Huh-huh, mietin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvasta. Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen esittävät uusnatseja. Ja Pamela Tola, ja vielä Jussi Vatanen! Miltä lopputulos mahtaa näyttää? Elättelin puolivitsillä ajatusta raflaavasta elokuvasta, jossa käsitellään suomalaisten uusnatsien alakulttuuria ja ideologiaa komediallisessa hengessä, tyyliin Sieg Heil Suomi (Suomi 1994). Nämä luulot osoittautuivat vääräksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin, kuinka korkea profiilin tuotanto on kyseessä. Leijonasydän on melko perinteinen kotimainen draamaelokuva, jossa vilahtelee siellä täällä pilottitakkeja ja klanipäitä.

Työtön Teppo (Peter Franzen) on köykäisen pilottitakkipoppoon pomo. Jengi juo viikonloppuyöt kaljaa ja remuaa kaupungilla. Välillä kajautetaan tunnushuuto ”Valkoisen suomen puolesta!” ja tuuletellaan kainaloa, ja kun tilanne menee oikein tiukaksi, mätetään jotakuta ”väärän väristä” turpaan. Kun Teppo sitten tapaa Sarin (Laura Birn), unohtuu kaveriporukka ainakin vähäksi aikaa.

Vaan Sarilla onkin edellisestä suhteestaan tummaihoinen poika, Rhamadhani eli tuttujen kesken Ramu. Kuvio on klassinen: poika tapaa tytön, ja kun tytön tulee aika esitellä uusi poikaystävä perheelle, on edessä konflikteja. Näitä tarinoita on kerrottu maailman sivu, konfliktin osapuolet vain vaihtelevat – yleensä käsikähmään joutuvat vävykokelas ja appiukko, eivät isäpuoli ja poika. Teppo joutuu sulattelemaan uutista tovin, mutta hyväksyy asian ja yrittää omaksua Ramun isäpuolen roolin.  Niinpä mies muuttaa varsin nopealla aikataululla samaan osoitteeseen Sarin ja Rhamadanin kanssa.

Epäonnisen sattuman seurauksena Teppo joutuu kuitenkin melkein heti ottamaan päävastuun Ramusta. Hän on luvannut Sarille pitää pojasta huolta, ja koska Tepon maailmankatsomus perustuu hänen omien sanojensa mukaan kunniaan, hän pitää minkä on luvannut. Rhamadani ei varsinaisesti yritä tehdä Tepon tilannetta helpommaksi, vaan provosoi ja kettuilee. Vielä hankalampi tilanteesta tulee, kun Rhamadhanin isä Salif (Jani Toivola) tulee katsomaan poikaansa – hän se vasta vittuilla osaa.

Vanhoille natsikavereille tilanteesta ei missään nimessä voi kertoa. Näin Teppo ajautuu elämään samankaltaista kaksoiselämää kuin nuori ortodoksijuutalainen uusnatsi oivallisessa The Believer -elokuvassa (Yhdysvallat 2001). Keskeinen ero The Believerin keskushenkilöön nähden on se, että Teppoa eivät tunnu vaivaavan niinkään maailmankatsomukselliset ongelmat, vaan se, että kotielämän ja kaveripiirin välillä vallitsee vakava ristiriita. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Tepolle ”Valkoisen Suomen puolesta!” -slogan on vain kaveriporukan yhtenäisyyttä ja lojaalisuutta vahvistavaa liirumlaarumia, ei mikään vakavasti otettava ideologinen tunnuslause.

Harmi vaan, että vanhat kaverit ovat eri mieltä. Ongelmat nousevat pintaan, kun Tepon velipuoli Harri (Jasper Pääkkönen) pistäytyy veljensä luona. Harrille Tepon ratkaisu ryhtyä tummaihoisen pojan isäpuoleksi on aivan käsittämätön. Katsojalle käsittämätöntä taas on Tepon ratkaisu tarjota yösijaa Harrille – yritä siinä sitten saada tumma pikkupoika ja vakaumuksellinen keskikaljakommando nukkumaan rauhassa saman katon alla.

Toisin kuin elokuvan markkinoinnin perusteella voisi luulla, Leijonasydän ei varsinaisesti kerro uusnatsismista tai rasismista. Se ei oikeastaan kerro myöskään erilaisuuden hyväksymisestä. Erilaisuus ei ole Tepolle mikään ongelma. Tepon todellinen haaste on se, pystyykö hän irtautumaan vanhasta kaveriporukasta vai ei, tai vaihtoehtoisesti sovittamaan kotitilanteen ja kaverisakin jonkinlaiseen harmoniaan. Poppoon johtaja ei voi noin vain jättää sakkiaan ja vaihtaa maisemaa. Asutaan pikkukaupungissa, jossa ei voi kävellä edes lähikauppaan ilman, että tuttuja tulee vastaan.

Erityiskiitoksen elokuvan tekijät ansaitsevat siitä, että Leijonasydämessä mitään ihmisjoukkoa ei demonisoida. Uusnatseja on vaikea kuvata ilman kauhistelevaa sävyä, mutta tässä elokuvassa tähän ei sorruta. Tämä ilmiö vaikuttaa myös elokuvan todellisuudessa: Tepon on vaikea irrottautua vanhasta jengistään myös siksi, että tatuoidun ja linnassakin istuneen hemmon on hankala päästä natsileimasta irti. On turvallisempaa pysytellä vanhoissa porukoissa, sillä uusia tuttuja ”natsiluuserin” voi olla vaikea löytää.

Leijonasydämen klanipääporukassa on toisaalta hyvät puolensa: he puolustavat Teppoa tiukassa paikassa. Erityisen kiinnostava on kohtaus, jossa känninen poppoo hilluu alikulkutunnelissa ja ryntää rollaattoreineen portaiden edessä seisovan vanhuksen luo. Katsojaa alkaa ensin pelottaa, että porukka taittelee eugenistiikan nimissä rollattoripapan sairaalakuntoon, mutta saakin yllättyä positiivisesti.

Lisäksi on upeaa, kuinka elokuvaan on ujutettu paljon huumoria, josta osa on luonteeltaan jopa hieman kyseenalaista. Tiukkaotsainen papatus ja patsastelu erottavat, huumori taas yhdistää ja avaa polkua ymmärrykselle ja sympatialle.

Leijonasydän on taitavasti tehty elokuva. Tämä on tietenkin laskettava elokuvalle kuin elokuvalle ansioksi, eikä ole ihme, että Leijonasydämen myötä Dome Karukoski nostettiin Varietyn kymmenen kiinnostavimman ohjaajan listalle. Silti kokonaisuus on lopulta jo niin siisti, sliipattu ja saumaton, etten henkilökohtaisesti saa koko elokuvasta oikein otetta. Se on kuin lasikupu, jonka kirkasta pintaa voi ihailla kauempaa, mutta josta ei löydy yhtäkään viiltoa tai rosoa, johon takertua ja ripustautua.

Kotimaiseksi mainstream-elokuvaksi suoritus on komea. Jos kirjoittaisin Leijonasydämestä kritiikkiä esimerkiksi sanomalehteen, irtoaisi tähtiä enemmän. Koska Taikalyhty on kuitenkin ennen kaikkea elokuvapäiväkirja, annan törkeän subjektiivisen mutun päättää tähtien lopullisesta määrästä.

*****