10 parasta black metal -kappaletta

Drowning the Light

Oletko aina halunnut ymmärtää, mistä black metalissa on kyse? Kuulostaako genren musiikki käsittämättömältä äänisutulta? Arveluttaako genren tummanpuhuva ja väkivaltainen estetiikka? Seuraava lista saattaa auttaa sinua kohti initiaatiota genren ytimeen. Tervetuloa ihastumaan ja kauhistumaan omien black metal -suosikkieni pariin!

Lista koostuu omista mielivaltaisista poiminnoistani black metal -tuotosten joukosta. Jos olisin tehnyt tällaisen listan vuosi sitten, olisi se varmasti ollut hyvin toisenlainen. Jos tekisin tämän vuoden kuluttua uudestaan, näyttäisi se varmasti aivan muulta. Tällainen lista on väistämättä aina keskeneräinen ja kehittyvä – paras siis laittaa tämänhetkinen versio saman tien julki, ennen kuin muutan mieltäni jonkin kappaleen sijoituksesta.

10. Cosmic Church: Vigilia II (2015)

Pidän Cosmic Churchin musiikissa sen pehmoisesta ja sopivan eteerisestä äänimaailmasta, erityisesti silkkisistä kitarasoundeista. Raa’at ja ruosteiset lauluosuudet tuovat mukavasti vastapainoa samettisille instrumenteille. Yhdistettynä helvetin nätteihin kitaramelodioihin tämä vain toimii. Sopii myös aloittelijoille.

9. Cult of Fire: काली मां (Kali Ma) (2013)

Cult of Fire yhdistelee estetiikassaan ja musiikissaan perinteisiä black metal -elementtejä hindulaisuudesta ja veda-kirjallisuudesta sekä intialaisesta taidemusiikista lainattuihin aineksiin. Kuulostaa kamalalta yhdistelmältä, mutta kyllä tämä vain toimii. Bändi esiintyy Suomessa ensi keväänä Hyvinkään Steelfestissä. Taidan mennä katsomaan.

8. Clandestine Blaze: Ashes of the Eternal Wanderer (2006)

Jos Clandestine Blaze olisi esine, se olisi reunoistaan rapistunut betoniharkko. Yhtyeen ilmaisua leimaa hyvä, raaka ja primitiivinen tekemisen tuntu ja vakaa kädenjälki. Levy toisensa jälkeen edustaa perusvarmaa tekemistä – ei ”kovia riffejä” tai ”hyviä biisejä”, vaan tasaista, kylmänharmaata ja monotonista vääntöä. Soundimaailma on tiivis ja hyvällä tavalla tylsä. Nämä elementit leimaavat myös Ashes of the Eternal Wanderer -kappaletta, joka lyriikka perustunee keskiaikaiseen vaeltavan juutalaisen myyttiin.

7. Drowning the Light: Fight till the Lonesome End (2007)

Drowning the Light on verrattain nuori bändi, mutta soundiensa puolesta uskollinen 1990-luvun alun räkäiselle ja kovalle ilmaisutyylille. Tässä primitiivisyyden ja herkän melodisuuden yhdistelmässä on jotakin samaa kuin Nokturnal Mortumin (ks. myöhemmin) varhaistuotannossa. Drowning the Light on jäänyt valitettavasti yhden (tai kahden) hitin ihmeeksi, eikä yhtyeen myöhempi tuotanto jaksa juuri herättää tunteita.

6.  Alghazanth: My Somberness Surmounted (1999)

Alghazanth on minulle hukattu mahdollisuus. Bändin idea, tyyli ja äänimaailma ovat juuri minua varten, ja jos olisin osannut paneutua tähän yhtyeeseen niinä vuosina, kun alun perin tutustuin black metaliin, olisin meittänyt Cradle of Filthin levyt välittömästi mäkeen ja ostanut niiden tilalle Algazanthia. Tämä bändi sopii melodisuutensa ja verrattain reippaan ilmaisunsa vuoksi erinomaisesti black metaliin vasta tutustuville ja onkin eriomainen askel semi- black metallista (COF, Dimmu Borgir jne.) kohti kovempia aineita.

