Berliinin taivaan alla (1987) arvostelu – Siivet ja miehet

BTA
Berliinin taivaan alla (1987)

Kun suunittelin Lahden kaupunginkirjaston kevääseen Kirjastokino-sarjaa, Wim Wendersin nimi tuntui kuplivan esiin koko ajan. A-kirjaimelle olisi kolahtanut hyvin Alice in the Cities ja D-kirjaimelle Don’t Come Knocking. B-kirjaimelle olisi sopinut Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, Saksa/Ranska 1987). Mikä Wendersin elokuva sinne sarjaan lopulta päätyi, sen saatte tietää hakemalla ohjelmaflyerin Lahden pääkirjastolta, tai vaikka lähettämällä minulle sähköpostia ja kysymällä. En saa ilmoittaa sarjassa esitettävien elokuvien nimiä tässä julkisesti, sillä elokuvien markkinointi on lisenssisyistä kielletty kirjaston ulkopuolella. Seuraava Kirjastokinon näytös on joka tapauksessa ensi torstaina 26.2. klo 17.30 pääkirjaston auditoriossa. Tulkaa katsomaan – voin vakuuttaa, että luvassa on hyvä elokuva.

Hyvin pian sen jälkeen, kun esityssarjan ohjelmisto oli lyöty lukkoon, törmäsin Berliinin taivaan alla -elokuvaan lueskellessani Noahin arvostelun tiimoilta taustatietoja Katselijoista. (Kiitos jälkipyykistä, L., tämähän olisi jäänyt tajuamatta ilman sinua!) Noahissa esiintyvät Katselijat eli Grigorit (engl. Watchers) ovat nimittäin läsnä myös Berliinin taivaan alla. Katselijat ovat eräänlaisia langenneita enkeleitä, jotka saivat alkuaan tehtäväkseen auttaa ihmiset sivilisaation rakentamisen alkuun. Sen sijaan Katselijat alkoivat kuitenkin opettaa ihmisille kiellettyjä tieteitä ja päälle päätteeksi himoita ihmisnaisia. Niinpä Katselijat laskeutuivat ihmisen muotoon ja yhtyivät ihmisnaisiin. Tämän seurauksena syntyivät Nefilimit, joita nimitetään joissakin Raamatun käännöksissä jättiläisiksi.

BTA-AUTO
Damiel ja Cassiel jakavat havaintoja.

Tämä apokryfisissä kirjoissa esitetty tarina on hyvä tuntea ennen Berliinin taivaan alla -elokuvan katsomista, sillä elokuvan juoni varioi kyseistä tapahtumakulkua. Berliinin kaduilla pyörii joukko enkeleitä, jotka pyrkivät auttamaan kaupungin asukkaita päivittäisissä puuhissaan. Enkelien apu on hyvin hienovaraista, eikä suurin osa ihmisistä pysty aistimaan heidän läsnäoloaan millään tavalla.

Enkelien elämä on huoletonta, mutta samalla täysin hajutonta ja mautonta. He eivät voi kokea itse oikeastaan mitään, vaan ovat tuomittuja ikuiseen sivustaseuraamiseen. Damiel-enkelissä (Bruno Ganz) herää tämän loputtoman tylsyyden keskellä halu laskeutua ”lihaan”. So be it.

BTA-bowie
50 Shades of Grey… Klikkaamalla kuvaa isoksi voi erottaa muuriin kirjoitetun Bowie-sitaatin.

Elokuvan tarina on melko ohkainen ja yhdentekevä. Olennaista onkin taide-elokuville ominaiseen tapaan se, kuinka tarina on kerrottu. Enkelien maailma on tylsä ja harmaa, ihmisten taas värikäs – tämä tuodaan konkreettisesti esiin mustavalkoisen ja värillisen kuvan vuorottelulla. Minusta tämä on hauska ja kekseliäs elementti: Kun tilannetta tarkastellaan enkelin emotionaalisesta ja tiedollisesta näkökulmasta, kuva on mustavalkoinen. Kun vaihdetaan ihmisen näkökulmaan, maailma puhkeaa väreihin.

