Citizen X (1995) arvostelu

Citizen X arvostelu
Citizen X (1995)

Citizen X (levitetty Suomessa myös nimellä Peto on irti, 1995) on tositapahtumiin perustuva rikosdraamaelokuva sarjamurhaaja Andrei Tšikatilon kiinniotosta 1980-luvun Neuvostoliitossa. Elokuva kuvaa itse rikossarjaa melko pintapuolisesti ja keskittyy sen sijaan tutkijoiden kohtaamiin haasteisiin neuvostobyrokratian keskellä.

Oikeuslääketieteellinen tutkija Viktor Burakov (Stephen Rea) saa työpöydälleen kollektiivin mailta löytyneen ruumiin ja passittaa etsiväjoukon tutkimaan sen löytöpaikkaa. Etsivät lähtevät matkaan vastahakoisesti ja nuristen – ja palaavat pian mukanaan seitsemän uutta ruumista, jotka on kaivettu ylös samalta alueelta. Burakov pyyhkii kyyneleitä hihaansa selostaessaan nauhurille ruumiinavaushavaintoja.

Bukarov ja Fetisov täydentävät toisiaan.

Piskuisen kaupungin poliisi on tottunut selvittämään lähinnä liikennerikkomuksia ja näpistyksiä, eivätkä laitoksen osaaminen ja voimavarat riitä tappajan nalkittamiseen. Burakov pyytää komitealta lisävoimia: miehiä, tietokoneita ja lupaa ottaa yhteyttä FBI:n asiantuntijoihin, jotka ovat erikoistuneet sarjamurhaajien profilointiin. Hänen pyyntönsä evätään. ”Neuvostoliitossa ei ole sarjamurhaajia”, eräs komitean jäsen toteaa ja jatkaa: ”Sarjamurhaajat ovat rappiollinen, läntinen ilmiö.”

Burakovin onneksi komiteassa on edes yksi tolkun ihminen. Eversti Fetisov (Donald Sutherland) auttaa Burakovia luovimaan byrokratian vastatuulessa ja auttaa tätä saamana tutkinnalle resursseja. Tutkintaa avittamaan saadaan myöhemmin myös kolmas järkevä kaveri, ”poikkeavaan psykologiaan” erikoistunut tohtori Alexander Bukanovski (Max von Sydow), joka luonnostelee murhaajan profiilin.

Murhaaja etsii uhrejaan rautatieasemilta.

Burakovia kielletään tiedottamasta rikossarjasta lehdistölle. Tämän seurauksena murhaaja saa rellestää tahtonsa mukaan yli kymmenen vuoden ajan ilman, että kansalle kerrotaan asiasta mitään. Viranomaisille suurin ongelma ei ole se, että murhia tapahtuu, vaan se, että julkisuuteen levitessään tieto murhista tekisi särön kuvaan kommunistisesta utopiasta. Tärkeintä ei ole se, kuinka asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät – ja lopulta siitä, mitä puhutaan, voikin tulla neuvostosysteemissä totuus. Fetisov antaa tästä oppitunnin Burakoville. ”You think that a man is what he says”, kummastelee Burakov, mihin Fetisov: ”He is, if he talks for a living.”

Citizen X on suoraviivainen ja teeskentelemätön elokuva, jonka maailma on herttaisen mustavalkoinen ja jonka hahmot ovat yksiselitteisesti joko hyviä tai pahoja. Burakov taistelee kahta paholaista vastaan – toisaalta murhaaja-Tšikatiloa, toisaalta neuvostojärjestelmää. Hän on idealisti, joka tekee työtään täydellä sielulla ja sydämellä. Fetisovista hän saa parikseen pragmatistin, joka tietää, että kaikkia eteen sattuvia taisteluita ei voi voittaa.

Andrei Tšikatilo on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen

Burakovin ja Fetisovin välinen ero kirkastuu, kun Burakov toteaa: ”A man is what he fights for”. Tähän Fetisov vastaa: ”I don’t fight for anything.” Burakovin ja Fetisovin motiivit ja toimintatavat ovat erilaiset, ja juuri siksi he täydentävät toisiaan. Heidän keskinäisen dynamiikkansa ansiostaan tutkinta pysyy hengissä ja edistyy vastoinkäymisistä huolimatta. Elokuvan lopussa Bukanovski toteaakin Bukaroville ja Fetisoville: ”Together you make a wonderful person”.

