Menneet vuodet

Nyt mennään jo rajusti Taikalyhdyn varsinaisen aiherajauksen ulkopuolelle. Ihan sama, haluan esitellä nämä teille.

Maritusprojektini aikana kävin läpi paitsi vanhat muistikirjani, myös kalenterini. Olin nuorempana aika kätevä käsistäni, ja askartelin usein arkisista esineistä vähän nätimpiä. Joka syksy toistui sama rituaali: kun sain näppeihini uuden lukiolais- tai ylioppilaskalenterin, oli sen kannet peitettävä jollakin nätillä tai muuten vain kivalla materiaalilla.

Olen tähän asti hillonnut kalentereita kaapissani puhtaasti niiden kansiin liittyvän tunnearvon vuoksi. Ja voitte uskoa, että kun samaan pinkkaan nivotaan yli yhdeksän vuoden kalenterit, on keolla jo jonkin verran korkeutta. KonMarin myötä sain kuitenkin oivalluksen: miksi säilyttää valtavaa kalenteripinoa, kun voin riipiä niistä pelkät kannet talteen? Nimenomaan kalenterien kannet tuottavat iloa, eivät sivut kansien välissä.

Ja ei kun saksimaan.

Voi pojat. Kalenterien kansista käy selkeästi ilmi ainakin se, millaisista populaarikulttuurin asioista olen kulloinkin ollut kiinnostunut. Ehkäpä näissä näkyy myös pieni ripaus kyseisenä ajankohtana vallinneesta mielentilasta. Vilkaistaanpa!

kalenteri-2005-2006
Lukiolaiskalenteri 2005–2006

Boyd Rice, Anna-Varney ja Devil Dollin Mr. Doctor ovat näköjään olleet kovassa huudossa tähän aikaan. Love Me Number Six -juttu liittyy tietenkin The Prisoner -televisiosarjaan, jonka näin näihin aikoihin ensimmäistä kertaa.

Tähän aikaan takana oli vuosi opintoja lukion kuvataidelinjalla. Kannen tyyli on noin karu luultavasti juuri siksi, että sain/jouduin satsaamaan koulussa kuvalliseen ilmaisuun melkoisesti. Sitä energiaa ei sitten riittänyt vapaa-ajalle kovinkaan paljoa.

kansio-2008-2009
Luentomuistiinpanokansio 2008–>

Ensimmäinen yliopistokalenterini (2008–2009) kansi on niin tylsä, etten jaksanut skannata sitä. Sen sijaan esittelen teille samana vuonna askartelemani luentomuistiinpanokalenterin kannet.

Mikä Burzum-villitys minuun on oikein iskenyt vuonna 2008? Muistan kyllä hämärästi, että näihin aikoihin koin pitkän neofolk/martial industrial -painotteisen kauden jälkeen jälleen voimakasta vetoa black metaliin. Burzumin lisäksi mukaan ovat päässeeet myös Karjalan Sissit, Of the Wand and the Moon, Death in June, Von Thronstahl, The Moon Lay Hidden Beneath A Cloud, Gorgoroth ja vähän absinttijuttuja. Lyriikkapuolella Devil Doll on näköjään ollut kova juttu, samoin Current 93 ja Death in June.

Siis ihan hirveästi kamaa. Kun katson näitä kansia nyt, meinaa ihmispaljous alkaa ahdistaa.

kalenteri-2009-2010
Ylioppilaskalenteri 2009–2010

Tässä vaiheessa ilmeisesti tajusin, että värit ovat oikeastaan aika kiva juttu. Halusin yhdistellä raffimpia, kovia ja ”teräviä” elementtejä pehmeisiin ja ”söpöihin” juttuihin – tai ainakin näin luulen; minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä olen oikeasti tätä tehdessäni ajatellut. Näistä kansista huomaa, että lukion loppumisesta on jo aikaa: on ollut taas halua ja energiaa askarrella vapaa-ajalla.

Silloinen poikaystäväni (eli nykyinen avopuolisoni) antoi minulle näihin aikoihin syntymäpäivälahjaksi Clandestine Blazen Church of Atrocityn, joka oli kovassa kuuntelussa näihin aikoihin – kuten takakannesta voi arvata. (En osaa sanoa, onko tuo kansikuva sitten ”kova” vai ”pehmeä” elementti.) Mukana on myös Aural Hypnoxin promomateriaalista leikeltyjä elementtejä, jotka mielestäni näyttivät niin kivoilta että halusin käyttää niitä tähän. Ja sitten on tietenkin Douglas P. – taas.