BTA-marion
Värit pukevat Marionia (Solveig Dommartin).

En ole tutustunut Wendersin tuotantoon kovinkaan laajalti. Katsomieni ohjausten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että Wenders välttää kaikenlaisia äärimmäisyyksiä ja suoria konflikteja. Hänen elokuviaan – ainakin kaikkia, jotka minä olen nähnyt – leimaa pumpulilla pehmustettu kevytmelankolia. Samaa pehmoista huljuttelua on myös tämän elokuvan kerronta. Juonikulussa olisi kaikki ainekset konflikteille, mutta Wenders ei tartu näihin mahdollisuuksiin. Kaava toimii tässä, mutta hiemankin pidempänä elokuva olisi alkanut tuntua pitkästyttävältä. Veikkaan, että kaikissa myöhemmissä elokuvissaan Wenders ei ole onnistunut kehittämään kerrontatyylistä niin kiinnostavaa, että pitkäveteiseltä kokonaisvaikutelmalta olisi kokonaan vältytty. Ajan mittaan elokuvantekijät alkavat usein sokeutua omille helmasynneilleen.

BTA-varjo
Tässä kuvassa on jotain tavattoman filmaattista. Akrobatia ja muut sirkusaiheet, joita tässäkin elokuvassa vilahtelee, jostain syystä toimivat valkokankaalla tavattoman hyvin.

Mainittakoon vielä, että eräs elokuvan sivuhahmoista on Columbon nimiroolin näyttelijä Peter Falk, joka esittää elokuvassa itseään. Loppupuolella sumuisen rock-klubin lavalla nähdään Nick Cave and the Bad Seeds. Miellän nämä seikat viittauksina siihen, että elokuvan maailman Berliini on yhtä oman maailman Berliinimme kanssa – että Damiel, Cassiel ja muut siivekkäät ovat aivan yhtä todellisia olentoja kuin Nick Cave tai Peter Falk.

Vielä loppuun todettakoon, että teki hyvää katsoa pitkästaikaa tällainen perinteisempi eurooppalainen taide-elokuva. Olin yliopistoaikoinani kyseiseen pätkään tavattoman ihastunut, ja noina vuosina katselin muutenkin tämäntapaisia elokuvia tämäntapaisilta ohjaajilta aika paljon. Nyt tällaiset elokuvat ovat valitettavasti luisuneet vähemmistöön katselmistossani.

*****

Berberian Sound Studio (2012) arvostelu – Ruumisarkkumikserin äärellä

berberian_sound_studio
Berberian Sound Studio (2012)

Mainitsin jokin aika sitten, että Yle Teema valitsi Kauhun ääniä -teemalauantainsa toiseksi elokuvaksi Peter Stricklandin Berberian Sound Studion (2012). Muistot elokuvan teatteriesityksestä parin vuoden takaa olivat niin hyviä, että oli pakko katsoa tämä digiboksista heti pois. Elokuva löytyy vielä reilun viikon päivät Yle Areenasta, suosittelen edelleen lämpimästi! Jos luet tätä tekstiä jälkijunassa ja missasit Areena-mahdollisuuden, tiedoksesi, että VLMedialta pitäisi tulla tämän vuoden lokakuussa elokuvan DVD-julkaisu (Discshop, CDON).

On loogista, että elokuva on Teemalla liitetty nimenomaan kauhuelokuvien äänimaailmaa alleviivaavaan ohjelmistopalikkaan. Kuten nimikin kertoo, Berberian Sound Studiossa äänellä on suuri painoarvo: elokuvan päähenkilö Gilderoy (Toby Jones) työskentelee elokuvien ääniteknikkona. Lisäksi ääntä käytetään elokuvassa varsin kiinnostavalla ja omaperäisellä tavalla.