Citizen X:n näyttämöllepano on ehtaa neuvostonostalgiaa. Kohtaus toisensa perään täyttyy murretuista väreistä: on rapistuvia julkisivuja, syksyisiä metsiä, ruskeita Ladoja ja olosuhteiden pakosta minimalistista sisustusta. Citizen X kuvattiin kokonaisuudessaan Unkarissa, josta autenttista neuvostomiljöötä löytyy yllin kyllin.

Itse murhat on esitetty tyylitellen. Väkivaltakohtauksissa toistuu otos, jossa vertavuotava uhri kaatuu selälleen syksyiseen metsään. Toistoa käytetään taitavasti myös tilanteessa, jossa Burakov ymmärtää jahtaavansa sarjamurhaajaa: ruumiinavaussalin ovi toisensa jälkeen kolahtaa auki, kun paareilla tuodaan uusia kalmoja tutkittaviksi.

Citizen X:n näyttömällepano on silkkaa neuvostonostalgiaa.

Sanoinko jo, että  Citizen X:n näyttelijäkaarti on upea? Burakovin suru ja raivo puskevat esiin Stephen Rean kasvojen pienistä eleistä. Hän ei huuda tai rähjää, vaan kätkee turhautumisensa ihonsa alle,  mistä se tihkuu ulos pienenpieninä pisaroina. Max von Sydow on päässyt Bukanovskin roolissa vain pariin kohtaukseen ja onnistuu silti luomaan henkilöhahmostaan täyteläisen ja sympaattisen. Jeffrey DeMunn ruumiillistaa Andrei Tšikatilon taitavasti: hän on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen.

Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee kuitenkin Fetisovia esittävä Donald Sutherland. En tiedä mikä minua Sutherlandissa oikein viehättää – tuntuu siltä, ettei häneltä huonoa roolityötä löydykään.

Citizen X on katsottavissa HBO Nordicista. Traileri ei tee elokuvalle aivan täyttä oikeutta.

*****

 

Mommy Dead and Dearest (2017), Capivated (2014) ja The Cheshire Murders (2013) arvostelu

Otetaas jälleen pari pikakatsausta true crime -dokumentteihin. Kaikki dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordic -palvelussa.

Mommy Dead and Dearest (2017)

Mommy Dead and Dearest (2017)

Dee Dee Blanchard asuu kahdestaan monivammaisen Gypsy Rose -tyttärensä kanssa. He ovat tunnettuja hahmoja: heistä tehdään human interest -juttuja eri medioihin, ja heillä on laaja seuraajakunta sosiaalisessa mediassa. He ovat malliesimerkki perheestä, joka on kohdannut valtavasti vastoinkäymisiä ja joka jaksaa ”posin voimalla” hymyillä kameralle.

Kesällä 2015 Dee Dee löydetään vuoteestaan kuoliaaksi puukotettuna. Gypsy Rosen pyörätuoli ja mittava lääkekavalkadi löytyvät perheen kotoa, mutta itse tyttöä ei näy missään. Herää kysymys, onko Dee Deen murhaaja siepannut Gypsy Rosen – tai vielä pahempaa: onko myös Gypsy Rose surmattu?

Mommy Dead and Dearest kertoo tarinan, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Hyviksen ja pahiksen roolit vaihtuvat päikseen useammin kuin kerran. Kertomusta on vaikea uskoa todeksi – niin käsittämättömällä tavalla dokumentin keskushahmot toisiaan kohtelevat.

Surullisinta dokumentissa on se, kuinka yksi ihminen voi elämänsä aikana joutua useampaan otteeseen hyväksikäytetyksi. Aivan kuin kerran rikottu psyyke vetäisi magneetin lailla puoleensa sellaisia ihmisiä, joilla on taipumus ja tahto tehdä heikommille pahaa. Samalla on hämmästyttävää, kuinka rikollisten läheiset ovat taipuvaisia syyttämään rakkaimpiensa pahoista teoista muita. – Tämän enempää dokumentista on vaikea sanoa spoilaamatta koko tarinaa.

