Nyt mennään jo rajusti Taikalyhdyn varsinaisen aiherajauksen ulkopuolelle. Ihan sama, haluan esitellä nämä teille.

Maritusprojektini aikana kävin läpi paitsi vanhat muistikirjani, myös kalenterini. Olin nuorempana aika kätevä käsistäni, ja askartelin usein arkisista esineistä vähän nätimpiä. Joka syksy toistui sama rituaali: kun sain näppeihini uuden lukiolais- tai ylioppilaskalenterin, oli sen kannet peitettävä jollakin nätillä tai muuten vain kivalla materiaalilla.

Olen tähän asti hillonnut kalentereita kaapissani puhtaasti niiden kansiin liittyvän tunnearvon vuoksi. Ja voitte uskoa, että kun samaan pinkkaan nivotaan yli yhdeksän vuoden kalenterit, on keolla jo jonkin verran korkeutta. KonMarin myötä sain kuitenkin oivalluksen: miksi säilyttää valtavaa kalenteripinoa, kun voin riipiä niistä pelkät kannet talteen? Nimenomaan kalenterien kannet tuottavat iloa, eivät sivut kansien välissä.

Ja ei kun saksimaan.

Voi pojat. Kalenterien kansista käy selkeästi ilmi ainakin se, millaisista populaarikulttuurin asioista olen kulloinkin ollut kiinnostunut. Ehkäpä näissä näkyy myös pieni ripaus kyseisenä ajankohtana vallinneesta mielentilasta. Vilkaistaanpa!

Boyd Rice, Anna-Varney ja Devil Dollin Mr. Doctor ovat näköjään olleet kovassa huudossa tähän aikaan. Love Me Number Six -juttu liittyy tietenkin The Prisoner -televisiosarjaan, jonka näin näihin aikoihin ensimmäistä kertaa.

Tähän aikaan takana oli vuosi opintoja lukion kuvataidelinjalla. Kannen tyyli on noin karu luultavasti juuri siksi, että sain/jouduin satsaamaan koulussa kuvalliseen ilmaisuun melkoisesti. Sitä energiaa ei sitten riittänyt vapaa-ajalle kovinkaan paljoa.

Ensimmäinen yliopistokalenterini (2008–2009) kansi on niin tylsä, etten jaksanut skannata sitä. Sen sijaan esittelen teille samana vuonna askartelemani luentomuistiinpanokalenterin kannet.

Mikä Burzum-villitys minuun on oikein iskenyt vuonna 2008? Muistan kyllä hämärästi, että näihin aikoihin koin pitkän neofolk/martial industrial -painotteisen kauden jälkeen jälleen voimakasta vetoa black metaliin. Burzumin lisäksi mukaan ovat päässeeet myös Karjalan Sissit, Of the Wand and the Moon, Death in June, Von Thronstahl, The Moon Lay Hidden Beneath A Cloud, Gorgoroth ja vähän absinttijuttuja. Lyriikkapuolella Devil Doll on näköjään ollut kova juttu, samoin Current 93 ja Death in June.

Siis ihan hirveästi kamaa. Kun katson näitä kansia nyt, meinaa ihmispaljous alkaa ahdistaa.

Tässä vaiheessa ilmeisesti tajusin, että värit ovat oikeastaan aika kiva juttu. Halusin yhdistellä raffimpia, kovia ja ”teräviä” elementtejä pehmeisiin ja ”söpöihin” juttuihin – tai ainakin näin luulen; minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä olen oikeasti tätä tehdessäni ajatellut. Näistä kansista huomaa, että lukion loppumisesta on jo aikaa: on ollut taas halua ja energiaa askarrella vapaa-ajalla.

Silloinen poikaystäväni (eli nykyinen avopuolisoni) antoi minulle näihin aikoihin syntymäpäivälahjaksi Clandestine Blazen Church of Atrocityn, joka oli kovassa kuuntelussa näihin aikoihin – kuten takakannesta voi arvata. (En osaa sanoa, onko tuo kansikuva sitten ”kova” vai ”pehmeä” elementti.) Mukana on myös Aural Hypnoxin promomateriaalista leikeltyjä elementtejä, jotka mielestäni näyttivät niin kivoilta että halusin käyttää niitä tähän. Ja sitten on tietenkin Douglas P. – taas.

Skanneri ja kontaktimuovin alla olevat härpäkkeet eivät sovi kovin hyvin yhteen. Tämä ja oikeastaan myös kaikki muut kannet tästä alaspäin näyttävät livenä paljon hauskemmilta.

Tässä vaiheessa aloin ilmeisesti viimein kokea jonkinlaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan, kuinka kaikenlaiset populaarikulttuurin ilmiöt määrittivät persoonaani. En halunnut enää viestiä itsestäni kanssaihmisille bändi- tai elokuva-aiheisten kuvien kautta, vaan käyttää sen sijaan jotain ”ankkuroimatonta” ja käsitteellisempää kuvamateriaalia.