Skanneri ja kontaktimuovin alla olevat härpäkkeet eivät sovi kovin hyvin yhteen. Tämä ja oikeastaan myös kaikki muut kannet tästä alaspäin näyttävät livenä paljon hauskemmilta.

kalenteri-2010-2011
Ylioppilaskalenteri 2010-2011

Tässä vaiheessa aloin ilmeisesti viimein kokea jonkinlaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan, kuinka kaikenlaiset populaarikulttuurin ilmiöt määrittivät persoonaani. En halunnut enää viestiä itsestäni kanssaihmisille bändi- tai elokuva-aiheisten kuvien kautta, vaan käyttää sen sijaan jotain ”ankkuroimatonta” ja käsitteellisempää kuvamateriaalia.

En muista, miksi ihmeessä perehdyin näihin aikoihin taidemaalari Arnold Böcklinin tuotantoon – tämä liittyi luultavasti jollain tavalla opintoihini ja siihen, että aloin näihin aikoihin tuntea jälleen mielenkiintoa antiikin ajan estetiikkaa ja historiaa kohtaan. Jostain syystä nappasin kalenterin kanteen Böcklinin teokset Medusa ja Toteninsel. Jälkimmäinen ei pääse lainkaan oikeuksiinsa tuollaisella rajauksella. Pyydän anteeksi, Arnold.

kalenteri-2011-2012
Ylioppilaskalenteri 2011-2012

Tässä vaiheessa yksi ympyrä sulkeutui: aloitin yliopistossa latinan sivuaineopinnot, jotka olivat jääneet lukiossa kesken noin viisi vuotta aikaisemmin.  Kiinnostus antiikkiin ja varhaiskristilliseen ajanjaksoon oli yhä vahvempaa. Kansiin valitsin näissä tunnelmissa Herbert James Draperin Gates of Dawn -maalauksen ja Edward Burne-Jonesin The Annunciation -maalauksen. Jälkimmäinen on mielestäni ehkäpä maailman upein maalaus. Minua kiinnosti (ja kiinnostaa) maalauksessa erityisesti se, että arkkienkeli Gabriel näyttää ikään asentonsa ja ilmeensä puolesta hirtetyltä – mistä avautuukin sitten aika jänniä tulkintamahdollisuuksia… ;)

Skanneri todella raiskasi nämä kannet, pikkuhärpäkettä on kontaktimuovin alla niin paljon.

kalenteri-2012-2013
Ylioppilaskalenteri 2012-2013

Tätä kantta tehdessäni tiedostin, että kyseessä on viimeinen ylioppilaskalenterini ja todennäköisesti myös viimeinen kalenteri, jonka kansia jaksan/kehtaan koristella. En halunnut enää kenenkään naamaa tuijottamaan kalenterini kannesta joka ikinen päivä. Jos tätä vertaa ensimmäiseen, vuonna 2006 tehtyyn kalenterinkanteen, on muutos melkoinen.

Yliopiston päättymisen jälkeen en ole tosiaan enää koristellut kalenterinkansia mitenkään, vaikka tarvittavat materiaalit ovat odotelleet laatikossa. Osittain halusin vuosikausien egotuuttauksen jälkeen antaa kansien ihan vain olla – minä olen mikä olen, enkä tarvitse räikeitä kalenterinkansia todistamaan siitä itselleni tai kellekään muulle. Toisaalta asiaa voi ajatella puhtaasti estetiikan kautta: kyllä nämä itse askartelemani päällysteet näyttävät mielestäni nätimmiltä kuin kalenterien alkuperäiset kuvat. Siksi olisi ehkä fiksua vääntää kansiin jotain koristetta jatkossakin.

Maritusprojektin myötä lahjoitin lähes kaikki maalaus- ja askarteluvälineeni parille ystävälle, joilla tiedän olevan niille käyttöä. Säästin vain hieman kreppi- ja silkkipapereita (niillä voi päällystää kenkälaatikoita pystyviikkausta varten), sateenkaarisellofaanirullan (jota voinee käyttää lahjojen paketointiin), ison luonnoslehtiön ja piirustuspaperia, pari sivellintä, pienen vesivärisetin ja akvarellikynät. Se on aiempaan varastooni verrattuna sangen vaatimaton setti.