Saman tapahtumakulun pohjalta on tehty myös HBO-sarja The Act, sekin nähtävissä HBO Nordicissa. Palataan siihen joskus myöhemmin.

Captivated: The Trials of Pamela Smart (2014)

Captivated: The Trials of Pamela Smart (2013)

Vuonna 1990 Pamela Smart löysi puolisonsa Gregg Smartin surmattuna pariskunnan yhteisestä kodista. Gregg Smartia oli ammuttu päähän. Rikospaikkaa oli pengottu tavalla, joka viittasi ryöstöön. Poliisi pääsi pian tekijöiden jäljille – murhan takana oli neljä teini-ikäistä poikaa. Yhdellä heistä sattui olemaan seksisuhde Pamela Smartin kanssa.

Pamela Smartista on olemassa kaksi kertomusta. Toisen kertomuksen mukaan hän manipuloi vaikutuksille alttiin teini-ikäisen rakastajansa William Flynnin murhaamaan Gregg Smartin päästäkseen käsiin mittavaan henkivakuutukseen ja miehensä perintöön. Toinen kertomus taas kuvaa Pamelan surevana leskenä ja huono-onnisena syntipukkina, jolla ei ollut mitään tekemistä Greggin kuoleman kanssa.

Captivated-dokumentin kantava teema on median rooli Pamela Smartin oikeudenkäynnissä ja tuomiossa. Smartista rakennettiin mediassa kiehtova femme fatale: opettajatar, joka vietteli alaikäisen nuorukaisen ja sai tämän murhaamaan viattoman aviopuolison. (Tosiasiassa Pamela ei koskaan toiminut opettajana – tämä ei kuitenkaan estänyt lehtiä kutsumasta häntä ”tappajaopettajaksi”.) Televisiokamerat ja lehtitoimittajat seurasivat oikeudenkäyntiä silmä kovana.

Pamela Smart oli eräänlainen vastentahtoinen tosi-tv-tähti aikana ennen tosi-tv:tä. Tarina ei kuitenkaan hänen kohdallaan katkennut silloin, kun televisiokamerat sammuivat – Smart istuu tuomiotaan yhä tänäkin päivänä.

The Cheshire Murders (2013)

The Cheshire Murders (2013)

Kesällä 2007, keskellä rauhalliesen lähiön yötä 26-vuotias Joshua Komisarjevsky ja 44-vuotias Steven Hayes murtautuivat varakkaan Petitin perheen taloon. Murtomiehet olivat kokeneita rikollisia, ja ilmeisesti heidän tarkoituksenaan oli rutiininomaisesti kerätä talosta käteistä, pankkikortteja ja koruja ja häipyä vähin äänin. Tapahtumista kuitenkin kehkeytyi seuraavien tuntien aikana jotakin paljon pahempaa kuin tavanomainen ryöstö.

Noin seitsemän tuntia sen jälkeen, kun Komisarjevsky ja Hayes olivat astuneet Petitien ovesta sisään, talo roihusi jo ilmiliekeissä. Liekehtivän talon sisällä oli nelihenkisen Petitin perheen kolme jäsentä: äiti ja kaksi tytärtä. Tyttäret menehtyivät savumyrkytykseen, äiti oli surmattu jo aiemmin. Poliisi sai tekijät välittömästi kiinni, ja vuosien oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin kuolemaan.

The Cheshire Murders yrittää ymmärtää ja selittää tapahtunutta. Sen kiinnostavinta antia ovat tekijöiden omaisten haastattelut. Toisin kuin Mommy Dead and Dearest -dokumentissa, The Cheshire Murdersissa tekijöiden omaiset eivät edes yritä puolustaa Komisarjevskya ja Hayesia – taitaapa joku läheinen toivoa heille jopa kuolemantuomiota. Propsit heille. Ei ole helppoa astua julkisuuteen Komisarjevskyn ja Hayesin kaltaisten väkivalta- ja seksuaalirikollisten omaisena.