En muista, miksi ihmeessä perehdyin näihin aikoihin taidemaalari Arnold Böcklinin tuotantoon – tämä liittyi luultavasti jollain tavalla opintoihini ja siihen, että aloin näihin aikoihin tuntea jälleen mielenkiintoa antiikin ajan estetiikkaa ja historiaa kohtaan. Jostain syystä nappasin kalenterin kanteen Böcklinin teokset Medusa ja Toteninsel. Jälkimmäinen ei pääse lainkaan oikeuksiinsa tuollaisella rajauksella. Pyydän anteeksi, Arnold.

Tässä vaiheessa yksi ympyrä sulkeutui: aloitin yliopistossa latinan sivuaineopinnot, jotka olivat jääneet lukiossa kesken noin viisi vuotta aikaisemmin.  Kiinnostus antiikkiin ja varhaiskristilliseen ajanjaksoon oli yhä vahvempaa. Kansiin valitsin näissä tunnelmissa Herbert James Draperin Gates of Dawn -maalauksen ja Edward Burne-Jonesin The Annunciation -maalauksen. Jälkimmäinen on mielestäni ehkäpä maailman upein maalaus. Minua kiinnosti (ja kiinnostaa) maalauksessa erityisesti se, että arkkienkeli Gabriel näyttää ikään asentonsa ja ilmeensä puolesta hirtetyltä – mistä avautuukin sitten aika jänniä tulkintamahdollisuuksia… ;)

Skanneri todella raiskasi nämä kannet, pikkuhärpäkettä on kontaktimuovin alla niin paljon.

Tätä kantta tehdessäni tiedostin, että kyseessä on viimeinen ylioppilaskalenterini ja todennäköisesti myös viimeinen kalenteri, jonka kansia jaksan/kehtaan koristella. En halunnut enää kenenkään naamaa tuijottamaan kalenterini kannesta joka ikinen päivä. Jos tätä vertaa ensimmäiseen, vuonna 2006 tehtyyn kalenterinkanteen, on muutos melkoinen.

Yliopiston päättymisen jälkeen en ole tosiaan enää koristellut kalenterinkansia mitenkään, vaikka tarvittavat materiaalit ovat odotelleet laatikossa. Osittain halusin vuosikausien egotuuttauksen jälkeen antaa kansien ihan vain olla – minä olen mikä olen, enkä tarvitse räikeitä kalenterinkansia todistamaan siitä itselleni tai kellekään muulle. Toisaalta asiaa voi ajatella puhtaasti estetiikan kautta: kyllä nämä itse askartelemani päällysteet näyttävät mielestäni nätimmiltä kuin kalenterien alkuperäiset kuvat. Siksi olisi ehkä fiksua vääntää kansiin jotain koristetta jatkossakin.

Maritusprojektin myötä lahjoitin lähes kaikki maalaus- ja askarteluvälineeni parille ystävälle, joilla tiedän olevan niille käyttöä. Säästin vain hieman kreppi- ja silkkipapereita (niillä voi päällystää kenkälaatikoita pystyviikkausta varten), sateenkaarisellofaanirullan (jota voinee käyttää lahjojen paketointiin), ison luonnoslehtiön ja piirustuspaperia, pari sivellintä, pienen vesivärisetin ja akvarellikynät. Se on aiempaan varastooni verrattuna sangen vaatimaton setti.

Etenkään öljyvärien ja muiden maalaustarvikkeiden hilloamisessa ei ollut enää mitään järkeä, sillä en ole koskenutkaan niihin lukion jälkeen eli lähes kymmeneen vuoteen. Joskus muutama vuosi sitten yritin tehdä akvarelleilla jotakin, mutta ei siitä tullut mitään. Olen siis vain roudannut näitä tavaroita mukanani muutosta toiseen – turhaan.

Tavallaan maalaus- ja askarteluvälineiden paljous on tuntunut myös tukahduttavan asioita. Jos haluan joskus vielä tehdä jotakin näihin asioihin liittyvää, voin aloittaa sen puhtaalta pöydältä ja käydä Tiimarissa ostoksilla (nyt, kun sellainen on pitkästä aikaa omaan kotikaupunkiini ilmestynyt). Aikaisemmin jemmoissani oli paljon askartelutarvikkeita, joista en enää oikeasti edes pitänyt ja joita en olisi ”osannut” missään käyttää. Silti niitä piti säilyttää, ”kun ne nyt on kerran joskus ostettu”.

Viimeisten vuosien aikana en ole tehnyt juuri mitään kuvallista. Tykkään piirtää keikoilla, mutta sitäkin tapahtuu nykyään vain muutamia kertoja vuodessa. Keikkapiirtely ei ole välineurheilua: siihen tarvitaan vain viivaton muistikirja ja musta ohutkärkinen tussi. En ole koskaan ollut mikään taitava kuvantekijä, ja yliopistovuosien jälkeen halu visuaaliseen ilmaisuun on hiipunut entisestään.

Asian myöntäminen tuntuu surulliselta, sillä askartelu oli minulle teini-iässä rakas harrastus. Kuin joutuisi luopumaan vanhasta ystävästä. Samalla se on kuitenkin myös vapauttavaa. En ole sama ihminen kuin silloin, kun nämä asiat olivat minulle tärkeitä. Siinä ei ole mitään surullista; tosiasiassa se on ennen kaikkea helpotus.