Stephen Davis: Guns N’ Roses: Watch you bleed – koko tarina (Watch You Bleed: the Saga of Guns N’ Roses, 2008, suom. 2009)
Lukuhaasterasti: 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kirjoitin kuluneena keväänä Guns N’ Rosesista pitkän vuodatuksen, jonka olen pudotellut kuluneiden viikkojen aikana ulos kolmessa osassa: Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin, Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion ja Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet. Jatketaan Gunnareista vielä yhden jutun verran.

Oli yllättävän avartavaa lukea ensimmäistä kertaa selkeästi jäsennelty, kronologinen kuvaus Guns N’ Rosesin urasta. Kuten mennäviikkoina on käynyt ilmi, olen seurannut bändin uraa pitkään, mutta tiedonsaantini bändin alkuvaiheiden suhteen on ollut lievästi sanottuna katkonaista. Vaikka luulin tietäväni yhtyeestä paljon, sisälsi Stephen Davisin kirjoittama historiikki runsaasti tietoa, joka oli minulle tyystin uutta.

Juuri perusteellisuus ja yksityiskohtaisuus on Davisin teoksen vahvuus – ja heikkous. Lähes 500-sivuisen teoksen kerronta alkaa W. Axl Rosen hankalasta lapsuudesta ja päättyy vuoteen 2008. Periaatteessa kirjan kuvaama ajallinen jatkumo on sangen pitkä. Käytännössä kerronta kuitenkin keskittyy bändin synnyn ja maailmanmaineen vuosiin, siis 80-luvun loppupuoliskoon ja 90-luvun alkuun. Kuvaavaa on, että bändin ensimmäisen albumin julkaisusta kerrotaan suunnilleen sivun 190 paikkeilla. Debyyttialbumin julkaisuun päästäessä kirjasta on siis takana jo noin 40 prosenttia. Vuosikymmen vaihtuu sivulla 332. Use Your Illusion -albumit julkaistaan sivulla 391. Tässä vaiheessa sivuja on jäljellä alle sata.

Luulen ymmärtäväni, miksi Davis on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. 90-luvun alussa media seurasi aktiivisesti Guns N’ Rosesin jäsenten edesottamuksia, joten ilmeisesti Davis on kokenut, ettei noiden aikojen tapahtumia tarvitse käydä läpi samanlaisella pieteetillä kuin bändin syntyvaiheita. Sen sijaan 80-luvun tapahtumista Davis on ilmeisesti löytänyt haastattelujen myötä yhtä sun toista uutta tietoa. Tätä taustaa vasten Davisin ratkaisu on järkevä – mutta silti: bändin eri vaiheita kuvaavien osien välillä vallitsee valtava epäsuhta, ei siitä mihinkään päästä. Jotain kertoo myös se, että teos on omistettu bändin ensimmäiselle managerille eli Vicky Hamiltonille, joka riitaantui bändin jäsenten kanssa jo ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Myös tämä valinta painottaa ennen kaikkea Guns N’ Rosesin uran alkuvaiheiden merkitystä.

Ja mikäs siinä – nuorena ja nälkäisenä bändi kuin bändi tuppaa olemaan elinvoimaisimmillaan. Davisin esiin kaivamat tarinat bändin syntyvaiheista ovat hurjia, joskin tietty kriittisyys on paikallaan. On vaikea arvioida, miten paljon tarinoissa on myöhemmän maailmanmaineen tuomaa gonzoekstraa.

Davis kuluttaa valtavan määrän sivuja keikkojen ja niiden puitteiden kuvaukseen. Mukaan on jostain syystä otettu valtava määrä bändin keikkoja mainostavia flyereitä, joiden sanoma on tylsästi kopsattu leipätekstin sekaan. Flyerit olisivat olleet kiinnostavia ja ilmaisuvoimaisia sellaisenaan, räkäisine kuvineen ja huolimattomine taittoineen. Nyt mukaan on huolittu pelkät tekstit, jotka vaikuttavat ilman visuaalista kontekstiaan lähinnä korneilta. (Suomenkielisessä käännöksessä flyeristä käytetään muuten nimitystä lennäkki – tätä sanaa näkee nykyään käytettävän kovin harvoin. Söpöä.)

Kokonaisten flyerien puutetta ei jaksa kauaa surra – paljon suurempi ongelma on nimittäin se, että teoksessa ei ole minkäänlaista kuvaliitettä. En tiedä, onko kyse ainoastaan suomennoksesta, vai riivaako sama puute myös alkukielisiä painoksia. Joka tapauksessa ratkaisu on outo. Merkittävä osa Guns N’ Rosesin vetovoimasta juontaa bändin erikoisesta ulkonäöstä, ja on sääli, ettei bändin uraa seurata lainkaan valokuvien kautta. (Promokuvia on olemassa tosin lähinnä bändin alkuvaiheilta – vuonna 1991 otetut Use Your Illusion -promokuvat taitavat olla viimeiset promo-otokset, joissa koko bändi on saatu samaan kuvaan. Livekuvia toki löytyy tätä myöhemmältä ajalta sitäkin ruhtinaallisemmin.) Vaikuttaa siltä, että kustantaja ei yksinkertaisesti ole jaksanut selvitellä valokuviin liittyviä tekijänoikeusasioita.