The Cheshire Murders lähestyy dokumentin aihetta ikään kuin spiraalimaista kaavaa myöten. Se koskettaa ensin tapahtumien yhtä aspektia ja siirtyy seuraavaan, sitten seuraavaan ja seuraavaan. Aivan kuin yhteen näkökohtaan sukeltaminen olisi liian paljon, liian suurta – itse tapahtumaa, tekijöiden taustaa, uhrien taustaa, oikeudenkäyntiä, todistusaineistoa ja kaikkea muutakin on käsiteltävä vain vähän kerrassaan. Suurempi annos olisi liikaa. Pieni hiven kerrallaan koko totuus, tai se, mitä siitä on mahdollista ymmärtää, kasaantuu tahmaiseksi, hiiltyneeksi möykyksi katsojien silmien eteen.

The Cheshire Murders -traileri Vimeossa

 

True Detective, 3. kausi (2019) arvostelu

True Detective, 3. kausi (2019)
True Detective, 3. kausi (2019)

True Detectiven kolmoskausi (2019) kertoo rikosetsivä Wayne Haysista (Mahershala Ali), joka saa parinsa Roland Westin (Stephen Dorff) kanssa vuonna 1980 tutkittavaksi kahden ala-asteikäisen lapsen katoamistapauksen. Julie ja Will Purcell lähtivät eräänä päivänä koulun jälkeen pyöräilemään eivätkä koskaan palanneet kotiin.

Ehkä lapset ovat joutuneet pedofiiliringin uhriksi – ehkä heidät on surmattu okkulttisessa rituaalissa. Kuulostaako tutulta? Kauden ensimmäiset jaksot muistuttavat sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja kutina siitä, että samoilla jäljillä ollaan, vain vahvistuu kauden edetessä.

Aluksi etsivät jututtavat kolmea teiniä, joista yksi on pukeutunut kuulusteluissa korniin Black Sabbath -paitaan. Kuvio tuo mieleen West Memphis Three -keissin, jossa kolme Metallican musiikkiin mieltynyttä teiniä tuomittiin kolmen pikkulapsen murhista. Yhteyttä ei ainakaan hälvennä se, että molemmat tapaukset sijoittuivat maantieteellisesti lähelle toisiaan – True Detectiven kolmoskausi tapahtuu Ozarkvuorilla, West Memphisin murhat Arkansasissa. Yhteistä on myös se, että ennen katoamistaan lapset nähdään nimenomaan pyöräilemässä ja että pyöriä käsitellään tutkinnassa todistusaineistona. (West Memphis Threetä käsittelevistä Paradise Lost -dokumenteista on muuten tulossa juttua blogiin aika pian.)

True Detective, etsivät Hays ja West
On vuosi 1980. Hays saa taustatukea työpariltaan Westiltä.

Sitten Wayne Hays joutuu ajassa irralleen ja pomppaa vuoteen 1990. Vaikka Purcellin lasten katoamisen tutkinta on lopetettu, asia hiertää Haysin mieltä. Kun poliisi saa haltuunsa uusia tapaukseen liittyviä todisteita, Hays ja West avaavat tutkinnan uudelleen.

Ja taas hypätään: nyt ollaan jo vuodessa 2015. Dokumenttia kuvaava ryhmä haastattelee Haysia vuoden 1980 tapahtumista. Hays on harmaa ja kolhuinen. Muistisairaus on nakertanut aukkoja hänen aivoihinsa, eikä puhumisesta välillä meinaa tulla mitään. Dokumentin ohjaaja (Enemystä ja Cosmopolisista tuttu Sarah Gadon) kuitenkin puskee puskemistaan. Hän on sitä mieltä, että Purcellin lasten katoamisen tutkintaa on sabotoitu tarkoituksella sisältäpäin.

True Detective, Julie ja Will Purcell
Julie ja Purcell eivät koskaan palaa pyöräretkeltä.

Kolmannen tuotantokauden kerronta keskittyy vain yhden etsivän vaiheisiin. West pyörii kuvioissa lähes yhtä mittaa, mutta hän jää sarjan valtaväylästä sivuun. Westiä tärkeämmäksi hahmoksi sarjassa nousee ala-asteen opettaja Amelia Reardon (Carmen Ejogo), josta tulee Haysille ensin tyttöystävä ja myöhemmin vaimo. Amelia osallistuu Purcellin lasten katoamisen tutkintaan omalla tavallaan. Purcellin lapset ovat hänelle tuttuja koulusta, ja siksi etsivät tahtovat jututtaa häntä. Myöhemmin Amelia kirjoittaa tapauksen tutkinnasta kirjan, joka nousee oman aikansa true crime -klassikoksi.

