Kun suunittelin Lahden kaupunginkirjaston kevääseen Kirjastokino-sarjaa, Wim Wendersin nimi tuntui kuplivan esiin koko ajan. A-kirjaimelle olisi kolahtanut hyvin Alice in the Cities ja D-kirjaimelle Don’t Come Knocking. B-kirjaimelle olisi sopinut Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, Saksa/Ranska 1987). Mikä Wendersin elokuva sinne sarjaan lopulta päätyi, sen saatte tietää hakemalla ohjelmaflyerin Lahden pääkirjastolta, tai vaikka lähettämällä minulle sähköpostia ja kysymällä. En saa ilmoittaa sarjassa esitettävien elokuvien nimiä tässä julkisesti, sillä elokuvien markkinointi on lisenssisyistä kielletty kirjaston ulkopuolella. Seuraava Kirjastokinon näytös on joka tapauksessa ensi torstaina 26.2. klo 17.30 pääkirjaston auditoriossa. Tulkaa katsomaan – voin vakuuttaa, että luvassa on hyvä elokuva.

Hyvin pian sen jälkeen, kun esityssarjan ohjelmisto oli lyöty lukkoon, törmäsin Berliinin taivaan alla -elokuvaan lueskellessani Noahin arvostelun tiimoilta taustatietoja Katselijoista. (Kiitos jälkipyykistä, L., tämähän olisi jäänyt tajuamatta ilman sinua!) Noahissa esiintyvät Katselijat eli Grigorit (engl. Watchers) ovat nimittäin läsnä myös Berliinin taivaan alla. Katselijat ovat eräänlaisia langenneita enkeleitä, jotka saivat alkuaan tehtäväkseen auttaa ihmiset sivilisaation rakentamisen alkuun. Sen sijaan Katselijat alkoivat kuitenkin opettaa ihmisille kiellettyjä tieteitä ja päälle päätteeksi himoita ihmisnaisia. Niinpä Katselijat laskeutuivat ihmisen muotoon ja yhtyivät ihmisnaisiin. Tämän seurauksena syntyivät Nefilimit, joita nimitetään joissakin Raamatun käännöksissä jättiläisiksi.

Tämä apokryfisissä kirjoissa esitetty tarina on hyvä tuntea ennen Berliinin taivaan alla -elokuvan katsomista, sillä elokuvan juoni varioi kyseistä tapahtumakulkua. Berliinin kaduilla pyörii joukko enkeleitä, jotka pyrkivät auttamaan kaupungin asukkaita päivittäisissä puuhissaan. Enkelien apu on hyvin hienovaraista, eikä suurin osa ihmisistä pysty aistimaan heidän läsnäoloaan millään tavalla.

Enkelien elämä on huoletonta, mutta samalla täysin hajutonta ja mautonta. He eivät voi kokea itse oikeastaan mitään, vaan ovat tuomittuja ikuiseen sivustaseuraamiseen. Damiel-enkelissä (Bruno Ganz) herää tämän loputtoman tylsyyden keskellä halu laskeutua ”lihaan”. So be it.

Elokuvan tarina on melko ohkainen ja yhdentekevä. Olennaista onkin taide-elokuville ominaiseen tapaan se, kuinka tarina on kerrottu. Enkelien maailma on tylsä ja harmaa, ihmisten taas värikäs – tämä tuodaan konkreettisesti esiin mustavalkoisen ja värillisen kuvan vuorottelulla. Minusta tämä on hauska ja kekseliäs elementti: Kun tilannetta tarkastellaan enkelin emotionaalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta, kuva on mustavalkoinen. Kun vaihdetaan ihmisen näkökulmaan, maailma puhkeaa väreihin.

En ole tutustunut Wendersin tuotantoon kovinkaan laajalti. Katsomieni ohjausten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että Wenders välttää kaikenlaisia äärimmäisyyksiä ja suoria konflikteja. Hänen elokuviaan – ainakin kaikkia, jotka minä olen nähnyt – leimaa pumpulilla pehmustettu kevytmelankolia. Samaa pehmoista huljuttelua on myös tämän elokuvan kerronta. Juonikulussa olisi kaikki ainekset konflikteille, mutta Wenders ei tartu näihin mahdollisuuksiin. Kaava toimii tässä, mutta hiemankin pidempänä elokuva olisi alkanut tuntua pitkästyttävältä. Veikkaan, että kaikissa myöhemmissä elokuvissaan Wenders ei ole onnistunut kehittämään kerrontatyylistä niin kiinnostavaa, että pitkäveteiseltä kokonaisvaikutelmalta olisi kokonaan vältytty. Ajan mittaan elokuvantekijät alkavat usein sokeutua omille helmasynneilleen.

Mainittakoon vielä, että eräs elokuvan sivuhahmoista on Columbon nimiroolin näyttelijä Peter Falk, joka esittää elokuvassa itseään. Loppupuolella sumuisen rock-klubin lavalla nähdään Nick Cave and the Bad Seeds. Miellän nämä seikat viittauksina siihen, että elokuvan maailman Berliini on yhtä oman maailman Berliinimme kanssa – että Damiel, Cassiel ja muut siivekkäät ovat aivan yhtä todellisia olentoja kuin Nick Cave tai Peter Falk.

Vielä loppuun todettakoon, että teki hyvää katsoa pitkästaikaa tällainen perinteisempi eurooppalainen taide-elokuva. Olin yliopistoaikoinani kyseiseen pätkään tavattoman ihastunut, ja noina vuosina katselin muutenkin tämäntapaisia elokuvia tämäntapaisilta ohjaajilta aika paljon. Nyt tällaiset elokuvat ovat valitettavasti luisuneet vähemmistöön katselmistossani.

*****