Taikalyhdyn viikko alkoi Kurt Cobaininista kertovan Montage of Heckin parissa, ja muusikkodokumenttiin keskitytään myös tänään. Amy Winehousea ja Cobainia yhdistää moni seikka. Molemmat nousivat nuorina maailmanmaineeseen, kärsivät vakavista päihdeongelmista ja kuolivat vain 27-vuotiaina.  Amy (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2015) valottaa Winehousen lyhyeksi jäänyttä, mutta sitäkin tapahtumarikkaampaa elämää.

Elämäkertadokumentit rakentuvat usein selkeän kronologian varaan: aloitetaan lapsuudesta ja lopetetaan kuolemaan tai, mikäli kohde on vielä hengissä, nykyhetkeen. Amy lähestyy kohdettaan toisenlaisin keinoin. Elokuvassa on kyllä tietty kronologian kaari, mutta kerrontaa ei jäsennetä orjallisesti sen mukaan. Dokumentti alkaa 2000-luvun alkuvuosista, jolloin Winehouse tutustui tulevaan manageriinsa ja alkoi nauhoitella demoja. Lapsuus jää siis dokumentin alussa käsittelemättä, mutta siihen viitataan pitkin elokuvaa lyhyin ja täsmällisin pistoin.

Elokuvassa ei nähdä (juuri) lainkaan tekijöiden kuvaamaa videomateriaalia. Kuvaraita täyttyy arkistomateriaalista, ja dokumenttia varten tehdyt haastattelut pääsevät esiin ainoastaan ääniraidalla. Ilmeisesti ideana on ollut se, että arkistomateriaalin poikkeuksellisen runsaan käytön myötä Winehouse pääsisi esille mahdollisimman pitkälti omana, aitona itsenään. Ajatus on hyvä, mutta ei toimi aivan kitkattomasti. Haastateltavia on etenkin aluksi hankala erottaa toisistaan, sillä katsoja ei näe heidän kasvojaan. Tällaisia me ihmiset olemme – nimet ja äänet eivät jää yhtä voimakkaasti mieleen kuin kasvot. Lisäksi uskon, että kehonkieli ja ilmeet olisivat tuoneet jotakin lisää monen haastateltavan kertomuksiin, erityisesti Amyn isän haastatteluihin. Valehtelijaa ei ole helppo tunnistaa sanoista tai äänenpainoista. Ilmeet kertovat tässä suhteessa paljon enemmän.

Isä Mitch Winehouse on elokuvan pahis. Hän erosi Amyn äidistä, kun tyttö oli 9-vuotias, mistä aiheutunutta traumaa Winehouse itse piti ongelmiensa alkulähteenä. Millaiset Winehousen ja tämän isän välit ovat eron jälkeen olleet, siihen ei dokumentissa puututa. Vaivihkaa syntyy kuitenkin se mielikuva, että tyttären tekemiset alkoivat kiinnostaa isää vasta, kun Winehousen levymyynti vauhdittui. Myös muutoin sain dokumentista sen vaikutelman, että Amyn ura ja taloudellinen menestys ovat ajaneet isän prioriteettijärjestyksessä tyttären hyvinvoinnin ohi. Amyn ensi-illan jälkeen Mitch Winehouse on tehnyt selväksi, ettei dokumentti hänen mielestään kuvaa häntä tai hänen tekemisiään totuudenmukaisesti. Mikä totuus kaiken takana on, sitä on katsojan vaikea arvioida. Jotain Winehousen perheessä on joka tapauksessa ollut vinossa.

Dokumentissa löydetään Winehousen syöksykierteeseen kolme syytä: lapsuudenkokemukset, huumeet ja valtava suosio. Kuvaus painottuu ennen kaikkea kahteen jälkimmäiseen. Silti dokumentista välittyy se viesti, että ongelman ydin on nimenomaan lapsuudenkokemuksissa, erityisesti vanhempien avioerossa ja poissaolevassa isässä. Ensimmäiset merkit Winehousen mielenterveyden ja itsetunnon horjumisesta ilmaantuivat jo esiteini-iässä, siis kauan ennen suursuosiota ja päihdekokeiluja. Jos Winehousen itsetunto olisi ollut terve, olisi hänen luultavasti ollut helpompaa kestää suosion tuomat kirot selvin päin.