My Somberness Surmounted on kuin 15-vuotias tyttö: konstailematon, viaton ja hauraudessaan kaunis ja ehdottoman ainutlaatuinen.

5. Urfaust: Empty Space Meditation II (2016)

Urfaust lukeutuu lo-fi black metaliksi kutsuttuun alagenreen, jolle ovat ominaisia – yllätys, yllätys – äärimmäisen tuhnuinen äänimaailma ja konstailematon, raaka ilmaisu. Uskoisiko, että kahdesta hollantilaisesta kaverista lähtee näin paljon ääntä? Noin yleisesti ottaen pidän puhtaiden vokaalien ja murinan/rääynnän yhdistämistä kerettiläisenä, mutta Urfaustille suon mieluusti tämänkin lystin.

Urfaustin kappaleet on kirjoitettu jonkinlaisella arkaaisella saksalla – kuulemma. Kukaan ei tiedä aivan varmaksi, sillä lyriikoita ei ole koskaan painettu mihinkään, eikä näin suttuisista laulusoundeista ota mitään selvää.

Urfaust toimii myös keikalla; bändin esiintyminen Kouvolan Doningtonissa vuonna 2008 on parhaita näkemiäni black metal -keikkoja.

4. Black Magick SS: Ecplipse (2017)

Black Magick SS solahtaa ehkäpä sukkelammin occult rockin kuin black metalin genreen. Kyse on kuitenkin selvästi genre-cross-overista, joten kelpuutetaan tämäkin listalle. Bändin Kaleidoscope Dreams -LP on heittämällä paras vuoden 2017 musiikkijulkaisu. Yhtye tunnetaan Euroopassa vielä verrattain huonosti, mutta koska occult rock ja muu psykedeliahommels kasvattaa jatkuvasti täällä suosiotaan, ennustan bändille mukavaa tulevaisuutta ja kasvavaa kysyntää myös Euroopassa. Tämä saattaa kolahtaa myös niille kuuntelijoille, joille listan aiemmat biisit ovat merkinneet vain hämmennystä ja verisiä korvakäytäviä.

3. Nokturnal Mortum: Ancient Nation (1996)

Pidän kovasti 2010-luvun sliipatusta, hyvintoteutetusta, kirkkaiden soundien black metalista. Vanhaa Nokturnal Mortumia kuunnellessa alkaa kuitenkin hävettää: ennen vanhaan black metalissa oli sentään sopivasti räkää, kuorta, nahkaa ja verta. Varhainen Nokturnal Mortum on alkuvoimaista, nuorekasta ja ihanan primitiivistä, mutta silti melodista ja kaunista.

Bändin myöhemmissäkään julkaisuissa ei ole mitään vikaa, äänimaailma on vain muuttunut. Vuonna 2009 julkaistussa Voice of Steelissä soivat jopa pinkfloydmaiset soudit – hyvä levy sekin.

2. Nargaroth: Sever Tears are Flowing to the River (2001)

Mietin listan ykkössijaa pitkään. Toisenlaisena päivänä tämä Nargarothin eeppinen voimaballadi olisi vallannut ykkössijan; nyt kävi näin. Nargaroth on hankalan bändin maineessa, eikä suotta. Bändin ”huono” maine, kyseenalainen historia ja monet vähemmän tasokkaat julkaisut peittävät valitettavan usein alleen sen tosiasian, että bändi on julkaissut vuosien mittaan myös todellisia mestariteoksia. Seven Tears are Flowing to the River -balladi on niistä merkittävin. Kappaleen lyriikat saattavat sellaisenaan tuntua turhanaikaiselta herkistelyltä, mutta näihin melodioihin yhdistettynä ne muodostavat uskomattoman jylhän paketin. On vaikea käsittää, kuinka näin yksinkertaisista elementeistä voikin saada aikaiseksi jotakin näin ainutlaatuista.

