Jatketaan Sibafestin ja elokuvamusiikkiteeman parissa. Viime viikolla Musiikkitalossa järjestetty Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konsertti käsitti reilun tunnin valikoiman elokuvamusiikkia hieman poikkeuksellisin sovituksin. Pois jäivät elokuvamusiikissa ylikäytetyt jousisoittimet, joiden tilalle napattiin eufonium, tuuba, piano ja fagotti. Sain sen vaikutelman, että ohjelmiston valinnassa ja sovituksissa tähdättiin ennen kaikkea viihdyttävyyteen ja eloisaan kokonaisuuteen: ohjelmisto koostui suurelta lyhyistä kappaleista, ja välijuonnot olivat holtittomassa huumorissaan herkullisia. Pisteitä tuubansoittaja Petri Keskitalolle, joka suoriutui juontajanpestistä erinomaisesti!

Heti alkuun on kehuttava Musiikkitalon Camerata-salin akustiikkaa ja tunnelmaa. Salissa leijui jokin tuttu, mutta silti nimettömäksi jäävä tuoksu – aluksi arvelin, että kyseessä olisi jokin interiöörissä käytetty puumateriaali, mutta pidempään nuuhkittuani löysin tuoksusta myös jotain tomuista ja ”hiekkaista”. Enpä olisi uskonut koskaan kirjoittavani näin mistään julkisesta tilasta: pelkkä Cameratan tuoksu olisi hyvä syy tulla katsomaan salin konsertteja uudelleenkin. – Salin akustiikka tuntui soveltuvan erityisen hyvin juuri puhaltimille, joiden äänet toistuivat pehmeinä ja soljuvina. Konsertin vähäiset lyömäsoittimet sen sijaan kuulostivat omaan korvaani tässä salissa turhan kovilta ja metallisilta.

Koko konsertin idean kiinnostavin aspekti on se, kuinka elokuvamusiikista tulee tässä poikkeuksellisessa kontekstissa ”pelkkää” musiikkia – musiikkia ilman elokuvaa. Kantaako elokuvamusiikki ilman kuvan tarjoamaa tukea? Voiko se jopa päästä paremmin oikeuksiinsa, kun se saa elää ja hengittää ilman kuvaraidan asettamia raameja? Konsertti vakuutti ainakin minut siitä, että vastaus jälkimmäiseen kysymykseen voi monessa tapauksessa olla myöntävä. Toisaalta osa elokuvamusiikista tuntuu yksinkertaisesti kutistuvan ”pelkäksi elokuvamusiikiksi” – tästäkin kuultiin konsertissa esimerkkejä.

Suosikikseni ohjelmasta nousi itselleni ennestään täysin vieras teos, Timo Hietalan Music from Silence, jota tuskin olisin pitänyt elokuvanäytöksessä kummoisenakaan suorituksena. En olisi arvannut, että kotimaista sotaelokuvaa varten sävelletystä musiikista saadaan hieman erikoisemmalla sovituksella irti tällaisia sfäärejä! Toinen konsertin huippukohdista oli Blown Away -elokuvasta tuttu, U2:n With or Withour You, josta Petri Keskitalo askarteli komean luuppiteoksen. Vastaavaa en ole nähnyt sitten Siebenin Glorian-keikan vuonna 2008. Siebenin lähes koko tuotanto sentään perustuu ääniluuppeihin, joiden teossa bändin one-man Matt Howden on melkoinen velho; tämä rinnastus on siis Keskitalolle kunniaksi.

Toisinaan elokuvamusiikki typistyy niin sanotuksi taustamusiikiksi niin perinpohjaisesti, että se kuulostaa mitäänsanomattomalta myös silloin, kun kuvaraita napataan pois kilpailemasta katsojan huomiosta. Melkein nukahdin Missä kuljimme kerran -elokuvasta napatun Time-sävellyksen aikana. Sovitus oli sinällään kaunis, mutta… – siihen se sitten jääkin. (Off-topic: ehkäpä tämä sopii luonnehtimaan myös Kjell Westön kirjallista tuotantoa…) Kaunista musiikkia on maailma täynnä. Jotta teos painuisi mieleen, on sen oltava jotain muutakin.

Kuten olen blogissa aiemminkin todennut, en oikeastaan tiedä mitään musiikista – etenkään klassisesta musiikista. En ole koskaan edes aloittanut mihinkään soittimeen liittyvää muodollista koulutusta, enkä ole paneutunut länsimaisen taidemusiikin historiaan. Olen täysin väärä ihminen arvioimaan konserttisalimuusikoiden ammattitaitoa tai osaamista – mutta nyt en malta pidätellä itseäni: fagotisti Otto Virtasen soitanta teki minuun syvän vaikutuksen. En osaa sanoa, miksi. Ehkä siksi, että ylipäätään pidän puupuhaltimista enemmän kuin vaskipuhaltimista tai kosketinsoittimista. Ehkä siksi, että salin akustiikka oli omiaan tukemaan nimenomaan fagotin pehmeää ääntä. Tai ehkä siksi, että Radion sinfoniaorkesterin ensimmäisenä soolofagotistina toimiva Virtanen tuntui suorastaan kasvaneen yhdeksi instrumenttinsa kanssa. En tiedä. Mahtavaa joka tapauksessa. Harkitsen Radion sinfoniaorkesterin kausikortin ostamista – jo pelkästään Virtasen vuoksi.

Kaikkiaan Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia oli virkistävä kokemus kaltaiselleni leffanörtille. Tapahtuma muistutti, että välillä kannattaisi käydä pelkkien keikkojen sijaan myös konserteissa.

Olen saanut festivaalin järjestäjältä pressilipun tämän tekstin kirjoittamista varten.