Gilderoy on villasukkamainen vanhapoika, joka matkustaa kotimaastaan Englannista Italiaan tekemään ääniraitaa giallo-elokuvaan nimeltä Ratsastajien kurimus (Il Vortice Equestre). Puvustuksesta ja näyttämöllepanosta päätellen eletään giallojen kulta-aikaa eli 1970-lukua. Elokuvan kuvaukset ovat jo päättyneet, ja leikkausprosessikin on jo ohi. Enää puuttuvat äänet, jotka herättävät Ratsastajien kurimuksen eloon.

BBS-gilderoy-ja-francesco
Gilderoy ja Francesco puhuvat, vaikka filmi pyörii jo.

Gilderoy otetaan italialaisessa äänistudiossa vastaan omituisella tavalla. Kaunis toimistotyttö Elena (Tonia Sotiropoulou) on hänelle korostetun tyly, tuottaja Francescon (Cosimo Fusco) suhtautuminen taas vaihtelee ylilyövästä innostuksesta välinpitämättömyyteen ja torjuntaan. Kun Gilderoy ottaa puheeksi kulukorvaukset tai sivuaa muutoin raha-asioita, tunnelma studiossa muuttuu heti kalseaksi. Ohjaaja Santini (Antonio Mancino) taas on, kuulemma, mahdottoman innoissaan Gilderoyn osallisuudesta elokuvaan, mutta mies itse ei tunnu ehtivän kiireiltään studiolle koskaan.

Ja sitten käydään sorvin ääreen. Gilderoy joutuu opettelemaan nopeasti paljon uutta: hän ei ole koskaan aiemmin työskennellyt kauhuelokuvatuotannossa. Lisäksi italialainen työkulttuuri on hänelle täysin vieras. Avukseen Gilderoy on saanut Massimon ja Massimon (Jozef Cseres & Pal Toth), kaksi ilmeisesti mykkää foley-miestä, jotka milloin hakkaavat äänityshuoneessa meloneja lekalla, milloin lilluttavat lakanoita vesisoikossa kondensaattorimikrofonin alla. Gilderoyn pääasiallinen työtoveri on kuitenkin Francesco, jonka mieliala on epätasainen kuin säikähtäneen ihmisen sydänkäyrä.

BBS-mata
Jossakin lojuu saavillinen foley-hommissa muussattuja vihanneksia. Nyt tuli kyllä mieleen Peter Greenaway ja Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.

Ainoa ihminen, joka suhtautuu Gilderoyhyn vilpittömän myötämielisesti, on ääninäyttelijä Silvia (Fatma Mohamed). Gilderoy ja Silvia ovat studiota luotsaaviin tahoihin nähden ikään kuin samassa leirissä. Gilderoylle ja Silvialle ollaan ystävällisiä vain siksi, että heistä halutaan hyötyä tavalla tai toisella.

BBS-silvia
Silvian pinna pettää.

Berberian Sound Studion katsoja pääsee osalliseksi Ratsastajien kurimuksesta lähinnä keskeneräisen ääniraidan kautta. Kuvaraidasta katsoja näkee vain noin minuutin mittaisen alkutekstimontaasin. Ratsastajien kurimuksen juoni hahmottuu foley-miesten ja ääninäyttelijöiden työn kautta: elokuva kertoo kahdesta ratsastaja-akatemiassa opiskelevasta tytöstä, jotka löytävät koulun kirjastosta Malleus Maleficarumin eli niin kutsutun Noitavasaran. Pian akatemian kellarista löytyy myös raatoja, joihin kyseisen opuksen oppeja on sovellettu. (Jos koet, että noidat ovat elämässäsi merkittävä ongelma, mutta latinantaitosi ei riitä Noitavasaran alkukielisten painosten tulkitsemiseen, ei hätää: Salakirjat julkaisi tovi sitten teoksen ensimmäisen [?] suomenkielisen painoksen.)