Etenkään öljyvärien ja muiden maalaustarvikkeiden hilloamisessa ei ollut enää mitään järkeä, sillä en ole koskenutkaan niihin lukion jälkeen eli lähes kymmeneen vuoteen. Joskus muutama vuosi sitten yritin tehdä akvarelleilla jotakin, mutta ei siitä tullut mitään. Olen siis vain roudannut näitä tavaroita mukanani muutosta toiseen – turhaan.

Tavallaan maalaus- ja askarteluvälineiden paljous on tuntunut myös tukahduttavan asioita. Jos haluan joskus vielä tehdä jotakin näihin asioihin liittyvää, voin aloittaa sen puhtaalta pöydältä ja käydä Tiimarissa ostoksilla (nyt, kun sellainen on pitkästä aikaa omaan kotikaupunkiini ilmestynyt). Aikaisemmin jemmoissani oli paljon askartelutarvikkeita, joista en enää oikeasti edes pitänyt ja joita en olisi ”osannut” missään käyttää. Silti niitä piti säilyttää, ”kun ne nyt on kerran joskus ostettu”.

Viimeisten vuosien aikana en ole tehnyt juuri mitään kuvallista. Tykkään piirtää keikoilla, mutta sitäkin tapahtuu nykyään vain muutamia kertoja vuodessa. Keikkapiirtely ei ole välineurheilua: siihen tarvitaan vain viivaton muistikirja ja musta ohutkärkinen tussi. En ole koskaan ollut mikään taitava kuvantekijä, ja yliopistovuosien jälkeen halu visuaaliseen ilmaisuun on hiipunut entisestään.

Asian myöntäminen tuntuu surulliselta, sillä askartelu oli minulle teini-iässä rakas harrastus. Kuin joutuisi luopumaan vanhasta ystävästä. Samalla se on kuitenkin myös vapauttavaa. En ole sama ihminen kuin silloin, kun nämä asiat olivat minulle tärkeitä. Siinä ei ole mitään surullista; tosiasiassa se on ennen kaikkea helpotus.

4 kommenttia artikkeliin ”Menneet vuodet

  1. Hmm, olipa mielenkiintoinen aikajana! AH oli kyllä hauska yllätys tuolla, ja jännä katsoa tuota kehityskulkua muutenkin. Muistaakseni koitin aikoinaan läntätä jotain hvislysettarossia lukiokalenterin kanteen, mutta se oli jotenkin hankalasti kiinni ja lähti repsottamaan ajan myötä. Toisaalta, enpä ole koskaan ollut kovin askarteluorientoitunut, joten tekniikka ja motivaatio saattoivat olla hieman rempallaan…Tuon luentokansion näköinen juttu olisi varmaan ollut aika päheä silloin.

    Tätä maritusjuttuasi seuraillessani mietin ylipäätään sellaista pientä muistojen keräilyä ja muuta: olen aina pitänyt sympaattisena nuppineulatauluja, joihin keräillään juna- ja keikkaliput ja muita vastaavia arkistointiaskartelujuttuja, mutta omat yritykset tehdä jotakin tällaista on vähän säälittävästi lässähtäneet. Joo, Darkspace-lippu vuodelta 2010 on vielä tallessa, samoin muutama yövieraiden kiitosviesti, mutta vähän orpoja ja irrallisia ne on. Olen ehkä enemmän poisheittäjätyyppiä, fiilistelen sitten niitä valokuvamaisen tarkkoja muistijälkiä, mitä monesta tapahtumasta on (muistan vieläkin, mitä minulla oli pääsykoepäivänä päälläni, minkälainen sää oli, mitä kuuntelin bussimatkalla (Hocicoa), missä kohdassa salia istuin ja että paluumatkalla otin päällyspaidan pois Hämeenlinnan kohdalla kun tuli kuuma).