Kirjan keskeiseksi aiheeksi muodostuu Axl Rosen ailahteleva luonne ja erkaantuminen muusta yhtyeestä. Guns N’ Rosesn lopun alkuna voitaneen pitää sitä, kun Axl Rose alkoi matkustaa erillään muusta yhtyeestä omassa yksityisessä keikkabussissaan. Davisin mukaan tämä tapahtui jo 80-luvun puolella. Tämä oli minulle uutta; luulin, että kone alkoi levitä vasta 90-luvun alussa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole aiemmin edes aavistanut, että bändin sisäiset kemiat ovat olleet näin tulehtuneet. Tiesin kyllä, että Rose oli hankala ihminen – mutta että näin hankala…!

Davisin teksti onnistuu vakuuttamaan lukijan siitä, että Guns N’ Roses oli jo syntyessään tuhoon tuomittu projekti. Bändistä olisi tuskin koskaan tullut mitään ilman Axl Rosen läikähtelevää lavaenergiaa – siis sitä samaa voimaa, joka repi bändin lopulta hajalle. Toki Guns N’ Rosesin ongelmien taustalla on muitakin syitä kuin Rosen jatkuva kiukuttelu, ennen kaikkea muiden jäsenten päihdeongelmat. Steven Adlerin tapauksesta kuitenkin nähdään, kuinka helppoa tällaisten ongelmien korjaaminen periaatteessa on: jos joku on liian sekaisin voidakseen soittaa, pistetään mies vaihtoon.

Axlin kohdalla näin ei voitu menetellä. Rosea oli yksinkertaisesti pakko sietää – ainakin vuodesta 1992 alkaen, jolloin hän kieltäytyi jatkamasta Use Your Illusion -kiertuetta ennen kuin muut jäsenet allekirjoittaisivat paperin, jossa kaikki oikeudet Guns N’ Rosesin nimeen luovutetaan yksinomaan Roselle. Tämä on kuitenkin pelkkää byrokratiaa – eihän Rosea muutenkaan olisi voitu erottaa. The Holy Bee of Ephesus -blogin kirjoittaja on kiteyttänyt asian hyvin: ”Guns N’ Roses without W. Axl Rose is essentially Velvet Revolver, and no one wants that.”

Ilmestymisvuodesta päättelin, että Davisin teos olisi kirjoitettu ja julkaistu ennen kaikkea Chinese Democracyn myynnin edistämiseksi. Väärin arvattu: ilmeisesti Davis ei kirjaa viimeistellessään ole ollut tietoinen siitä, että Chinese Democracy julkaistaisiin vain pari kuukautta Watch You Bleedin jälkeen. Koko teos loppuu epäsuorasti ilmaistuun toiveeseen, ettei koko mammuttilevyä koskaan julkaistaisi – viimeistään tämä tekee selväksi sen, että kirjaa ei ole kirjoitettu uuden levyn markkinoimiseksi.

Itse asiassa Davis näyttää tuntevan melkoista antipatiaa ”uutta” Guns N’ Rosesia kohtaan – eikä siinä mitään, niin kokee moni muukin. En voi pitää pahana sitä, että 90-luvun lopun hiljaisia vuosia ja 2000-luvun alun uusia liverundeja ei käsitellä samalla intensiteetillä kuin bändin 80-luvun lopun vaiheita. Edes hieman laajempi käsittely olisi kuitenkin ollut paikallaan. Axl Rose ei ole 2000-luvulla juuri innostunut antamaan haastatteluja, eikä bändi keikkoja lukuun ottamatta ole erityisemmin patsastellut julkisuudessa. Olisin toivonut Davisin muodostavan myös tästä ajanjaksosta jonkinlaisen järkevän kokonaiskuvan.

Watch You Bleed on kiinnostava teos, mutta onko se hyvin kirjoitettu? Ei. Davisin tekstiltä puuttuu tyyli ja uskottavuus – aivan kuin kirjan olisi kirjoittanut rock-wannabe, joka ei tunne lainkaan sitä maailmaa, johon on juuri nyrkkinsä upottanut. Teoksen ehkäpä rasittavin elementti ovat sivukaupalla jatkuvat musiikin kuvaukset, jotka ovat tyyliltään niin repäisevän lapsellisia, että lukijaakin jo nolottaa. Mitä järkeä tuhlata kymmeniä sivuja bändin albumeita ja keikkoja biisi kerrallaan kuvaillen? Kappaleet ovat joka tapauksessa kaikille lukijoille tuttuja.

Suomennoksen kanssa on ilmeisesti tullut kiire. Pilkunviilaajan riemastus: kirjoitusvirheitä löytyy! Paikoin lauseissa on jotain hyvin outoa – joko kirjoittajan omaa ajatuskulkua on mahdoton seurata, tai vaihtoehtoisesti käännöksessä on tapahtunut väärinymmärrys.

Watch You Bleed @ Adlibris
Watch You Bleed (pokkari) @ Adlibris