Synchronic (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Synchronic (2019) on scifidraamaelokuva ajassa matkustamisesta ja sen yllättävistä seurauksista tyystin tavallisille ihmisille. Sen tarinassa kosminen sekoittuu arkiseen ja tavallisesta tulee mitä merkillisintä, kun omituinen kemikaali pistää New Orleansin alamaailman sekaisin.

Tehdään ensin kuten Synchronicin juonessa ja kelataan hieman ajassa taaksepäin. Synchronic on kahden amerikkalaisen elokuvantekijän eli Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin viimeisin tuotos. Benson ja Moorhead ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Heidän esikoiselokuvansa Resolution (2012) oli ja on yhä nykyaikaisten scifielokuvien joukossa ”jotain ihan muuta” – siis ällistyttävän raikas metaelokuvallinen kuvaus oudoista tapahtumista ja tarinoiden merkityksestä. Silläkin uhalla, että Resolution saa liikaa tilaa tässä jutussa, siteeraan viisi vuotta nuorempaa itseäni:

Resolutionissa ei — — tapahdu juuri mitään sellaista, mitä voisi pitää edes jotenkuten johdonmukaisena juonikulkuna. Tarina valuu jatkuvasti käsistä. Se on ärsyttävää, kunnes katsoja hoksaa elokuvan luonteen.

Jo Resolutionissa näkyi Bensonille ja Moorheadille tyypillinen tapa tehdä tylsiä ja outoja elokuvia. Samaa kaavaa noudattelee myös Spring, jossa nuori amerikkalainen ihastuu ällöttävää salaisuutta kantavaan italialaistyttöön. Arkinen ja kosminen yhdistyvät – hieman kuten Stephen Kingin kirjoissa ja niistä tehdyissä adaptaatioissa, mutta paljon erikoisemmilla ja älyllisesti haastavammilla tavoilla. Kaksikon kolmatta elokuvaa eli kahdesta ufokultissa nuoruutensa viettäneestä miehestä kertovaa The Endlessiä (2018) en ole nähnyt, mutta pyrin korjaamaan tilanteen pian – onhan elokuva päässyt peräti Netflix-levitykseen.

Pointti: Benson ja Moorhead ovat niitä hyvin harvalukuisia genre-elokuvantekijöitä, joiden tekemiä elokuvia jaksan seurata.

Dennis ja Steve ovat työkavereita ja parhaita ystävyksiä.

Synchronic kertoo Stevestä ja Dennisistä eli ensihoitajista, jotka joutuvat yllättävälle hälytyskeikalle kolkkoon narkkiluolaan. Asunnon lattialla makaava nisti on saanut koko rintakehän lävistävän, massiivisen pistohaavan. Toisen käyttäjän oireet ovat epämääräisempiä. Asunnosta löytyy Synchronic-nimisen muuntohuumeen jäänteitä.

Mitä nisteille on tapahtunut, se jää mysteeriksi. Esiin alkaa pulpahdella muitakin Synchronicia nauttineita potilaita, joiden vammoja on vaikea selittää. Hissikuilusta löytyy nuori mies euforinen hymy kasvoillaan ja hotellihuoneesta nainen, jota on purrut alueelta aikoja sitten hävinnyt käärmelaji. Hylätyltä teollisuusalueelta poimitaan mies, joka nauraa katkeamatta – ja jonka jalassa on niin suuri avomurtuma, että pahaa tekee katsoa. Kaupungin laidalla makaa nuoren naisen ruumis, joka näyttää syttyneen itsestään tuleen.

Sitten Dennisin teini-ikäinen tytär nappaa Synchronic-tabletin huuleensa – ja katoaa. Dennisin ja hänen vaimonsa elämä pirstoutuu. Samalla Steve kamppailee omien ongelmiensa kanssa, muttei tohdi vaivata Dennisiä omilla huolillaan – onhan mies menettänyt juuri lapsensa.

Sattuman oikusta Steve pääsee jäljille siitä, kuinka Synchronic on syntynyt ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Yhtäkkiä nistien omituiset vammat saavat selityksensä – ja Steve oivaltaa, kuinka hän voi pelastaa ystävänsä tyttären.

Synchonic on elokuva ihmisistä, jotka joutuvat ajassa irralleen, kuten Kurt Vonnegut tilannetta luonnehtisi. Juoni perustuu ajatukselle ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jossa liikkuminen on mahdollista siinä missä siirtyminen huoneesta toiseen. Ajatus on kiehtova, ja elokuvan alku lupaa hyvää. Erityisesti elokuvan mystinen, murskaavan äänekäs aloituskohtaus on niin upea, että melkein sattuu.

Sitten draama alkaa dominoida elokuvaa. Synchonicista tulee yhä vähemmän elokuva ihmisistä, jotka seilaavat hallitsemattomasti ajassa ympäriinsä, ja enemmän tarina miehistä ja vaimoista, isistä ja tyttäristä. Blaa-blaa. Tietty banaali tavallisuus kuuluu Bensonin ja Moorheadin elokuviin, mutta nyt mennään jo liian keskiluokkaisiin tunnelmiin.

Elokuva kärsii myös hienoisesta uskottavuuden puutteesta. Kun se kerran pyrkii kuvaamaan draaman keinoin ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä, olisi Dennisin ja Steven välisiä suhteita ollut hyvä miettiä vielä kerran. Vai miten uskottavaa on, että kaksi miestä, jotka ovat olleet jo 20 vuotta parhaita kaveruksia, sattuvat työskentelemään ensihoitoyksikössä työparina?

Synchronicin budjetti on ollut todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin Bensonin ja Moorheadin aikaisempien elokuvien budjetit. Pahoin pelkään, että elokuvan draamavetoisuus johtuu osittain tästä: rahaa on pelissä enemmän kuin ennen, joten elokuvan on vedettävä lipputuloja suuremman yleisön taskuista. Se on tässä tapauksessa tarkoittanut kompromisseja ja väkinäistä tarvetta miellyttää massoja.

Olisin odottanut Bensonilta ja Moorheadilta hieman enemmän, mutta menihän tämä näinkin.

Seuraavaksi parivaljakolla saadaan ilmeisesti odottaa uuden Twilight Zone -sarjan jaksoa. Odotan mielenkiinnolla ja käyn tässä välissä katsomassa The Endlessin.

*****

Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****

1BR (2019) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

1BR (lausutaan ”One Bedroom”, 2019) on psykologinen kauhuelokuva yhteisön vallasta yksilöön. Äkkiseltään elokuva näyttää lipsahtavan liiaksi tyhjänpäiväisen kidutuspornon puolelle, mutta lopulta kuitekin yllättää: 1BR:llä on enemmän sanottavaa kuin alkuun luulisi.

Parikymppinen Sarah muuttaa vaikean isäsuhteen hallitsemasta lapsuudenkodistaan Los Angelesiin käynnistelläkseen uraa muotisuunnittelijana. Luova ura ei kuitenkaan ota tuulta alleen, ja koska rahaa pitäisi jostain saada, Sarah päätyy asianajotoimiston harmaaseen kuutiotoimistoon assistentiksi. Ankean arjen keskellä Sarahia kuitenkin onnistaa: hän saa vuokra-asunnon halutusta taloyhtiöstä kymmenien hakijoiden joukosta.

Ainoa miinuspuoli on, ettei asuntoon saa tuoda lemmikkejä. Sarah kantaa kirkkaanoranssin Giles-kissansa uuteen asuntoonsa pyykkikorissa ja toivoo, ettei Giles paljasta olemassaoloaan naukumalla.

Sarahin kaksiossa tapahtuu kummia.

Sarah ihastuu uusiin naapureihinsa. Taloyhtiön henki on lämmin ja yhteisöllinen – parvekkeet avautuvat kauniille, laajalle sisäpihalle, jolla asukkaat järjestävät yhdessä puutarhajuhlia. Kaikki pitävät huolta toisistaan. Etenkin vanhuuttaan hössähtäneen rouva Stanhopen perään katsotaan tarkkaan.

Vaikka naapurit ovat ihania, talossa tapahtuu jotakin outoa. Sarahin on vaikea saada öisin unta, koska seinien sisältä kantautuu karmeaa meteliä. Joku tietää, että Sarah pitää lemmikkikiellosta huolimatta asunnossaan kissaa, ja käy työntämässä uhkaavia viestejä etuoven ali. Unettomat yöt ja häädön pelko ruostuttavat Sarahin arjen. Tilanne tuo mieleen monet Roman Polanskin elokuvat, joissa oman asunnon seinät saavat päähenkilön ahdistumaan: Rosemaryn painajaisen, Vuokralaisen ja Inhon.

Ja sitten Sarahin elämä repeää auki.

Sarahin naapuri Lester ei ole kuten muut yhteisön jäsenet.

1BR on kuvaus yhteisön voimasta maailmassa, jossa yhteisöllisyys on mennyt rikki. Yhä useampi meistä asuu yksin. Yhä harvempi meistä tuntee naapureitaan edes nimeltä. Yhteisömme syntyvät yhä useammin virtuaalisiksi tai perustuvat johonkin vaihtuvaan ja muuttuvaan, kuten harrastuksiin, mielenkiinnonkohteisiin tai alakulttuureihin.

Kaikkein pitkäaikaisimmat yhteisöllisyyden muodot perustuvat kuitenkin usein asioihin, joita me emme voi valita: perheeseen, sukuun, synnyinpaikkaan. Valitseminen tarkoittaa mahdollisuutta valita myös toisin – mahdollisuutta valita, että irtaannumme yhteisöstä. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä myös käyttää tätä valinnan mahdollisuutta. Lopulta liu’umme yksin yhteisöstä toiseen, vailla pitäviä kytköksiä mihinkään muuhun kuin omaan identiteettiimme.

Taloyhtiön asioiden hoitosta vastaavalla Jerryllä on kaikkien asukkaiden tuki takanaan.

1BR:n yhteisön perusajatus on kaunis. Meidän on kaikkien helppo yhtyä sen  kuvaaman yhteisön periaatteisiin: ihmisten on syytä pitää toisistaan huolta, olla toisilleen avoimia ja rehellisiä, tukeutua toisiinsa silloin kun tukea tarvitaan. Elokuvan taloyhtiössä homma on kuitenkin karannut pahasti käsistä. Hinta, jonka asukkaat joutuvat yhteisöllisyyden kokemuksesta maksamaan, on kallis.

Paitsi Roman Polanskin elokuvat, 1BR tuo vahvasti mieleen myös kymmenen vuoden takaisen Marttyyrit-kauhuhitin. Molemmissa elokuvissa äärimmäisellä, systemaattisella kärsimyksellä on tavoite. Toisin kuin Marttyyreissa ja klassisessa kidutuspornossa, 1BR:ssä tuska on vain välivaihe, yksi lyhyt etappi pitkällä matkalla. Elokuvaa on helppo luulla vain perinteiseksi gorepätkäksi, jossa nuori nainen nuijitaan hitaasti hengiltä – tämä oletus on kuitenkin väärä.

1BR:ssä on ainekset erinomaiseen psykologiseen kauhuelokuvaan. Se jää kuitenkin haaleaksi. Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom tekee hyvää työtä, mutta hänen hahmostaan puuttuu syvyys. Sama pätee myös muihin elokuvan hahmoihin: hahmot ovat liian ohkaisia, eikä tarina saa raameilleen tarpeeksi täytettä. Silti elokuvasta jää hyvä maku suuhun.

Lopuksi varoituksen sana. Jos eläimiin kohdistettu fiktiivinen väkivalta ahdistaa, älä katso 1BR:ää. Älä katso myöskään alla olevaa traileria.

*****

Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****