Ohjaaja Santinin mielestä Ratsastajien kurimus ei ole kauhuelokuva, vaan ”Santini-elokuva”. Hän näkee itsensä totuudentorvena ja ihmisoikeuksien puolustajana, joka nostaa esille valitettavia historiallisia tapahtumia. Ratsastajien kurimuksessa hän tahtoo kertoa niistä kärsimyksistä, joita lukuisat naiset saivat noitavainojen huiskeessa kokea. Tosiasiassa Ratsastajien kurimus on ilmeisesti pelkkä halpa tusinagiallo. Gilderoyn tekemä ääniraita kuulostaa tällaiseen elokuvaan suorastaan liian tyylikkäältä ja kokeelliselta.

BBS-gilderoy-peili
”Ihan vähän vaan tässä flippaan.”

Äänen ja kuvan välisen synkronin hajoaminen kertoo Berberian Sound Studiossa todellisuuden pirstaloitumisesta. Gilderoy on joutunut vieraaseen maailmaan, mikä järkyttää häntä. Elokuvan loppupuolella Ratsastajien kurimuksen ja Gilderoyn arkitodellisuuden välinen raja sumenee, ja Berberian Sound Studion ääniraidalle tapahtuu jotain todella outoa. Tässä vaiheessa elokuvaa ei ole enää mielekästä katsella tarinavetoisena kokonaisuutena, sillä minkäänlaisen tarinan konstruoimiseen ei anneta enää kunnon aineksia.

BBS-meltdown
Kun pääsette elokuvassa tähän kohtaukseen asti, ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kieli on yhtenäisyyden ja poissulkemisen väline niin omassamme kuin Berberian Sound Studionkin maailmassa. Gilderoy suljetaan jatkuvasti italiaa solkkaavan tuotantoporukan ulkopuolelle, sillä hän ei osaa italiaa. Näin hän tulee ikään kuin syrjäytetyksi omassa valtakunnassaan. Gilderoyn hobittimainen ja anteeksipyytelevä olemus ei erotu visuaalisuutta ja ulkonäköä painottavassa nykymaailmassa edukseen, joten ei ole ihme, että tämä muumiotaudin riivaaman omenan näköinen tallustaja on valinnut ammatikseen nimenomaan ääniin liittyvän tehtävän. Vain kerran hän saa työtiimin ihailua ja jakamatonta huomiota osakseen. Kun studion valot sammuvat sähkökatkoksen vuoksi, näköaisti menettää suvereeniutensa, ja Gilderoy pääsee esittelemään kykyjään äänisuunnittelijana. Tuotantotiimi kuuntelee haltioissaan, millaisia ääniä Gilderoy onnistuu yksinkertaisilla työvälineillä tuottamaan. Heti kun sähköt palaavat, lumous särkyy: Gilderoy on jälleen ruma ja persjalkainen kuivattu aprikoosi.

Joku ehkä ihmettelee tämän tekstin outoa otsikkoa, joten kerrotaan lopuksi vähän taustoja. Berberian Sound Studiota katsellessa mieleeni tuli rakkaan puolisoni omistama esine, jota on jo vuosikausia kutsuttu ruumisarkkumikseriksi. Kyse ei ole cocktail-mikseristä, vaan bändikämpillä lojuneesta miksauslaitteesta, joka muistuttaa kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta etäisesti ruumisarkkua. Kohtaamiseni kyseisen laitteen kanssa kai saivat minut näkemään myös Berberian Sound Studion miksauspöydässä jotain kalmaista. Gilderoylle studion analoginen miksauslaitteisto tuntuu kertovan jotakin siitä hitaasta kuolemasta, jota hänen ankea elämänsä on. Miksauspöydän nappeja hipelöidessään hän voi tyytyväisenä olla hiljaa, vetäytyä omaan kuoreensa, lakata olemasta muulle maailmalle.

*****

Berberian Sound Studio DVD @ Discshop
Berberian Sound Studio VOD @ Discshop