Ameliaa esittävä Carmen Ejogo muistuttaa hämmästyttävän paljon kakkoskauden Ani Bezzeridesiä näytellyttä Rachel McAdamsia. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, on hahmoissa yhtä sun toista muutakin yhteistä. Upeita näyttelijöitä molemmat.

True Detective, Hays ja Amelia
Amelia sykkii lämpöä.

Vaikka Haysilla on työpari, vaimo ja lopulta ihan kokonainen perhe, on hän yksinäinen susi. Elämä Amelian kanssa on hänelle jatkuvaa kiirastulta – hän ei osaa päästää Ameliasta irti, muttei myöskään osaa olla tämän kanssa. Haysin yksinäisyys kantaa hänen vuosistaan Vietnamissa, jossa hän palveli tiedustelutehtävissä. Vietnam on opettanut Haysin tulemaan toimeen ilman kenenkään apua tai tukea.  Kun rikospaikalla ihmetellään Haysin käytöstä, West kuvaa työparinsa taustaa näin:

Man was a LRRP in ’Nam. You know what that is? Long range reconnaissance. Drop ’em in the jungle alone, come out two or three weeks later with scalps.

He’s like a pathfinder. Tracks wild boar for fun. He wanna look alone, I’m okay with it.

Kolmoskauden alkutunnus paljastaa, että mies voi lähteä viidakosta, mutta viidakko ei lähde miehestä.

Yksin selviytyminen ei ole ainoa oppi, jonka Hays on Vietnamista saanut: hänelle on kehittynyt lähes yliluonnollinen vaisto. Hays nuuhkii ja könyää rikospaikoilla ja näkee mitä ihmeellisimmissä yksityiskohdissa johtolankoja, jotka myöhemmin osoittautuvat oikeiksi. Haysin kykyyn nähdä asioita, joille muut ovat sokeita, viitataan myös sarjan alkutunnuksessa, jossa kuvan puhki polttava aurinko asettuu Haysin otsalle kuin hohtava kolmas silmä.

Haysin kolmas silmä.

Hays muistuttaa sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta tuttua Rustin Cohlea. Molemmat miehet ovat visionäärejä, jotka elävät pääasiassa työlleen. Heillä on taipumusta päihderiippuvuuteen, ja he ovat toimineet aiemmin tiedustelutehtävissä (Hays Vietnamissa, Cohle huumepoliisin peitetehtävissä). Molemmat ovat traumatisoituneet ennen True Detectivessä kuvattuja tapahtumia ja kärsivät myöhemmällä iällään keljuista flashbackeista. Ja mikä tärkeintä: molemmat ovat yksinäisiä ja onnettomia.

Tämä kiteyttää sen, mitä on olla ”aito etsivä”, true detective.

Siinä missä Martin Hartin hahmo toi lämmintä vastapainoa Rustin Cohlen nihilismille, toimii Amelia pehmikkeenä Hayesin ja kamalan maailman välissä. Amelia sykkii ymmärrystä, lämmintä älyä ja rakkautta. Ilman häntä Hays olisi ja on yksin ja kylmissään. Jossakin vaiheessa vuosien 1990 ja 2015 välillä Hays on menettänyt Amelian. Kuinka tämä on tarkalleen tapahtunut, sitä ei sarjassa kerrota.

Olkinukke johdattaa katsojaa harhaan.

Rakkautta, ruumiita, päihdeongelmia. Systemaattista peittelyä, merkkejä korruptiosta, outoja kuolemantapauksia. Hulluutta, eristystä, suuria menetyksiä ja vielä suurempaa surua. True Detectiven kolmannessa tuotantokaudessa on paljon raskasta ja hyvää, mutta ei tarpeeksi. Se tekee katsojille keljun tempun antaessaan väärään suuntaan viettäviä vihjeitä tapahtumien kulusta.

Lopussa tarinan todelliset kasvot paljastuvat: kyse onkin tyylipuhtaasta, suorastaan romanttisesta southern gothicista. Pidän lajityypistä, mutta kun odotuksissa häämötti kovaksi keitetty kosminen kauhu, ei pettymyksen tunteita voi välttää. Kolmannen tuotantokauden tarina on pienempi ja helpompi käsittää kuin olisin toivonut – se mahtuu yhden ihmisen aivoihin.

