa nyökkäsi.) Herkemmissä kohtauksissa elokuvassa soi hyvin perinteinen, jousivoittoinen elokuvamusiikki. Mitä uhkavampaan tilanteeseen joudutaan, sitä hakkaavammaksi ja kokeellisemmaksi musiikki muuttuu.  Lopputeksteistä huomasin, että soundtrackin takana on Mike Oldfield – siis sama kaveri, jonka Tubular Bellsiä kuullaan pieni pätkä William Friedkinin Manaajan (The Exorcist, USA 1973) alussa. Elokuvassa soi myös John Lennonin Imagine, joka kuulostaa vuonna 2014 toki edelleen kauniilta, mutta silti auttamattoman kliseiseltä ja siirappiselta kappaleelta – etenkin sotaelokuvan ääniraidalla.

Holokausti saa eurooppalaisessa katsannossa niin paljon huomiota osakseen, että muualla toteutetut julmuudet tuppaavat unohtua kokonaan. Kuoleman kentillä menehtyi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Tänä päivänä noita samoja mantuja tamppaavat huolettomat eurooppalaiset reppumatkaajat. Maailma pienenee niin että suhisee.

*****

CDON DVD

District 9 (2009) arvostelu – Uuden vuosituhannen muodonmuutos

DIST9_TSR_1SHT_3
District 9 (2009)

District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) sai tekeytyä boksissa hyvän aikaa ennen kuin sain pätkän katsottua. Olisi kannattanut toimia nopeammin, sillä tämä elokuva yllätti minut positiivisemmin kuin mikään muu elokuva tai asia ylipäätään pitkään aikaan. Jos nyky-yleisöllä on minkäänlaista kykyä tunnistaa hyvä scifi-elokuva, on Disctrict 9 yksi tulevaisuuden genreklassikoista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on lajityypille epätavallinen ja ju9oneltpoikkeuksellinen kokonaisuus.

District 9 käynnistyy pseudodokumenttina, jossa haastatellaan asiantuntijoita ja tutkijoita. He kertovat, kuinka jättimäinen avaruusalus jää vuonna 1982 jumiin Etelä-Afrikassa sijaitsevan Johannesburgin yläpuolelle. Kun viranomaiset tunkeutuvat alukseen, he löytävät joukon nälkiintyneitä avaruusolentoja, jotka muistuttavat jättiläismäisiä katkarapuja. Muukalaiset johdatetaan Alue 9 -nimiselle leirille kaupungin ulkopuolelle. Ikävä kyllä leiri alkaa muistuttaa perinteistä pakolaisleiriä lieveilmiöineen: on prostituutiota, mustan pörssin elintarvikekauppaa ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Pattitilanteen jatkuttua kolmisen kymmentä vuotta viranomaiset päättävät tyhjentää Alue 9:n ja siirtää rapuolennot uuteen, uljaaseen telttaleiriin. Hommaa johtamaan valitaan heiveröinen ja nörtähtävä byrokraatti Wikus van de Merwe (Sharlto Copley).

DISTRICT-9-wikus
Wikus van de Merwe: tukka vesikampauksella, kravatti suorassa.

Viimeistään tässä vaiheessa katsoja (toivottavasti) hoksaa elokuvan kannalta keskeisen sanaleikin. Sana alien, jolla katkarapuolentoihin yleensä kutstuaan, viittaa paitsi avaruusolentoihin, myös ulkomaalaisiin. Rapuolennot eivät ole pelkästään avaruusolentoja, vaan alieneita myös sanan toisessa merkityksessä: maahanmuuttajia, joiden keskuudessa muhii monenlaisia ongelmia. Alue 9 ei lopulta juuri eroa tavallisesta slummista, jollaisia Afrikan mantere on aikuisten oikeasti pullollaan. Käsite illegal alien saa uusia ulottuvuuksia.

DISTRICT-9-anonyymi
Anonyymi alieni askartelee. Myös katkaravut ymmärtävät kauneuden päälle.

Alusta asti on selvää, että Wikusin luotsaama siivousprojekti ei tule onnistumaan kitkatta. Kesken muukalaisleirissä tapahtuvaa kotietsintää sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Wikusin perimään sotkeutuu rapuolentojen dna:ta. Välitön assosiaatio osoittaa kohti Franz Kafkaa, jonka Muodonmuutos-novellin (1915) päähenkilö Gregor Samsa ”heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta [ja] huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.”

Siinä missä Gregor Samsa voi pohtia oman huoneensa rauhassa, kuinka järjestää elämänsä ötökkänä, joutuu Wikus paljon hankalampiin tilanteisiin. Kun työtoverit tajuavat, mitä Wikusille on tapahtumassa, alistetaan hänet keljuihin testeihin. Suunnilleen tässä tarinan vaiheessa aloin ihmetellä sitä, millaisen genrestransformaation District 9 oli käynyt läpi: se alkoi pseudodokumentaarisena scifi-elokuvana ja oli tähän mennessä kehittynyt julmaksi vivisektiopornoksi.

Onneksi tarinan ällövaihe ei kestä kauaa, vaan kerronnan tyyli muuttuu sitä mukaa, kun Wikusin metamorfoosi jatkuu.

DISTRICT-9-koe
Videokuvaa Wikusille suoritettavista testeistä

Kyse ei ole vain fyysisestä muutoksesta, vaan identiteetistä. Villasukkamaisesta valkokaulustyöläisestä kuoriutuu mies, joka kaikkien yllätykseksi kykenee itsenäiseen toimintaan. Muuttuessaan ihmisestä katkaravuksi Wikus menettää kaiken — perheen, työn, kodin, elämäntavan, oman itseytensä. Oleellinen ei kukitenkaan ole Wikusin muutos miehestä rapuolennoksi, vaan hiirulaisesta mieheksi. Mitä pidemmälle Wikusin muodonmuutos edistyy, sitä humaanimpaa ja itsellisempää on hänen käytöksensä ja ajattelunsa, ja sitä vahvempi ja suorempi hänen selkärankansa.