Olen todistanut Nargarothia keikalla kerran, vuonna 2014 Nosturissa. Tämän kappaleen livekokemus on yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

1. Funeral Mist: Anti-Flesh Nimbus (2009)

Moni black metaliin perehtymättömiä varmaankin askarruttaa (kai?) genren suhde kristinuskoon, saatananpalvontaan, ”saatananpalvontaan”, ateismiin ja henkisyyteen. Valitettavasti on mahdotonta määritellä edes summittaisesti sitä, kuinka black metalin piirissä suhtaudutaan näihin aiheisiin, sillä genren sisään mahtuu valtava varianssi käsittelytapoja ja maailmankatsomuksia. Yhtä mieltä ollaan kai siitä, että ”saatanallisuus on se peruslähtökohta”, mutta mitä se saatanallisuus sitten on – tästä ei yksinkertaisesti ole olemassa konsensusta. Jokainen tietää itse paremmin kuin muut.

Mitä näihin aiheisiin tulee, Funeral Mistin tuotanto edustaa kiinnostavinta ja kypsintä suhtautumistapaa. Bändin tuotanto niputetaan yleisesti religious black metal -alagenren piiriin. Tämä genre on ollut omiaan aiheuttamaan kiivaita tunteita ja väärinkäsityksiä, joten sanottakoon tämä selvästi: religious black metal ja kristillinen ”black metal” ovat kaksi tyystin eri asiaa. Termejä voisi pyöritellä pidempäänkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että periaatteessa kaikki black metal on religious black metalia; kaikessa black metalissa on (tai ainakin pitäisi olla) henkinen taso.

Anti-Flesh Nimbus kiteyttää mielestäni erinomaisesti black metalin ja kristillisen perinteen yhteyden: ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan puhuvat samoista asioista, samaa kieltä, samalla tavalla. Raamattu ei ole kiva satukirja, jossa Jumala antaa hyville ja ottaa pahoilta, vaan julma ja väkivaltainen kertomus hengen evoluutiosta. Samasta asiasta puhuu myös Funeral Mist:

I choke the human within, to gain the will of a god.

***

Olen jo niin fakkiintunut nykyisiin musiikkeihini, että uusien, hyvien bändien ja levyjen etsiminen tuntuu vaikealta. Siksi kommenttiboksi kaipaa suosituksia hyvien black metal -biiseistä ja -albumeista. Kerro siis kommenteissa: mitä tästä listasta jäi puuttumaan?

3 kommenttia artikkeliin ”10 parasta black metal -kappaletta

  1. horros

    Hmm. Tässä on jonkin verran samoja, mitä olisi itse laittanut, mutta olet kyllä niistä valinnut aika eri laitaa kuin minä! CC taitaa olla itselleni suomalaisista läheisimpiä, mutta tämmöiseen listaukseen olisin ehkä valinnut Kiertokulun tai Tähtisumun kuilun. Ei sillä, ovat nuo uudemmatkin hyviä, mutta ei ehkä niin henkilökohtaisella tavalla?

    Urfaustin kanssa vähän samansuuntaista, olen tuon uusimman kuunnellut ehkä pari kertaa läpi ilman suurempia mielikuvia. Se The Urfaust-levy on taas Der Freiwillige Bettler, jonka jälkeen bändi tuntuu (ajatuksissani) menneen jotenkin alamäkeen ja menettänyt jotakin tuhnuisesta kellarialkemistifiiliksestään. Apparitionsin ostin aikanaan, mutta myin saman tien pois, kun meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

    Heti teini-iästä lähtien tietty metsäisyys tms. luonnonläheisyys on ollut tavallaan se, mitä olen BM-kontekstissakin enemmän tai vähemmän tietoisesti hakenut. Jotenkin sellaiset puhtaan ihmiskeskeisen satanistiset (:D) jutut tuolloin tuli lähinnä sivuutettua, eikä siksi joku Marduk tai Gorgoroth oikein koskaan tullut läheiseksi, vaikka ensiksi mainitun keikallakin kävin kerran yleissivistyshengessä – ja mainitsemasi Anti-Flesh Nimbus on soinut aina välillä. Tähän fiilikseen sopivat Ildjarn, jolta valintani olisi kenties Eksistensens Jeger, ja Arckanum. Arckanumilta olisi vähän hankala valita yksittäistä kappaletta, Kampen on kokonaisuutena suosikkini, Kostogher ja Fran Marder/Trulen tulevat kovaa perässä, mutta ehkä ottaisin kappaleeksi vähän takavasemmalta Spyrin vm Grimalkinin.