Vaikuttaa siltä, että suuri yleisö on ottanut True Detectiven kolmannen tuotantokauden riemulla vastaan. Viihdyin kauden parissa, mutta olisin odottanut enemmän. Jos aivan rehellisiä ollaan, pidin toisesta tuotantokaudesta enemmän.

*****

Dexter (2006–2013) arvostelu – Verestä syntynyt

Dexter arvostelu
Dexter (2006–2013)

Dexter (2006–2013) on televisiosarja sarjamurhaajasta, joka työskentelee päivisin Miamin poliisin henkirikosyksikön rikospaikkatutkijana. Dexter Morgan on erikoistunut veriroiskeiden tutkimiseen: hän osaa usein päätellä pelkän rikospaikan verijälkien perusteella, kuinka murha on tapahtunut ja millaisessa mielentilassa sen tekijä on rikoshetkellä ollut. Veri ei ole Dexterille vain verta. Se on loputtoman tutkimuksen ja variaation lähde – verilammikoita, veriroiskeita ja verisuihkuja, joista kukin kielii rikoksen tekotavasta. Veri ei koskaan valehtele.

Myös vapaa-ajallaan Dexter työskentelee sen eteen, että rikolliset saavat heille kuuluvan rangaistuksen. Miamin kokoisessa kaupungissa murhat ovat arkipäivää, ja osa murhaajista pääsee lain edessä pätevien todisteiden puutteen tai teknisten ongelmien vuoksi vapaalle jalalle ilman minkäänlaista rangaistusta. Silloin Dexterin sarjamurhaajaminä astuu kuvaan: hän hankkii keinoja kaihtamatta todisteet murhaajan syyllisyydestä ja toimeenpanee kuolemanrangaistuksen oman käden oikeudella.

Dexter arvostelu
Dexterin päähahmot sarjan loppupuolelta: rikospaikkatutkija Masuka, ylikomisario Batista, Dexter ja tämän sisko Debra ja isä Harry sekä konstaapeli Quinn.

Nimi on enne, näin myös Dexterin tapauksessa. Dexter-nimi pohjautuu latinan oikeaa kättä ja oikeaa puolta merkitsevästä dexter-sanaan. Lisäksi dexter merkitsee onnekasta, kelpoa ja tehtäväänsä hyvin sopivaa. (Tämä ei enää liity suoranaisesti Dexter-sarjaan, mutta mainittakoon silti: vasemmanpuolimmaista merkitsevällä sinister-sanalla tarkoitetaan myös muita dexter-sanan vastakohtia – huonoa ja vääristynyttä. Kieli siis paljastaa, kuinka pahuus ja huonous liitetään ja on jo vuosituhansien ajan liitetty vasemmanpuolimmaisuuteen, hyvyys ja kelvollisuus taas oikeanpuolimmaisuuteen.)

Dexter esitellään katsojalle ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien psykopaattina. Hän on todistanut 3-vuotiaana oman äitinsä kuoleman ja traumatisoitunut näkemästään vakavasti. Dexterin varttuessa hänen adoptioisänsä Harry Morgan huomaa, että trauma saa Dexterin käyttäytymään väkivaltaisesti. Hän ymmärtää, että Dexterissä on syntynyt tarve tappaa, eikä tämän tarpeen hillitseminen ole mahdollista. Harry päättää auttaa Dexteriä kanavoimaan murhanhimonsa parhaalla mahdollisella tavalla ja opettaa tätä murhaamaan vain rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman. Poliisina työskentelevä Harry ohjaa Dexteriä myös peittämään omat jälkensä siten, että tämä ei jää kiinni teoistaan.

Dexter arvostelu
Ensimmäisellä tuotantokaudella Dexter saa kaupungissa riehuvalta murhaajalta outoja viestejä.