Winehousen hahmossa ruumiillistuu erakkojulkkiksen paradoksi: hän haluaisi pysytellä omissa oloissaan ja keskittyä luomistyöhönsä, mikä käy kuitenkin kasvavan suosion myötä mahdottomaksi. Dokumentin tarinassa julkisuus ikään kuin tappaa Winehousen. Hassua kyllä, dokumentti jatkaa samaa julkisuusmyllytystä, jota Winehouse vihasi ja pelkäsi. Vaikka artisti itse ei ole asiasta enää kärsimässä, tuntuu dokumenttia leimaavan tietty kaksoisstandardi: ”Winehouse kärsi ja kuoli, koska paparazzit eivät jättäneet häntä rauhaan. Me teemme asiasta dokumentin, jotta saadaan asialle lisää näkyvyyttä!”

Dokumnttiin liitetyt konserttitaltioinnit, joista osassa Winehouse on pahasti päihtynyt, saivat minut pohtimaan omaa suhtautumistani sensaatiojulkisuuteen ja sen mattinykäsiin. Huomasin tuntevani Winehousen puolesta sekä surua että myötähäpeää. Surua, koska pöhnäistä ja mielenterveysongelmaista Winehousea roudattiin ympäri maailman konserttilavoja kuin mitäkin kehäraakkia. Myötähäpeää, koska tiesin miljoonien ihmisten nähneen samat videot ja päivitelleen sitten, että ”onpa siinä skitso ämmä”. Samalla mietin, kuinka ivallisesti ja julmasti itse suhtauduin Winehousen känni- ja huumesekoiluihin, kun niillä uutisissa reposteltiin. Dokumentti havainnollistaa hyvin sitä, kuinka näemme julkisuuden henkilöistä vain pinnan. Winehousen elinaikana häntä pidettiin holtittomana diivana, jonka hölmöilyjä sopii kauhistella työpaikan kahvipöydässä. ”Oma vika! Kuka käski mennä kännissä lavalle?” Winehousen kaoottinen käytös kuitenkin kätki taakseen mielenterveys- ja itsetunto-ongelmia, joista julkisuudessa ei juuri puhuttu.

Elokuvassa Winehouse nähdään ennen kaikkea laulajanerona, joka ei välitä menestyksestä, vaan haluaa ainoastaan tehdä musiikkia. Samalla unohdetaan se seikka, että Amy Winehouse ei ollut vain muusikko, vaan myös tunnistettava ja ainutlaatuinen brändi. Winehousen kasvot olivat persoonalliset, mutteivät niin persoonalliset, että ne olisivat jääneet sellaisenaan ihmisten mieleen. Tuskin on sattumaa, että hänen ulkonäköönsä ilmestyi juuri vuoden 2005 tienoilla tiettyjä elementtejä, joista tuli sittemmin hänen tavaramerkkejään. Tarkoitan lähinnä silmien paksua siipirajausta ja överikorkeaa mehiläispesäkampausta.

Periaatteessa myös Winehousen huume- ja mielenterveysongelmat olivat osa hänen brändiään. Ne eivät ehkä olleet omiaan nostattamaan ihailua Winehousea kohtaan, mutta niiden myötä hän pysyi otsikossa – ja isot otsikot tuppaavat vaikuttamaan positiivisesti levy- ja keikkamyyntiin. En väitä, että Winehousen päihdesekoilut olisivat osa laskelmoitua brändinhallintaa. Ne kuitenkin saivat Winehousen jäämään ihmisten mieliin, mikä on jokaisen pop-tähden uran perusedellytys.

Dokumentin mittaan aloin ihmetellä, kuinka Winehousen korkea kampaus ja meikit näyttävät olevan jotakuinkin kunnossa silloinkin, kun huumekierre on pahimmillaan. Aivan kuin Winehousen eteisessä asuisi kampaaja-maskeeraaja, joka huolehtii, ettei Amy astu jalallaan ulos ennen kuin tukka ja meikki on laitettu. Selvin päin ei tarvitse olla ja sekoilla sopii myös julkisesti, mutta ilman meikkiä tai kampausta ei saa paparazzien eteen mennä. – Winehousen brändi vaikuttaa tarkkaan mietityltä kokonaisuudelta, mutta dokumentissa sen rakentumista (rakentamista?) ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Tätä pidän Amyn suurimpana puutteena.

Olen aiemminkin tehnyt blogissa selkoa siitä, mistä hyvän dokumentin minun mielestäni tunnistaa: sen täytyy pystyä kahlitsemaan ruudun ääreen myös sellainen katsoja, joka ei ole dokumentin aiheesta varsinaisesti kiinnostunut. Pystyykö Amy tähän? Pystyy. Winehouse on mahtava hahmo – näennäisesti räävitön ja vahva, mutta kulissien takana pelokas ja sairas. Viimeistään puoliväliin mennessä Amy on lumonnut katsojan täysin. Ja vaikka katsoja tietää, kuinka Winehousen tarina päättyy, onnistuvat dokumentin viime minuutit järkyttämään häntä kaikessa lohduttomuudessaan.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.