    (Paysage d’Hiverista ei varmaan tarvitse selittää erikseen, Welt aus Eis sieltä.)

    Heittäisin vielä sekaan Burzumin Inn i slottet fra Drømmenin (tai jotain muuta samalta levyltä) ja Darkthronen Panzerfaustilta yhden kappaleen myös, kenties En Vind av Sorg.

    En tiedä, kuinka tuttu ruotsalainen Nordvis-lafka on sinulle, mutta etenkin viime vuosina sieltä on tullut aika suuri osa itseäni kiinnostavista metallinsukuisista julkaisuista. LIK, Lönndom ja Lönndomin seuraaja Saiva nyt ei ole ehkä aivan BM-ytimessä, mutta Murg pääsisi kyllä listalleni ja suosittelen ainakin kokeilemaan. (Varg & Björn-levystä pidän enemmän kuin uudemmasta Gudatallista).

    Suomalaisia listallani on varmaan selkeästi vähemmän kuin keskimäärin listan kuvitteellisesti tekevillä, kun suurin osa isommista nimistä on vaan tipahtanut johonkin sellaiseen ”ihan ok 3/5”-laariin eikä ole herättänyt mitään kovin suurta kiinnostusta. Kêres kyllä tulisi mukaan edustuskappaleena esimerkiksi Monastic Spirit Torture. En tiedä, miksi Kêres niin helposti unohtuu aina johonkin, vaikka olen siitä aina pitänyt.
    Myöskin Wandererin Wanderer ansaitsee kotoisassa käppäisyydessään paikan listalta.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mulle semmonen viimeinen hyvä Urfaust-julkaisu oli Auerauege Raa Verduistering -splitti, sen jälkeen alkoi alamäki. Der Freiwillige Bettleristäkään en saanut mitään otetta. Mutta sitten tämä Empty Space Mediatation yllätti kovin positiivisesti. Ehtihän siinä välissä vierähtää kymmenen vuotta ilman sellaisia julkaisuja joista itse välittäisin… Silti Urfaust on ihana bändi.

      Ildjarn ja Arckanum ovat molemmat mulle sellaisia bändejä, jotka periaatteessa kiinnostavat mutta syvällisempi tutustuminen on jostain syytä vain jäänyt. Osittain ehkä sen takia, ettei oikein tiedä mistä aloittaisi. Arckanumin myöhempää tuotantoa (etenkn Þ-levyä) on hehkutettu niin paljon, että ehkä tämän bändin kohdalla kokisin luontevampana aloittaa tutustumisen ”lopusta”.

      Nordvis on sen verran tuttu että periaatteessa seurailen, mitä sieltä tulee ulos, mutten mitenkään systemaattisesti ota uutta kamaa kuunteluun. Periaatteessa tähänkin pitäisi perehtyä paremmin, lafka on kuitenkin elossa olevista toimijoista elinvoimaisimmasta ja kiinnostavimmasta päästä.

      Yleisesti ottaen: kiitos maininnoista, täytyy ottaa näitä kuunteluun! Mainitsit monenmonta minulle entuudestaan vierasta nimeä.

      Tykkää

      1. Horros

        Pakko vielä mainita että itse en tykkää Arckanumin loppupäästä oikein ollenkaan, Antikosmos on viimeinen levy, joka on herättänyt mitään suurempia tuntemuksia. Sekin todella erilainen ja siistimpi edeltäjiinsä verrattuna. Riimulevyn hehkutusta en ole tajunnut ollenkaan. Ihan näin varoituksen sanana, jos se puoli ei kolahda, ei kannata lannistua – ja jos kolahtaa, niin mikäs siinä. Vanhemmilta levyiltä jos haluaa jonkun täsmähitin niin kannattaa vilkaista vaikka Trulmaelder, joka on aika ainutlaatuinen ja toimii hyvin yksinäänkin. Kampenin (varmaankin oma suosikkilevy) loppupäässä on taas vähän sellaista thrash/punk-vaikutteista poljentoa, joka kuitenkin istuu nuotiofiiliksiin.

        Tykkää

Vastaa käyttäjälle Heini L. Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s