Dexter on siis paitsi sarjamurhaaja, myös koston enkeli, joka tekee sen, mitä me kaikki sisimmässämme janoamme: hän surmaa ihmisiä, joita me halveksumme ja vihaamme heidän rikostensa vuoksi – ihmisiä, jotka ansaitsevat kuolla. Näin sarjamurhaaja-Dexteristä tehdään helposti samastuttava. Toisaalta hahmo ei tällaisenaan ole järin realistinen tai uskottava, useimmilla murhaamisesta nauttivilla tappajilla kun on halu surmata nimenomaan tietyntyyppisiä uhreja. Useimmiten hedonistinen murhaaja valitsee uhrikseen niitä, joiden on fyysisesti vaikea puolustaa itseään ja joiden yhteiskunnallinen asema on heikko: naisia, lapsia, vanhuksia. Dexterin uhrit sen sijaan ovat pääasiassa luonteeltaan aggressiivisia ja dominoivia, fyysisesti voimakkaita miehiä – siis äärimmäisen epätyypillisiä sarjamurhaajan uhreja.

Myös Dexterin surmatapa on muihin television ja elokuvien sarjamurhaajiin nähden poikkeuksellinen. Hän sedatoi uhrinsa, odottaa tämän virkoamista ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan. Lopulta hän iskee uhrinsa kuoliaaksi yhdellä puukoniskulla. Dexter toistaa murhissaan tiettyjä rituaaleja, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti nauttivan tappamisesta. Hän vain iskee veitsen uhrin sydämeen – siinä kaikki. Modus operandi on tehokas, nopea ja siisti. Jos stereotyyppisen sarjamurhaajan työskentelyä vertaisi ruuanlaittoon, olisi se hidasta nautiskelua: raaka-aineiden huolellista valintaa, tarkkaa valmistelua ja hitaita kokkaushetkiä. Dexter puolestaan työskentelee kuin suurtalouskokki – pääasia on se, että valmista tulee rivakasti ja siististi. (Väkivaltaiset kohtaukset ovat niin hillittyjä, että sarjan K18-luokitus tuntuu vahvasti liioitellulta.)

Dexter arvostelu
Dexterin sisko Debra on sarjan tärkeimpiä hahmoja.

Dexter tuo läheisesti mieleen Thomas Harrisin Hannibal-romaanit ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat. Yhteistä näissä on sarjamurhaajien ja rikostutkijoiden yhteisten piirteiden korostus. Dexterin omakohtaiset kokemukset murhaajana antavat hänelle erinomaiset eväät rikospaikkatutkijan työhön. Hannibal-teoksissa rikostutkijat (Clarice Starling, Will Graham) puolestaan pyrkivät samastumaan rikollisen näkökulmaan. Erityisesti tapa, jolla Will Graham työskentelee rikospaikoilla Hannibal-sarjassa, muistutta Dexterin työskentelymetodia. (Olen muuten aiemmin kirjoitellut Hannibalin tuotantokausista 1-2 ja tuotantokaudesta 3.)

Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella Dexter käsittelee voice-over-monologissa omaa psykopatiaansa. Hän luo itsestään kuvaa tunteettomana ihmisenä, jolla ei ole sosiaalisia tarpeita ja joka vain näyttelee tunteita perhesuhteissaan ja rakkauselämässään. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Dexter on täysin normaali ihminen, joka yrittää näytellä psykopaattia – ei päinvastoin. Hän onnistuu ”näyttelemään tunteita” liian aidosti – ja myöntää lopulta itsekin välittävänsä aidosti itselleen tärkeistä ihmisistä. Viimeisellä tuotantokaudella psykopatiateemaa pohditaan hieman enemmän, mutta kaikkiaan asian käsittely ei minua aivan tyydyttänyt.

Dexter arvostelu
Kuudennella tuotantokaudella Miamissa rellestää murhaaja, joka hakee innoitusta Ilmestyskirjasta. Valokeilassa Dexter ja rikospaikkatutkija Vince Masuka.

Dexterin hahmon perustavanlaatuinen ongelma on se, että hänen pitäisi olla samanaikaisesti sekä kiinnostava että samastuttava. Psykopaatit ovat kyllä yleensä kiinnostavia, mutta eivät lainkaan samastuttavia. Sarjan tekijät tuntuvat tiedostavan tämän ongelman erittäin hyvin – ja yrittävät sitten kätkeä sen korostamalla sarjan alussa Dexterin psykopatiaa ja unohtamalla sen sitten kokonaan. Petyin sarjaan juuri tämän vuoksi; Dexter on loppujen lopuksi niin normaali tyyppi, ettei hän haasta katsojaa. Toivoin, että sarjaa katsoessa tulisi edes silloin tällöin epämukava tunne siitä, että katsojaa johdatellaan omaksumaan sellaisen yksilön näkökulma, jonka maailmaa pidämme vinksahtaneena ja jopa sairaana. Näin ei kuitenkaan käy.

