Fight Club (Yhdysvallat 1999) kuuluu niihin elokuviin, joita en vain tajua. Pidän Edward Nortonista – hänessä on ihanaa, nuhjuista karismaa. Pidän Brad Pittistä – kuka nainen ei pitäisi? David Fincherista en erityisemmin pidä enkä aivan täysin voi ymmärtää häneen liittyvää hypeä. Pidän Fight Clubia ympäröivästä aurasta – pidän melkein kaikista Fight Clubin detaljeista. Mutta varsinainen big picture, elokuvan aiheet ja teemat ja tavat, joilla niitä käsitellään, muodostavat mielestäni ihan viihteellisen, mutta melko mielikuvituksettoman ja jopa lattean kokonaisuuden.

Edward Norton on elokuvan anonyymi päähenkilö ja minäkertoja, joka edustaa kaikkia maailman miespuolisia valkokaulustyöläisiä. Häntä vaivaavat valkoiselle keskiluokalle ominaiset ongelmat: unettomuus, tarve hahmottaa oma persoonallisuus kotiin kerätyn krääsän kautta, täydellinen turtuneisuus ympäröivälle maailmalle, Ikea-addiktio. Kun elämässä ei ole mitään todellisia ongelmia, tulee ongelmien puutteesta paradoksaalisesti ongelma.

Tunteakseen edes jotakin pumpulilla pehmustetussa keskiluokkaisessa todellisuudessa minäkertoja alkaa osallistua erilaisiin vertaistukiryhmiin. On kivessyöpää, tuberkuloosia, veriloisia. Tosiasiassa häntä ei vaivaa mikään fyysinen sairaus – hän ainoastaan tahtoo saada palasen tukiryhmiin osallistuvin ihmisten tunnepaiseista. Tukiryhmien sallivassa ja epätoivoisessa ilmapiirissä hän voi tuudittautua pehmoiseen itkuun, mikä ei kotona onnistu.

Itkuryhmät ovat sinänsä mukiinmenevä ratkaisu elämän totaaliseen tunnetyhjiöön. Vielä paremman ratkaisun tarjoaa kuitenkin Tyler Durden (Pitt), johon minäkertoja tutustuu sattumalta eräällä loputtomista lentomatkoistaan. Tyler on jotain aivan muuta kuin minäkertoja: äänekäs kaveri, joka ei karta riskejä. Erinäisten outojen käänteiden seurauksena minäkertoja päätyy asumaan Tylerin luo rähjäiseen, hylättyyn rakennukseen. Jo tämä on minäkertojan paperinkalpealle persoonalle epätyypillistä – eikä tässä vielä kaikki. Tylerin päähänpiston seurauksena miehet alkavat harrastaa keskenään katutappelua. Hiljalleen heidän joukkoonsa liittyy muitakin elämäänsä turtuneita tylsimyksiä. Syntyy Tappelukerho, ”Fight Club”.

Taustalla hummailee vähävarainen ja itsensä outoon loukkoon ajanut Marla Singer (Helena Bonham Carter), jonka minäkertoja on tavannut jossakin lukuisista poruporukoista. Marla on kuten minäkertoja: huijari, jota ei oikeasti vaivaa mikään muu kuin täydellinen tunnekooma. Minäkertoja tuntuu olevan jo syttymäisillään Marlan kolholle charmille, mutta Tyler nappaakin naisen itselleen. Kukapa huolisi villasukkia, jos tarjolla on katu-uskottavat bikerbootsit.

Fight Club kasvaa. Kaupungit ovat täynnä tylsistyneitä miehiä, jotka kaipaavat rikkinäisiä rystysiä ja veren makua. Tausta-ajatus on kai se, ettei mies pääse metsästäjävietistään irti, olivat hänen kauluksensa kuinka tärkätyt tahansa. Idea on aika paljon käytetty ja minusta suorastaan kliseinen, mutta annettakoon se anteeksi. En ylipäätään aivan tiedä, kuinka nämä testosteroninkatkuiset eternal warfare -läpät pitäisi fiktiossa ottaa. Ehkä ne pitäisi vain hyväksyä eräänlaisena kerronnan välineenä tai tukirakenteena siinä missä onnelliset loput tai ajan kulkua tiivistävät montaasit.

Se, mitä katsoja saa elokuvan lopussa tietää, on kai elokuvan ”se juttu” – elementti, jonka pitäisi tehdä tästä hyvä elokuva. Minusta tuo juju, josta on spoilereiden välttämiseksi puhuttava kierrellen ja kaarrellen, on puhki kulutettu ja mielikuvitukseton. Tämä oli jännä kikka esimerkiksi eräässä 60-luvun kauhuklassikossa, mutta sen jälkeen sitä on ehditty kuluttaa niin monessa elokuvassa, että se ei enää yksin riitä tekemään kokonaisuudesta klassikkoa. Niin: minun on vaikea ymmärtää, miksi niin moni tuntuu juuri lopun megajujun vuoksi pitävän Fight Clubia suurenakin mestariteoksena.

Loppuun ikärajaihmettelyä. Elokuva sai kotimaan teatteriesityksessä K18-leiman. Ehhh!? VHS-julkaisua varten elokuvasta leikattiin jotain pois, ja ikäraja laski K16:een. Itse olen nähnyt aiemmin VHS-leikkauksen ja nyt uusintakierroksella teatterileikkauksen, joka näyttää kulkevan Suomessa edelleen K18-leiman alla. K16-luokituksen saaneissa kauhuelokuvissa näkee nykyään paljon pahempaakin myllytystä (äkkiseltään mieleen tulee ainakin American Horror Storyn kakkoskausi, joka leviää Suomessa K16-ikärajalla), joten täytyy taas ihmetellä, että mitä ihmettä ne siellä elokuvatarkastamolla ovat oikein ajatelleet. No, nää on näitä.

*****

Discshop 2DVD / Blu-ray