    No, se siitä. :D

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mä olen säilönyt lippulappuja muistikirjoihin, teippaamalla tai liimaamalla. Nuppineulataulujen koostaminen on toki nopeampaa, mutta niistä tulee aika helposti jotenkin rähjäisen ja epäorganisoidun näköisiä. Terv. kontrollifriikki :D

      Ymmärrän kuitenkin ajatuksen niiden taustalla. Mulla on nykyään juuttitaulu, johon olen kiinnitänyt nastoilla kaikki riipukseni. Tämäkin idea on Kondolta: jos korut tuottavat iloa ja ovat kauniita, mitä järkeä niitä on säilöä laatikoissa? Parempihan ne on laittaa seinälle tuottamaan iloa myös niihin päiviin, kun niitä ei käytetä. Mulla on joitain koruja, joita en voi käyttää enää juuri missään (lähinnä isoja ristejä, joita hankin teinigoottivuosina). Vaikken juuri koskaan käytä niitä, en halua luopua niistä. Laatikossa ne olisivat tyhjänpanttina, mutta seinälle laitettuna ne tuottavat iloa joka kerta kun katson eteiseen ripustettua juuttitaulua.

      Itsekin olin säilönyt jonkin verran pääsylippuja yms. painotuotteita, mutta heitin niistä lähes kaikki pois maritusprojektin myötä. Pääsyliput eivät nimittäin oikeasti heijastaneet itse tapahtumaan liittyvää kokemusta eivätkä ne kytkeytyneet mitenkään elimellisesti muistoihin itse tapahtumasta. Niistä oli tullut pelkkiä paperilappuja. Tiedän, että moni kokee toisin, ja tietenkin silloin liput kannattaa säilyttää.

      Seurasin alkusyksystä sivusta, kun isäni kävi läpi pinkallista festarilippuja ja niiden ohjelmaesitteitä. Vanhimmat lippulaput olivat 70-luvulta. Mukana oli mm. pääsylippu ihka ensimmäiseen Ruisrockiin (v. 1970). Niitä oli kiva plärätä: lippujen ja esitteiden graafinen ilme heijasteli vahvasti mennyttä maailmaa. Voi tietenkin olla, että tulevaisuudessa tämän päivän pääsylippupinkat aiheuttaisivat samanlaisia nostalgiaväreitä, mutta vähän epäilen…
      Ja mitä näille isäni säilömille pääsylipuille sitten tapahtui? Ihmettelimme niitä aikamme ja laitoimme paperinkeräykseen. Eivät ne lopulta tuntuneet säilömisen arvoisilta.

      Tykkää

  2. Hieno idea tuo saksiminen, vaikka jokin pikku palanen tekstiä kannattaa jättää muistoksi teinivaiheesta. Ties mitä tunteita aito muisto myöhemmin herättää. Elämän taitteissa sitä jokainen alkaa analysoida omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja ajattelua on vaikea muistaa täytenä

    Upeita kansia. Tulet varmasti tavalla tai toisella hyödyntämään kykyäsi visualisoida ajatuksia ja tunteita jossain vaiheessa elämääsi. Älä aliarvioi osaamistasi. Taidot syventyvät vaikka antaa rutiinien ruostua, uudet keinot ja materiaalit tulevat.

    Hyvää muuttoa. Nyt ymmärrän mariturojektin. Joka muutossa kannattaa miettiä mitä ottaa ja mitä jättää.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kiitos Pirjo :) Noilta vuosilta on aika tallella edelleen paljon askarteluja ja tekstejäkin, kaikkea en ole tuhoamassa. Säästän ne, joita lukiessa ja katsellessa tulee hyvä ja turvallinen mieli. Teini-iän angstijutut mieluummin laitan saunan uuniin, en usko että niitä tulee ikävä. – Täytyy löytää tasapaino kahden ääripään väliltä: toisaalta ei pidä tuhota fanaattisesti kaikkea, toisaalta taas ei pidä kantaa koko menneen elämän tavaroita ja paperilappuja selässään.

      Onneksi aloitin tavaroiden karsimisen jo pari kuukautta sitten, se helpottaa muuttoa paljon. Ja varmasti kaappeja tyhjentäessä tulee vastaan vielä lisää tavaraa jota en halua mukaan.

      Tässä tämä loppusyksy meneekin, tavaroida pakkaillessa ja roudatessa. :)

      Liked by 1 henkilö

Vastaa käyttäjälle piriot Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s