Dexter on paitsi rikossarja, myös perhedraama ja työpaikkasarja. Sarjan suosio todennäköisesti selittyy juuri sen monipuolisuudella: se sisältää synkkien ja väkivaltaisten aiheiden lisäksi myös romantiikkaa, perhesuhteiden kuvausta ja huumoria. Pidin itsekin joistakin sarjan kevyemmistä elementeistä, ja ymmärrän näin suuren rahan sarjan on kosiskeltava suurta yleisöä monipuolisella ja vaihtelevalla sisällöllä. Odotin kuitenkin Dexterin olevan synkempi ja vaikeampi sarja.

Dexter arvostelu
Dexterin tyttöystävä Rita on ehkäpä koko sarjan ankein hahmo.

Sarjaa tehtiin mahtipontiset kahdeksan tuotantokautta. Kullakin kaudella on oma teemansa. Ensimmäinen kausi keskittyy Dexterin omaan menneisyyteen ja trauman syntyyn. Toisella kaudella Dexter joutuu tekemään kaikkensa, että hänen vapaa-ajan harrastuksensa eivät paljastu hänen perheelleen ja työyhteisölleen. Kolmannella tuotantokaudella Dexter löytää rikoskumppanin ja ystävän ja samalla asettuu yhä voimakkaammin perheenisän ja puolison rooliin. Neljännellä tuotantokaudella Dexter jahtaa Trinity-nimistä sarjamurhaajaa ja pohtii, kuinka Trinity on onnistunut tekemään raakoja murhia ja samaan aikaan ylläpitämään täydellistä perheidylliä. Viidennellä tuotantokaudella Dexter päättää auttaa tuntematonta naista, joka on kokenut julmaa väkivaltaa. Uskonnollisten ja hengellisten teemojen ympärille kietoutuva kuudes tuotantokausi kuvaa murhaajakaksikkoa, joka saa innoituksensa apokalyptisistä näyistä. Seitsemännellä kaudella Dexterin on pohdittava uudelleen perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Kahdeksas kausi johdattaa Dexterin jälleen pohtimaan omaa menneisyyttään ja sitä, kuinka hänestä on tullut se ihminen, joka hän todella on.

Kahdeksan tuotantokauden mittaiseen sarjaan mahtuu melkoinen määrä hahmoja, joista osasta pidin ja osasta en. Michael C. Hall tekee Dexterinä erinomaisen roolisuorituksen. Ainoa ongelma Dexterin hahmossa on se, että hän on ehkäpä jopa liian sympaattinen. Hall tuli minulle tutuksi Mullan alla -sarjan David Fisherinä, joka on monissa suhteissa suorastaan hämmästyttävän samanlainen hahmo kuin Dexter.

Dexter arvostelu
Charlotte Rampling tekee upean suorituksen tohtori Evelyn Vogelina.

Sarjan naishahmoista Dexterin sisko Debra on selvästi tärkein. Debra on samanaikaisesti impulsiivinen ja järkevä. Pidän Debran hahmosta, mutta välillä hänen ylikorostettu jätkämäisyytensä ja alleviivatun karkea kielenkäyttönsä alkoivat hieman ärsyttää. Naisista inhokkini on Dexterin epävarma ja heiveröinen tyttöystävä Rita, jonka naamaa ei onneksi tarvitse katsella sarjan loppuun saakka. Charlotte Rampling tekee upean roolisuorituksen viimeisellä tuotantokaudella tohtori Evelyn Vogelin hahmossa.

Dexter on koukuttava sarja; yhden tuotantokauden katsottuaan katsoo mielellään myös seuraavan, ja seuraavan, ja seuraavan. Noustakseen omien suosikkieni joukkoon se pyrkii kuitenkin miellyttämään aivan liian suurta yleisöä.

*****