District 9:n erikoistehosteet on toteutettu erinomaisen huolellisesti. On omituista, että suhteellisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi näinkin komeaa jälkeä. En voi lausua moitteen sanaa rapumiesten CGI-kuoresta, niin sujuvasti niiden liikkeet on kuvattu. Kehua täytyy paitsi hahmojen visuaalista toteutusta, myös niiden suunnittelua. Rapuihmiset ovat sopiva sekoitus epäinhimillisiä ja inhimillisiä piirteitä. Heillä on hyönteismäinen panssari-iho ja ylimääräisiä ulokkeita, mutta perusrakenteeltaan he muistuttavat ihmistä: on kaksi kättä, kaksi jalkaa, pää ja pystyasento. Kasvoissakin asioita on suunnilleen yhtä paljon ja samoilla paikoilla kuin ihmisillä. Jos näin ei olisi, katsojan olisi huomattavasti vaikeampaa tai jopa mahdotonta samastua rapuolentoihin.

DISTRICT-9-alus
Wikus ja alus Johannesburgin yllä

Tämä visuaalinen ratkaisu mahdollistaa sen, että rapuolentoja voidaan kuvata elokuvan mittaan monipuolisesti. Aluksi rapuolennoissa nähdään vain abstraktia ja primitiivistä ei-ihmisyyttä. Sitä mukaa kun tarina etenee ja Wikusin kohtalo punoutuu yhä selkeämmin yhteen rapuolentojen kanssa, alkaa heissä näkyä yhä enemmän merkkejä älystä, tunteista ja muista inhimillisistä ominaisuuksista. Katsojan mielikuva rapuolennoista kokee myös muodonmuutoksen: he eivät ole enää vastenmielisiä, oikeudettomia elukoita, vaan tuntevia ja ajattelevia olentoja.

DISTRICT-9-palaveri
Wikus palaveeraa Christopher-ravun ja tämän pojan kanssa.

Temaattisesti ja historiallisesti District 9:stä tulee mieleen apartheid. Elokuvan edetessä ja Wikusin saadessa sisäpiirin tietoa muukalaisten touhuista rapuporukka alkaa rinnastua yhä enemmän juutalaisiin ja holokaustiin. Tätä ajatusta vahvistaa entisestään rapuolentojen suunnitelma paeta Maasta takaisin kotiplaneetalle, joka edustaa kadotettua Pyhää maata. Historiallisia rinnastuksia ei kuitenkaan nähdäkseni kannata viedä liian pitkälle, ja loppujen lopuksi rapuihmisissä voi nähdä mitä tahansa tosimaailman toiseutta.

Kafkan ohella keskeinen District 9:n taustateos on Cronenbergin Kärpänen (The Fly, Yhdysvallat 1986). Rapuolennot muistuttavat paljon Kärpäsen viimeisissä kohtauksissa nähtävää otusta, ja molemmissa elokuvissa nähdään päähenkilön metamorfoosi ihmisestä ei-inhimilliseksi olennoksi.

DISTRICT-9-kauhu
Hyvältä näyttää, Wikus!

Keskeisiä erojakin on. Siinä missä Kärpäsen päähenkilö Seth Brundlen tarina on pikemminkin yksi heijastuma ikivanhasta Faust-myytistä, jossa ihmistä rangaistaan hänen liiallisen kunnianhimonsa vuoksi, joutuu Wikus tapahtumien pyörteeseen tahattomasti, melkein vahingossa. Lisäksi elokuvat kuvaavat ei-ihmisyyttä hyvin eri tavoilla. Kärpäsessä ei-ihmisyys kestämätön ja kauhistuttava tilanne, District 9:ssä taas eriskummallinen mutta siedettävä olosuhde. Niinpä Wikusin kohtalo on Seth Brundleen verrattuna toiveikas ja viittaa pikemminkin asioiden ja olentojen muuttuvaan ja sopeutuvaiseen luonteeseen. Laji-identiteetti ei ole lopullinen tai muuttumaton, syntymässä saatava piirre, vaan voi muuttua siinä missä hiusten väri tai musiikkimaku. Seth Brundlen tapaus osoittaa täysin päinvastaiseen suuntaan: kun raja ihmisen ja kärpäsen välillä huojuu, tapahtuu kauheita.

Kieli on tunnetusti keskeinen osa identiteettiä. Lisäksi kieli on keskeinen tekijä silloin, kun määritetään meitä ja heitä, ykseyttä ja toiseutta. Elokuvan rapumiehet puhuvat omituisesti korisevaa ja naksahtelevaa kieltä, ihmiset taas hassulla afrikaaner-twistillä maustettua englantia. Kielimuuria ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ymmärtävät sujuvasti rapumiesten ruplatusta, ja päinvastoin. Lajien väliset dialogit käydään siis kahdella kielellä. Taitekohta Wikusin metamorfoosissa voisi olla se, jos tai kun hän lakkaa puhumasta englantia ja alkaa raksutella rapumiesten tavoin. En tiedä ovatko tekijät pohtineet tätä kysymystä tai yrittäneet sitä ratkaista, mutta jonkinlaisen, minun nähdäkseni varsin tyylikkään kannan elokuva tuntuu tähänkin kysymyksen ottavan.

*****

District 9 DVD @ Discshop
District 9 BD @ Discshop
Distrtct 9 VOD @ Discshop

District 9 DVD @ CDON
District 9 BD @ Discshop
District 9 VOD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop