Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

10 parasta Bojack Horseman -jaksoa

Kun lisää Bojack Horseman -jaksoja ei ole enää luvassa, on sopiva hetki luoda katsaus sarjan parhaisiin jaksoihin. Luvassa massiivisia spoilereita kaikista kuudesta tuotantokaudesta.

10. Surprise! – Hassutellaan

Kausi 6, jakso 4

Diane: I need to know you’re okay. I can’t go to Chicago if I don’t know you’re okay.
Bojack: That’s not a friendship. It’s a hostage situation.

Surprise! on hassuttelujakso, jossa sarjan tarina ei juuri etene, vaan antaa tilaa vapaalle, kevyelle tilannehuumorille. Todd on järjestänyt Mr. Peanutbutterille ja Picklesille yllätyshäät ja kutsunut heidän läheisensä pariskunnan kotiin. Vieraat piiloutuvat Mr. Peanutbutterin olohuoneeseen tarkoituksenaan hypätä yhdessä näkyviin, kun pariskunta saapuu.

Toddin suunnitelma menee kuitenkin mönkään, kun Mr. Peanutbutter tunnustaa pettäneensä Picklesiä. Koska pariskunta on autuaan tietämätön yllätysvieraiden läsnäolosta, alkavat he pestä likapyykkiä läheistensä kuullen. Seuraa pitkä pätkä elokuvallista akrobatiaa, kun vieraat pyrkivät parhaansa mukaan piilottelemaan olohuoneen huonekalujen takana. Samalla Mr. Peanutbutter ja Pickles kiertävät ympäri asuntoa riidellen ja moittien toistensa perheenjäseniä.

Yläkerrassa Bojack ja Diane selvittävät välejään. Diane on muuttamassa Los Angelesista Chicagoon, mutta tahtoo ensin varmistaa, että Bojack pärjää ilman häntä. Bojack suhtautuu asiaan tyynesti. Me ymmärrämme, että hän ei ole sama itsekeskeinen, mustasukkainen paskapää kuin ennen. Hän ei takerru Dianeen, vaan päästää hänet tavoittelemaan onneaan Chicagossa.

Surprise! on tapahtumaköyhä jakso, jonka käsikirjoitus on varmaankin ollut vain muutaman liuskan mittainen. Sen vähät tapahtumat kuitenkin muodostavat sarjassa tärkeän käännekohdan: Pickles alkaa ajautua kauemmas Mr. Peanutbutterista, ja Diane ottaa suunnaksi Chicagon. Nämä ovat suuria tapahtumia, jotka tarvitsevat ympärilleen keveämmän jakson.

9. Downer Ending – Myöhäistä valita toisin

Kausi 1, jakso 11

I spend a lot of time with the real me, and believe me, nobody’s gonna love that guy. Now if you’ll excuse me, I need to go take a shower, so I can’t tell if I’m crying or not.

– Bojack Horseman

Downer Ending kertoo Bojackin epätoivoisesta yrityksestä estää One Trick Ponyn julkaisu. Bojack pitää Dianen kirjaa liian rehellisenä ja uskoo, että se saa yleisön hylkäämään hänet. Siksi Bojack lupaa kustantajalle puskea viidessä päivässä ulos oman kirjansa, joka peittoaa Dianen teoksen.

Koska kirjoittaminen ei ole Bojackin vahvuus, tarvitsee hän apua. Todd ja Sarah Lynn rientävät hätiin. Seuraa eeppinen huumeputki, jonka päätteeksi kaikkien todellisuudentaju tutisee. Bojack varjoaa omalle tripilleen, jossa pääsemme kurkistamaan ensimmäistä kertaa hänen traumoihinsa.

Tripin alku koostuu hauskoista elokuvallisista kikoista: animointityyli vaihtelee sen mukaan, millaisia tunteita Bojack käy läpi. Hänen ääriviivansa katoavat, ja kauhuissaan oman identiteettinsä häviämisestä hän leviää väripinnoiksi kuvaruudulle. Pian jäljellä on enää lyijykynällä piirretty tikku-ukko, joka sekin pyyhitään pois. Beatrice pakottaa pienen ja pelokkaan Bojackin laulamaan illallisvieraille, minkä jälkeen Bojack palaa taas kerran Horsin’ Aroundin kuvauksiin.

Kohtausten keskeinen teema on valitseminen: omat valintamme tekevät meistä sen, mitä olemme. Muulla ei ole merkitystä.

Tripin lopussa Bojack valitseekin toisin ja jättää Hollywoon. Hän perustaa Charlotten kanssa perheen Sugarmanien kesäpaikkaa muistuttavaan taloon ja elää rauhallista, tasaista elämää. Samassa jaksossa Bojack esittää Toddille ja Sarah Lynnille visionsa siitä, kuinka hänen elämäkertansa tulisi päättyä: vanhana hevosena hän ui pihalammen keskelle ja antaa veden viedä hänet mukanaan. Tämä on yksi sarjan ensimmäisistä viittauksista siihen, että Bojack kuolisi hukkumalla.

Samalla Downer Ending enteilee ensimmäisen tuotantokauden suuren tarinan loppua: elämäkerta on valmis, eikä Dianella ja Bojackilla ole pakottavaa syytä viettää yhdessä aikaa. He ovat kuitenkin kirjan työstämisen aikana ystävystyneet. Diane on toimintakykyinen, mutta silti masentunut ja traumatisoitunut – siksi hän ymmärtää Bojackia paremmin kuin kukaan muu, ja siksi näiden kahden päällisin puolin katsottuna hyvin epäsuhtaisen ihmisen välille syntyy syvä kiintymys. Downer Endingissä se joutuu kuitenkin koetukselle, ja hetken näyttää jo siltä, ettei heidän ystävyytensä voi jatkua.

8. The Old Sugarman Place – Trauma, joka periytyy

Kausi 4, jakso 2

Love does things to a person. Terrible things. Beatrice, promise me you will never love anyone as much as I loved Crackerjack.

– Honey Sugarman

The Old Sugarman Place kuvaa Bojackin pakomatkaa Hollywoosta, joka kohisee Sarah Lynnin kuolemasta. Jakso alkaa upealla tulkinnalla A Horse with no Name -kappaleesta, jonka soidessa Bojack harhailee Teslallaan yhä kauemmas kotoaan. Pian hän keksii, minne mennä: hän suuntaa isovanhempiensa Joseph ja Honey Sugarmanin vanhaan kesäpaikkaan.

Vanha lomapaikka on oiva vertauskuva Bojackin suvulle. Se on joskus ollut kaunis ja viihtyisä, mutta ajan ja laiminlyönnin vuoksi rapistunut käyttökelvottomaksi. Bojackin oleilua talossa rytmittävät väläykset hänen Beatrice-äitinsä lapsuudesta 1940-luvulta. Kun menneisyys limittyy nykyisyyteen, alamme ymmärtää yhä paremmin, miksi Beatrice oli sellainen kuin oli ja miksi hän kasvatti poikaansa siten kuin kasvatti.

Sugarmanien perustrauma liittyy Beatricen Crackerjack-veljen kuolemaan. Veli on Honey-äidin silmäterä – ja kun Crackerjack lähtee sotaan tappamaan natseja eikä koskaan palaa, Honey musertuu. Hän joutuu ”naisellisten tunteiden” (kuten Joseph-isä niitä nimittää) valtaan. En ole aivan varma, tekikö Honey tavallista surutyötä vai oliko hän joutunut maanis-depressiivisyyden pyörteisiin. Oli miten oli, Joseph ei siedä vaimonsa ”hysteerisiä” tempauksia, vaan vie tämän veitsen alle.

Honeyn lobotomia tarkoittaa Beatricelle käytännössä sitä, ettei hänellä ole enää äitiä. Silti Beatrice on ehtinyt periä äidiltään jotakin: Honeyn aiemmin sanavalmis ja napakka puhetyyli on tarttunut hänen tyttäreensä. Beatricessa se jalostuu vuosien myötä piikittelyksi ja suorastaan virtuoosimaiseksi vittumaisuudeksi.

Myös Josephin yltiövanhoillinen ja sovinistinen käsitys siitä, millaisia naisten tulee olla, on vaikuttanut Beatriceen. Joseph tuo mieleen Mad Men -sarjan ja erityisesti Roger Sterlingin hahmon: hän pitää velvollisuutenaan kehuskella sihteerinsä ulkomuotoa ja on sitä mieltä, että naisen paikka on kotona tai ihan korkeintaan toimiston vastaanottotiskin takana. Itkut ja muut tunteenpurkaukset ovat merkki siitä, että naisessa on jotakin vialla.

Kiinnostavaa muuten on, että tosielämän Joseph Sugarman on mainosmaailman pitkäaikainen vaikuttaja erityisesti suoramarkkinoinnin saralla. Hänen pääteoksensa The Adweek Copywriting Handbook on tekstisuunnittelun moderni klassikko. Sattumaako? Uskon, että Beatricen isä olisi pärjännyt hyvin mainosalalla Madison Avenuen hullujen miesten kanssa.

Jakson B-tarinassa Sugarmanien kesäpaikan naapuri Eddie auttaa Bojackia remppaamaan talon huippukuntoon. Kun talo on viimein mintissä, Bojack päättää nuijia sen matalaksi. Ele ei ole kovin kunnioittava Eddietä kohtaan, mutta silti ymmärrän Bojackin ratkaisua – tärkeintä on talon korjaamiseen liittyvä prosessi, ei lopputulos. Vaikka Bojack ja Eddie jakavat vaikeita hetkiä ja ystävystyvät, lopulta Bojack hylkää hänet – aivan kuten ne kymmenet ihmiset, jotka hän käyttänyt hetken omaksi hyödykseen, ja hylännyt sitten, kun hän ei heitä enää tarvitse. Bojack ja Eddie eivät tapaa enää koskaan.

7. Stupid Piece of Shit – Ääni pään sisällä

Kausi 4, jakso 6

Piece of shit. Stupid piece of shit. You’re a real stupid piece of shit. But I know I’m a piece of shit. That makes me better than all the pieces of shit who don’t know they’re pieces of shit. Or is it worse?

– Ääni Bojackin pään sisällä

Stupid Piece of Shit havainnollistaa, millaista on olla Bojack Horseman. Me tiedämme, että Bojackin itsetunto on hauras kuin suolahuntu tequila-lasin reunassa. Me tiedämme, että Bojack on kasvanut perheessä, jossa häntä ei tuettu tai rohkaistu, vaan pilkattiin ja piikiteltiin. Kuitenkin vasta Stupid Piece of Shit -jakso esittää käytännössä, millainen ääni Bojackin päässä huutaa. Hänen äitinsä moitteet ovat muuttuneet sisäiseksi puheeksi.

Hollyhock ja Beatrice astuvat Bojackin luona, ja Bojackilla olisi nyt oiva tilaisuus vaalia suhteita elämänsä tärkeimpiin naisiin. Jokin estää häntä. Hän ei pysty. Vaikka Hollyhockista on tulossa yksi hänen elämänsä tukipilareista, hän pakenee tämän luota. Aiemmat suhteet ovat saaneet Bojackin pelkäämään läheisyyttä – hän pelkää myrkyttävänsä Hollyhockin samalla tavalla kuin hän myrkytti Sarah Lynnin.

Beatrice on vakavasti dementoitunut ja hellii lelukaupasta haettua vauvanukkea. Kun talon naiset lepertelevät muoviselle vauvalle, Bojack kiivastuu – hänen äitinsä, hänen paskamainen, laiminlyövä äitinsä, joka tarjosi hänelle lapsena kannustuksen sijaan jatkuvaa pilkkaa ja motkotusta, paijaa nyt muovista nukkea kuin vuoden äiti. Bojackilla keittää yli, ja hän avautuu Hollyhockin edessä Beatricelle tämän kasvatusmetodeista:

What if for 18 years straight I just tell [the baby] how worthless it is every day, how it embarrasses me, how my life would be better if it was never born? Would that be a good idea?

– Bojack

Hollyhock säälii Beatricea, mutta Bojack ei ole valmis antamaan anteeksi. Häntä ei kasvatettu anteeksiantoon tai empatiaan. Vaikka Beatricen ja Bojackin välit ovat lopullisesti rikki, jaksoon syntyy mukava sulkeuma Bojackin ja Hollyhockin keskustelusta. Hollyhock kärsii samoista, pakkomielteenomaisista ajatuksista kuin Bojack – myös hänen korvaansa huutaa ääni, joka sanoo, että kaikki vihaavat häntä ja että hän on arvoton. Tästä jaetusta kokemuksesta syntyy yhteys kahden elämässään eksyneen välille.

Jakson kakkostarina kuvaa, kuinka Princess Carolyn ja tämän ex-rakastaja Rutabaga järjestävät yhdessä Courtney Portnoylle ja Toddille megahäitä ja Meryl Streepille ikiomaa elokuvaprojektia. Sivujuoni ei ole sarjan hohdokkain, mutta sisältää sentään yhden upean toddismin: Toddin ja Courtneyn valeavioliitto olisi tyhjä sisältä, kuin purkkatikkari ilman purkkaa. Siksi sille on sanottava ei.

6. Time’s Arrow – Kun rakkaus on myrkkyä

Kausi 4, jakso 11

It would only depress me to watch you bumble around like that. All the sacrifices I made, so that you could do this.

– Beatrice Bojackille

Time ’s Arrow kaivautuu syvemmälle Bojackin perhehistoriaan kuin yksikään toinen sarjan jakso. Sen nimi on viittaus Joseph Sugarmanin lausahdukseen siitä, kuinka ”ajan nuoli ei pysähdy tai käänny ympäri, vaan marssii eteenpäin”. Tässä jaksossa tapahtuu kuitenkin se, mitä ei pitäisi tapahtua: ajan kulku kääntyy ja Beatrice käy mielessään läpi tapahtumia yhä kauempaa ja kauempaa menneisyydestä. Tapaamme Beatricen kolmessa elämäntilanteessa: 9-vuotiaana tyttönä, 25-vuotiaana, sanavalmiina neitona ja 60-vuotiaana, katkerana naisena.

Perustukset Beatricen suojamuureille on valettu jo lapsena. Hänen ikätoverinsa ovat kiusanneet häntä ja sulkeneet hänet kaveriporukan ulkopuolelle. Ydintrauma kuitenkin syntyy vasta, kun Beatrice sairastuu tulirokkoon: koska Beatricen isä pelkää rokon saastuttaneen Beatricen vauvanuken, heitetään se takkaan. Kuva takassa palavasta nukesta syöpyy Beatricen mieleen lähtemättömästi.

Nämä kokemukset ovat järkyttäneet Beatricen turvallisuudentunnetta niin syvästi, että hänestä kasvaa kyyninen nuori nainen, joka ei rakasta ketään tai mitään. Nuori Beatrice on älykäs, oikeudentuntoinen, huumorintajuinen ja sanavalmis, ja hän olisi hyvin voinut menestyä esimerkiksi politiikassa tai liike-elämässä. Elämä kuitenkin vei hänet toiseen suuntaan.

Beatrice on oppinut jo pienenä tyttönä olevansa vaarallinen: koska hän rakasti nukkeaan ja tartutti siihen tulirokon, oli nukke tuhottava. Hän tietää, että hänen rakkautensa on myrkkyä. Kenties hänen myöhempi kylmyytensä Bojackia kohtaan johtuu osittain tästä. Hän ei halua tartuttaa ja tuhota rakkaudellaan omaa lastaan. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, että myös rakkaudettomuus on myrkkyä.

Jakson kenties paras hetki on Beatricen ja Butterscotchin ensikohtaaminen. Beatrice on rahakkaasta perheestä, Butterscotch taas pelkkä pummi. Heillä on kuitenkin yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja samanlainen viiltävä huumorintaju. Pienen hetken he ovat yhdessä onnellisia, kunnes he alkavat vihata toisiaan. He pysyttelevät kuitekin Butterscotchin kuolemaan asti yhdessä, sillä kumpikaan ei kykene toisenlaiseen suhteeseen tai elämään. Samalla he täyttävät yhteisellä myrkyllään Bojackin.

5. Free Churro – Paska ei muutu kullaksi

Kausi 5, jakso 6

I kept waiting for that, the proof, that even though my mother was a hard woman, deep down she loved me and cared about me and wanted me to know that I made her life a little bit brighter. Even now, I find myself waiting.

Hey, Mom, knock once if you love me and care about me and want me to know I made your life a little bit brighter.

– Bojack Beatricen hautajaisissa

Free Churro kuvaa Beatrice Horsemanin hautajaisia. Se koostuu kahdesta monologista, joiden käsikirjoitus ja ääninäyttely hipovat täydellisyyttä. Kuva on rajattu Bojackin perheeseen tiukemmin kuin koskaan aiemmin: Ääneen pääsevät vain Bojack ja hänen isänsä Butterscotch.

Ennen alkutunnusta pääsemme kurkistamaan Bojackin nuoruuteen. Beatrice on saanut hermoromahduksen, minkä vuoksi Butterscotch joutuu keskeyttämään kirjoitustyönsä ja noutamaan Bojackin jalkapalloharjoituksista, vaikka pojan kuljettaminen kuuluu hänen mielestään vaimon tehtäviin. Butterscotchin kiukku ei kohdistu pelkästään Beatriceen, vaan kaikkiin naisiin. Lopulta Butterscotch kääntää asian päälaelleen: Bojackin pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa opettavat hänelle jo varhain, ettei naisiin ole luottamista – naisiin tai kehenkään muuhunkaan.

Butterscotchin monologin ja alkutunnuksen jälkeen siirrytään noin 40 vuotta ajassa eteenpäin Beatricen hautajaisiin, joissa Bojack pitää muistopuheen. Hänen puheensa on ennen kaikkea itsetutkiskelua: hän ei ymmärrä, miksi hänen äitinsä oli sellainen kuin oli, joten hän keskittyy enemmän siihen, miksi hänestä itsestään tuli sellainen kuin tuli. – Me katsojat olemme jo tässä vaiheessa nähneet The Old Sugarman Place– ja Time’s Arrow -jaksot ja tiedämme siksi melko hyvin, miksi Beatrice on kasvanut kieroon. Bojackille nämä asiat eivät koskaan selviä.

Bojackin ja Beatricen välit ovat aina olleet vaikeat, ja on siksi tavallaan yllättävää, että Bojack ylipäätään on pahoillaan äitinsä kuolemasta. Niin kuitenkin on: hän on koko elämänsä odottanut, että suhde äitiin voisi kehittyä. Nyt kun äiti on kuollut, toivo on menetetty. Vuosikymmeniä alas valunut paska ei muuttunut lopussa kullaksi. On aika päästää irti.

Free Churro on upea, riipivä jakso. On hämmästyttävää, kuinka paljon pettymystä, kaunaa ja surua on saatu ahdettua yhteen monologiin – ja vieläpä vailla pienintäkään pateettisuuden tai ylitunteellisuuden häivää. Bojackin ja Beatricen dialogi oli aina täynnä nokkelaa, ironista sanailua, jossa mitään ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti. Muistopuheen lopussa Bojack viimein kykenee puhumaan äidilleen rehellisesti. Hän paljastaa, kuinka syvästi Beatrice on häntä haavoittanut:

Like, how hard is it to do something nice for a person? — — I’m your son! All I had was you!

4. INT. SUB – Hassutellaan taas

Kausi 5, jakso 7

How do you make something right when you’ve made it so wrong, you can never go back?

– Philbert/Bojack

INT. SUB –jaksossa kiinnostavinta ei ole tarina, vaan tapa, jolla se kerrotaan. Jakson kehyskertomuksessa pariskunta – tohtori Indira ja työpaikksovittelija Mary-Beth – menee syömään illallista ja juttelee samalla työasioistaan. Koska vaitiolovelvollisuus sitoo molempia, he muuttavat asiakkaidensa nimiä ja tuntomerkkejä.  Bojackista tulee ahdistunut Bobo-seepra, Toddista Keisari Sorminaama, Dianesta Whalesin prinsessa Diana, Mr. Peanutbutterista Mr. Suklaa-hasselpähkinälevite ja Princess Carolynista Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa (kyllä, luit oikein).

Bobo käy läpi vaikeaa elämänvaihetta. Hänen äitinsä on vastikään kuollut, eikä hän voi/halua/uskalla/kehtaa keskustella asiasta kenenkään kanssa. Samalla Dianan pitkäaikainen terapeutti tohtori Indira kehottaa häntä ottamaan etäisyyttä Bobosta. Lopputulos: koska Bobo ei voi puhua äitinsä kuolemasta Dianalle, hän ryntää Indiran vastaanotolle terapoitavaksi. Diana on iloinen, että Bobo myöntää viimein tarvitsevansa apua, mutta toivoo, että hän hakisi apua joltain muulta kuin Dianan terapeutilta.

Sillä aikaa kun Bobo vuodattaa monologiaan tohtori Indiralle, Diana yrittää auttaa sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja-delfiini Flippyä. Tämä valittaa, kuinka suuret paineet häneen on kohdistettu: kaikki pitävät häntä nerona, vaikka hän ei tosiasiassa tiedä yhtään, kuinka edetä. Juuri tämä kohtaus tuo esiin sen, mikä Flipin hahmossa on ainutlaatuista: häntä vaivaa samanaikaisesti sekä säälittävän huono itsetunto että megalomania. Lisäksi hän ei yksinkertaisesti ole kummoinen käsikirjoittaja. Ilman Dianan apua valmista ei tulisi lainkaan. Silti Flippy ottaa työstä kaiken kunnian.

Toisaalla Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa ja Keisari Sorminaama kinastelevat siitä, kuka on syönyt jääkaapista viimeisen mozzarellapötkön. Sovittelijaksi saapuu Mary-Beth. Kinassa ei ole paljonkaan järkeä, mutta sovittelua on hassujen hahmojen vuoksi sitäkin hauskempaa seurata.

Tarina nytkähtää kunnolla eteenpäin vasta jakson lopussa, kun Diana naputtaa Philbertin käsikirjoitukseen kaiken, mitä tietää Bobon puuhista Charlotten ja Pennyn luona New Mexicossa. Lopputuloksena on erinomaista, usvaista detektiividraamaa. Samalla Diana pakottaa Bobon käymään läpi uudelleen New Mexicon tapahtumia. Vaikka INT. SUB on näennäisesti kevyt hassuttelujakso, sen tarinassa Bobon… Bojackin… elämä alkaa ensimmäistä kertaa sekoittua Philbertin elämään. Me tiedämme, kuinka tämä polku päättyy.

3. The Showstopper – Asioita, joita ei voi korjata

Kausi 5, jakso 11

What the fuck is wrong with you?

– Gina Cazador Bojackille

The Showstopper on yksi harvoista Bojack Horsemanin jaksoista, jotka onnistuvat aidosti järkyttämään. Missään toisessa jaksossa Bojack ei vahingoita muita yhtä konkreettisesti ja peittelemättömästi kuin The Showstopperissa. Hän rikkoo ihmisiä pitkin sarjaa, mutta hänen pahat tekonsa esitetään aina peitetysti (That’s Too Much, Man!) tai sellaisessa kontekstissa, joka saa hänen tekonsa näyttämään vähemmän pahoilta (Escape from L.A.). The Showstopper on kuitenkin poikkeus.

The Showstopper alkaa Philbertin truedetectivemäisellä alkutunnuksella. Jakson kerronta vuorottelee Philbertin ja Bojackin arjen kuvauksen välillä, eikä katsoja aina voi olla varma, kummasta sarjasta – Bojack Horsemanista vai Philbertistä – on kyse. Bojackin todellisuudentaju horjuu, jolloin hänen elämänsä käänteet ja Philbertin juoni sekoittuvat keskenään. Selkävammaan määrätyt kipulääkkeet pitävät Bojackin niin tukevasti tokkurassa, että arki hajoaa käsiin.

The Showstopperissa nähdään yksi sarjan mieleenpainuvimmista musiikkinumeroista: tokkurainen Bojack kuvittelee Ginan laulamassa kappaletta showbisneksestä. Ginan esittämässä kappaleessa nostetaan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin ajatus elämästä näyttelemisenä:

Life is a never-ending show, my friend
A twisting turning ever-burning show
The audience is everyone you know, my friend
Leave them with a smile when you go

Tämä ajatus nousee vielä vahvemmin esille sarjan kuudennella tuotantokaudella, jolloin joudumme pohtimaan, onko Bojack todella muuttunut mies hevonen vai näytteleekö hän vain.

The Showstopper esittää Bojackin saastana – olentona, jollaiselle jokainen meistä toivoisi vakavaa rangaistusta. Hänen tekonsa on niin raskas, että vihaisimme häntä, jos hän ei seuraavassa jaksossa haluaisi ottaa julkisesti vastuuta tapahtuneesta. Lisäksi on sarjan tekijöiden etu, että Bojack on hevonen, eikä valkoinen, keski-ikäinen mies – tilanne on juuri sopivasti etäännytetty todellisuudesta, että pystymme käsittelemään sen kääntämättä hänelle selkäämme.

Fun fact: Sana fuck mainitaan kerran ja vain kerran kullakin Bojack Horsemanin tuotantokaudella. Fuck lausutaan ääneen silloin, kun jokin menee rikki tai muuttuu peruuttamattomasti. Viidennellä tuotantokaudella tämä sana lausutaan The Showstopper -jakson lopussa. Muut fuckit voitte tsekata täältä.

2. That’s too Much, Man! – Sarah Lynnin viimeiset hetket

Kausi 3, jakso 11

I want to be an architect.

– Sarah Lynnin viimeiset sanat

That’s too Much, Man! kytkee yhteen kaksi Bojackin suurta virhettä: yllätysvierailun Penny Carsonin luona ja Sarah Lynnin kuoleman.

Perusasetelmaltaan jakso muistuttaa Downer Endingiä: Bojack vetää Sarah Lynnin mukanaan pitkään ryyppyputkeen. Jakson alussa Sarah Lynn juhlistaa sitä, että yhdeksän kuukautta selvin päin on tullut täyteen. Kun Bojack soittaa hänelle ja kysyy, haluaako Sarah Lynn bilettää, on vastaus innokas ja nopea kyllä.

Jaksossa viitataan monta kertaa siihen, kuinka suuri merkitys Bojackilla on ollut Sarah Lynnin elämän kulkuun. He ovat tunteneet toisensa käytännössä koko Sarah Lynnin elämän, ja Bojack oli Sarah Lynnille isähahmo. Myöhemmissä jaksoissa saamme kuulla lisää siitä, millainen vaikutus Bojackilla oli Sarah Lynniin ja kuinka merkittävä rooli hänellä oli erityisesti siinä, että Sarah Lynnistä tuli päihderiippuvainen. Nämä huomiot tekevät That’s Too Much, Manista vieläkin surullisemman jakson.

Jakso päättyy planetaarioesitykseen, joka saa Bojackin vakuuttuneeksi omasta pienuudestaan kaikkeuden keskellä:

So it doesn’t matter what we did in the past, or how we’ll be remembered. The only thing that matters is right now. This moment. This one spectacular moment we are sharing together.

Right, Sarah Lynn? Sarah Lynn?

Sarah Lynn?

Näihin sanoihin kiteytyy se, miksi Bojack epäonnistuu toistuvasti yrityksissään olla parempi ihminen hevonen. Nykyhetki ei ole ainoa asia, jolla on merkitystä – menneisyys ei lakkaa olemasta, vaan myös sillä on merkitys. Se, että Bojack onnistuu pienen hetken olemaan onnellinen ja huoleton, ei pyyhi pois elämänmittaista masennusta. Se, että Bojack on pienen hetken huomaavainen muita kohtaan, ei poista hänen aiempia pahoja tekojaan.

Kunniamaininta: Hooray! Todd Episode!

Kausi 4, jakso 3

Hollyhock: Ever since I was a baby, people have always said that I kind of look like Bojack Horseman.
Todd: Oh my god! That is a terrible thing to say to a baby!

Todd yksi lempihahmoistani, ja siksi en voi julkaista tätä juttua antamatta kunniamainintaa hänelle omistetulle Hooray! Todd Episode! -jaksolle.

Todd on monessa suhteessa Bojackin vastakohta. Siinä missä Bojack rikkoo muita ihmisiä, Todd auttaa muita ja korjaa milloin mitäkin. Toisin kuin Bojack, hän ei mene elämän antamista iskuista rikki. Kun häntä ammutaan kanuunalla, kuula ei uppoa, vaan kimmahtaa pois. Toddin kestävyys tuntuu liittyvän hänen lapsenomaisuuteensa: hän iloitsee pienistä asioista ja löytää niistä merkityksen harhailevalle elämälleen.

Jakson nimi viittaa Toddin Hooray!-catchphraseen. Hauska sattuma on, että Toddin ääninäyttelijän Aaron Paulin aiempi suuri roolityö eli Breaking Badin Jesse Pinkman tuli niin ikään tunnetuksi yhden sanan catchphrasesta: Bitch!

Opimme tuntemaan Toddin saamattomana pummina, joka asusteli Bojackin sohvalla. Pikku hiljaa olemme kuitenkin oivaltaneet, että hän on kaikkea muuta kuin saamaton – pikemminkin hän on hämmästyttävän toimelias. Ihmiset hänen ympärillään olettavat, että hänellä ei ole järkevää tekemistä, ja siksi pyytävät häneltä milloin mitäkin. Hooray! Todd Episode! havainnollistaa, kuinka paljon työtä näistä pienistä askareista koituu. Todd on lopulta huomattavasti kiireisempi kuin suurin osa ihmisistä, jotka pyytävät häneltä palveluksia.

Jakson aikana Todd…

  • Soittaa sinfoniaorkesterissa
  • Jää jumiin julkiseen vessaan
  • Kieltäytyy väärentämästä Mr. Peanutbutterin allekirjoitusta ja saa Katrinalta haukut
  • Väärentää Mr. Peanutbutterin allekirjoituksen ja saa Katrinalta haukut
  • Joutuu kaksi kertaa tyrmätyksi kloroformilla
  • Siivoaa Bojackin talon lattiasta kattoon
  • Todistaa, että Bojack ja Hollyhock ovat sukua toisilleen
  • Käy italialaisessa ravintolassa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Käy baarissa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Menee kihloihin supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Luo uuden muotisuuntauksen
  • Keksii uuden tanssin ja joraa Tyttöihkun toimistolla
  • Estää Dianea huomaamasta, että Mr. Peanutbutter on asettunut julkisesti vesisärötyksen kannalle
  • Kohentaa Dianen ammatillista itsetuntoa
  • Tekeytyy Channing Tatumiksi
  • Puhuu Bojackille ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen ja kertoo tälle aseksuaalisuudestaan
  • Tapaa ensimmäistä kertaa muita aseksuaaleja

Kuten jakson alussa nähtävän sinfoniaorkesterin johtaja toteaa: No man should be asked to give that much.

1. The View from Halfway Down – ”This is it”

Kausi 6, jakso 15

A song you taught me when I was small.
Don’t stop dancing. Don’t stop dancing…

– Sarah Lynn

The View from Halfway Down on jakso, jota osasin odottaa. Bojack Horsemanin alkutunnukseen on aina kuulunut katkelma, jossa Bojack vajoaa uima-altaansa pohjalle Dianen ja Mr. Peanutbutterin katsellessa hämmentyneinä. Sarjan mittaan mietin, tarkoittaisiko tämä sitä, että Bojack kuolee hukkumalla uima-altaaseensa – etenkin, kun hukkumiskuolemaan on viitattu monissa sarjan jaksoissa.

Sitähän se tavallaan tarkoitti. Tavallaan.

The View from Halfway Downissa Bojack tapaa illallisen äärellä kuolleita läheisiään. Olen hieman yllättynyt, että joukkoon mahtuvat sellaiset mitättömyydet kuin Corduroy Jackson-Jackson ja Zach Braff, mutta ehkäpä jakson kerronta edellyttää heidän läsnäoloaan. Illallispöydässä kukin osallistujista saa eteensä viimeisen ateriansa: Corduroy syö sitruunaa, Herb Kazzaz maapähkinöitä, Beatrice vanhainkodin laitosruokaa ja Crackerjack armeijan purkkiateriaa. Bojackille katetaan pillereitä ja uima-altaan kloorivettä. Sarah Lynnin lautasella on hampurilainen ja ranskalaisia – ilmeisesti hän ja Bojack ajoivat planetaariolle pikaruokaravintolan kautta.

Suosikkikohtiani jaksossa on Sarah Lynnin musiikkinumero, jossa hän lyö yhteen The Showstopper -jaksosta tutun Don’t Stop Dancing -kappaleen ja oman Prickly Muffin -hittinsä. Sanat ”don’t stop dancing” kuultiin sarjassa ensimmäistä kertaa, kun Bojackin jakoi elämänohjeita 6-vuotiaalle Sarah Lynnille ensimmäisellä kaudella esitetyssä takaumassa:

No matter what happens, no matter how much it hurts, you don’t stop dancing, and you don’t stop smiling, and you give those people what they want.

Sarah Lynn otti Bojackin sanat liiankin kirjaimellisesti. On siis vain luonnollista, että nämä sanat palaavat piinaamaan Bojackia juuri Sarah Lynnin lausumina.

Ajatus oman kuoleman naamioimisesta näyttäväksi lavashow’ksi on kiehtova ja ”bojackmainen”. Sarjan viimeisillä tuotantokausilla viitataan jatkuvasti elämään näyttelemisenä, ja kunnon näytelmän on loputtava upeaan esitykseen, jota yleisö ei koskaan unohda. Näin siis Bojackin mielikuvituksessa – tosiasiassa näin ei tietenkään tapahdu. Käydessään läpi harhaista untaan loisteliaasta show’sta Bojack makaa unohdettuna uima-altaassa. Hänen ”kuolemassaan” ei ole mitään kaunista tai näyttävää – ei mitään, mikä synnyttäisi sulkeumaa.

The View from Halway Downin musta mönjä tuo mieleeni H. P. Lovecraftin teokset. Lovecraftin maailmankuva on nihilistinen ja kalsea, ja se muistuttaa monessa mielessä Bojackin maailmankuvaa. Sama koleus kuuluu myös Herbin sanoissa, kun tämä hyvästelee Bojackin:

There is no other side. This is it.

Ruusun nimi -minisarja (2019) arvostelu

Ruusun nimi (2019)

Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi -minisarja (2019) kuvaa munkkiluostariin sijoittuvaa murhasarjaa. Nuori munkkikokelas Adso saapuu vuonna 1327 mestarinsa Baskervillen Williamin kanssa pohjoisitalialaiseen benediktiiniluostariin, jossa on määrä järjestää munkkikuntien välinen keskustelu maallisen vallan ja omaisuuden roolista kristillisessä kirkossa. Ennen Adson ja Williamin saapumista epäonni on kohdannut luostaria: yksi veljistä on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. William ottaa välittömästi tehtäväkseen murhan selvittämisen ja alkaa selvittää, kuka luostarin väestä on murhaaja.

Pian ruumiita tulee lisää. Aina niiden löytöpaikassa tuntuu olevan vihjeitä, jotka tuovat mieleen Ilmestyskirjan kertomukset maailmanloppua enteilevistä merkeistä. (Detektiiviä ja Raamatun kertomuksia teoksissaan yhdistelevä Dan Brown on todennäköisesti lukenut Ruusun nimi- romaanin tarkasti.) Vaikuttaa siltä, että rikokset kytkeytyvät luostarin tornissa sijaitsevaan, sokkeloiseen kirjastoon, johon ei saa astua apottia, kirjastonhoitajaa ja hänen apulaistaan lukuun ottamatta kukaan muu.

Baskervillen William (vas.) on kuin keskiaikainen Sherlock Holmes. Vieressä Williamin oma (W)Adso(N).

Samaan aikaan kohti luostaria valuu joukko dominikaaneja ja Vatikaanin edustajia valmiina ottamaan osaa keskusteluun siitä, oliko Jeesus omistamista karttavaan elämäntapaan ja jos näin, tulisiko kirkon noudattaa hänen esimerkkiään. Tuntuu oudolta, että tällaista edes yritetään – miksi vaivautua, kun jo etukäteen varmasti tiedetään, ettei sopua synny?

Vaikka kirkon omistusoikeudesta ei tänä päivänä juuri puhuta (ainakaan teologisten piirien ulkopuolella), on teema ajankohtainen. Missä määrin erilaiset organisaatiot voivat kartuttaa omaa omaisuuttaan? Viekö raha huomion liiaksi pois itse asiasta eli uskonnollisista kysymyksistä – tai laajemmin asioista, joista elämän mielekkyys syntyy?

Vaatimattomiin fransiskaaneihin verrattuna paavin edustaja, kardinaali du Pouget (oik.) on korea kuin riikinkukko.

Sarjassa käsitellään paljon köyhyyslupaukseen sitoutuneiden fransiskaanien ja muun kristikunnan välisiä ristiriitoja. Vielä fransiskaanejakin enemmän paaville uskolliset suuntaukset kavahtavat dolcinolaisia, joiden johtaja fra Dolcino poltettiin kerettiläisenä vuonna 1307.

Paaville uskollisten dominikaanien ehdottomuus ja suvaitsemattomuus toisinajattelijoita kohtaan raivostuttaa. Ruusun nimessä dominikaanien kapeakatseisuus ruumiillistuu inkvisiittori Bernard Guin hahmossa. Guita näyttelevä Rupert Everett suoriutuu sadistisen dominikaanin roolista upeasti.

Lostista tuttu Michael Emerson nähdään sarjassa apotti Abbassanona (vas.). Vieressä inkvisiittori Bernard Gui.

Umberto Econ Ruusun nimi -romaani, johon sarja perustuu, on yksi maailmanhistorian upeimpia romaaneja. Se on samanaikaisesti viihdyttävä, syvällinen ja älyllisesti haastava. Pintapuolisesti tarkasteltuna se on ennen kaikkea salapoliisiromaani luostarissa tapahtuvista murhista ja siinä sivussa kuvaus kristinuskon eri haarojen (fransiskaanien, dominikaanien ja benediktiinien) välisistä teologisista kiistoista. Teoksen lopussa sen syvätaso nousee kuitenkin yhä paremmin näkyviin. Se kertoo merkeistä ja niiden suhteesta maailmaan – merkeistä, joilla voidaan käsitellä olemassa olevia, tuhoutuneita ja täysin olemattomia asioita. Ecohan oli paitsi romaanikirjailija, myös semiootikko – on luontevaa, että hän on ikään kuin pukenut semioottisen eli merkkejä koskevan teoriansa romaanin muotoon.

Tai jotakin sinne päin. En rehellisesti sanoen ole varma, kuinka pitkälle vietyä seomioottista teoriaa Ruusun nimestä voi objektiivisesti ottaen löytää – luin sen elämänvaiheessa, jolloin olin kiinnostunut semiotiikasta ja siksi kenties näin sitä Econ romaanissa enemmän kuin romaani itsessään olisi antanut aihetta.

Kirjastonhoitaja Malakias ja hänen avustajansa Berengar seuraavat sivusta Williamin tutkimuksia.

Koska olen lukenut Ruusun nimi -romaanin ja nähnyt myös vuoden 1986 filmatisoinnin (jonka pääosassa nähtiin Sean Connery), en osaa kommentoida Ruusun nimi -minisarjaa pelkkänä minisarjana. On mahdollista, että katsoja, jolle tarina ei ole ennalta tuttu, pitää sarjaa liian täyteen ahdettuna – sarja suorastaan vilisee erityisesti eri munkkien nimiä ja elämäntarinoita. Tällainen katsoja ei ole myöskään tietoinen teoksen juoneen ja teemoihin liittyvistä muutoksista, joita käsikirjoittajat ovat alkuperäiseen tarinaan tehden. En kajoa niihin enempää – sanon vain, että käsikirjoittajien tekemät lisäykset ovat mielestäni pääosin hyviä valintoja.

Pidän Ruusun nimi -minisarjasta, koska se tuo mieleeni Ruusun nimi -romaanin. En osaa sanoa, pitäisinkö siitä, jos romaani ei olisi minulle ennalta tuttu.

Ruusun nimi on katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

*****

Näpit irti kissoista (2019), Casting JonBenet (2017) ja Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? (2019) arvostelu

Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.

Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.

Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.

Mitään ei tapahdu.

Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.

Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.

Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.

Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.

Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti.  Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.

Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.

Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?

Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.

Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.

Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.

Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.

Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.

Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.

Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.

Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.

Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.

Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.

Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.

Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.

Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.

Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.

Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?

Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.