Olen viettänyt viimeisen viikon verhoin pimennetyssä asunnossa ja pitänyt ikkunat visusti kiinni, jotta helle ei pääse sisään, ja tahkonut töitä. Eräs tekstintarkistusprojekti osoittautui moninkertaisesti työläämmäksi kuin sen ennakkotietojen mukaan piti olla, ja vaikka minun pitäisi periaatteessa vihdoin olla jonkinlaisella lomalla, olen juuri nyt työllistetympi kuin moneen kuukauteen. Oh, well… Lisää töitä tässä on kaivattukin, ja nyt kun niitä kerrankin on, ei parane valittaa. Syksy on vielä pahasti auki, mutta siihen on aikaa.

Elokuvien katselulle ei ole liiennyt viime viikkoina yhtäkään ylimääräistä hetkeä, mutta onneksi varastossa on muutama juttu. Sinänsä harmi, sillä kärventävän kiinnostavia elokuvia odottelee taas pöydällä vino pino, enkä millään malttaisi pitää näppejäni niistä erossa.

Tuntuu hölmöltä tykittää blogiin peräjälkeen jo toinen Dome Karukosken elokuvaa käsittelevä elokuva, mutta menköön (lupaan, että putki katkeaa näihin kahteen elokuvaan). Kuulin Leena Landerin Tummien perhosten koti -romaanista ensimmäistä kertaa jo yläasteella, kun äidinkielenopettaja hehkutti sen kammottavan synkkää kuvausta menneiden vuosikymmenien poikakotien raa’asta arjesta. Vaikka konsepti vaikutti kiinnostavalta, en koskaan lukenut romaania. Ilmeisesti käsitykseeni siitä, millainen tarina Tummien perhosten koti on, on jossain vaiheessa sekaantunut mielikuvia Mikael Håfströmin erinomaisesta Pahuus-elokuvasta (Ondskan, Ruotsi 2003), jossa kuvataan sisäoppilaitoksen karmeaa, väkivaltaista todellisuutta. Minulle tuli nimittäin yllätyksenä, että Tummien perhosten koti ei nimittäin tarinana tai elokuvana ole erityisen väkivaltainen tai ahdistava.

Elokuvassa kuvataan vaikeissa perheoloissa kasvaneen Juhanin (Niilo Syväoja) asettumista syrjäisellä saarella sijaitsevaan poikakotiin. Juhanin huostaanottopäätöksen taustalla on mustasukkaisuuksissaan väkivaltainen isä (Pertti Sveholm) ja perhepiirissä tapahtunut omituinen tragedia, jonka keskipisteessä on Juhanin pikkuveli Sauli. Elokuvan runsaissa takaumissa Juhani nähdään noin 6-vuotiaana. Preesensissä Juhani on varttunut jo varhaisteini-ikään.

Elokuvan keskeisin teema liittyy kasvatukseen ja siihen, kuinka sen avulla nuorta ihmisenalkua voidaan ohjata hyvään tai pahaan. Aluksi vaikuttaa siltä, että poikakotiin saapuessaan Juhani on joutunut ojasta allikkoon: väkivaltaisen isän tilalle astuva autoritäärinen poikakodin johtaja Olavi Harjula (Tommi Korpela) vaikuttaa vallastaan huumaantuneelta Jumalan hullulta. Harjula ei kuitenkaan loppuviimein ole yhtään hassumpi kaveri, ja vaikka hänen kasvatusmetodinsa ovatkin kenties nykyvinkkelistä katseltuna karkeanpuoleisia, on hän voittopuolisesti positiivinen hahmo. ”Sinä olet kipeä, mutta sinä paranet kyllä”, Harjula toteaa. Tokaisu kuulostaa uhkaukselta, mutta osoittautuu pikemminkin lupaukseksi.

Harjulan toinen kasvatusprojekti ei onnistu yhtä hyvin. Harjulan vaimo Irene (Kristiina Halttu) on onnistunut kasvattamaan saarella mulperipuita, ja niinpä mies saa päähänsä yrittää tuottaa saarella silkkiperhosen toukkia ja edelleen sitä itseään, silkkiä. Tästä tulee myös elokuvan (ja alkuperäisromaanin) nimi: jos silkkiperhosen toukan kehitysprosessissa jokin menee pieleen, se kuoriutuu tummana ja silkkikuidun tuottamisen kannalta pilaantuneena. Myös poikakodin asukit ovat vaarassa kehittyä tummiksi perhosiksi.

Tummien perhosten koti onkin melkoista motiivien taidetta. Keskeiseksi motiiviksi nousee silkkiperhosen lisäksi vesi, joka ympäröi poikakodin saarta. Kun Juhani yrittää elokuvan alussa paeta, vesi osoittautuu ylivoimaiseksi vastustajaksi. Juhani joutuu myös osallistumaan omituiseen kasterituaaliin, ennen kuin pääsee osaksi poikakodin kaveriporukkaa. Vesi liittyy olennaisesti myös Juhanin pikkuveljen kohtaloon. Länsimaisessa kulttuurista vesiaiheista on noussut tyypillisesti alitajuntaan kätkeytyneitä kummituksia, pelkoja ja muistoja, ja samasta merkityskentästä taitaa myös Tummien perhosten kodin solinoissa olla kyse.

Elokuvan toinen keskeinen teema kytkeytyy ihmissuhteisiin, uskollisuuteen ja mustasukkaisuuteen. Juhanin vanhemmat ovat antaneet pojalleen oikeastaan karmeimman mahdollisen parisuhteen mallin: isä huutaa vaimoaan huoraksi minkä hakkaamiseltaan ehtii, mielenterveysongelmainen äiti taas alistuu ja hiljenee. Riski siihen, että Juhani alkaa itse toistaa vanhempiensa surkeaa parisuhdemallia omissa suhteissaan, on suuri.

Kokonaisuus on niin temaattisesti kuin kerronnallisesti todella täyteen ladattu. Romaanin tekemisessä on se mukava puoli, että tekstiä voi periaatteessa tuottaa niin paljon kuin haluaa ilman minkään standardin asettamia rajoituksia. (Käytännössä asia ei ole aivan näin yksinkertainen.) Kotimaisen kokoillan elokuvan taas on melkeinpä pakko mahtua alle kahteen tuntiin, eikä näin lyhyeen aikaan saa ängettyä koko maailmaa tai edes kovin suurta palasta siitä ilman ahtauden vaikutelmaa. Tummien perhosten kodissa karsia olisi voinut ainakin henkilöhahmoista: Juhania, Konetta ja Salmea lukuun ottamatta kodin kundit jäävät kovin etäisiksi ja hailakoiksi hahmoiksi, joiden nimiäkään en enää muista.

Tummien perhosten koti on todella taitavasti käsikirjoitettu, ohjattu ja näytelty elokuva. Kerronnassa on pieniä sudenkuoppia – epäuskottavuuksia ja hämäryyksiä –, mutta ne on helppo antaa anteeksi. Henkilökohtaisesti en osaa tähän elokuvaan ihastua (ehkäpä elokuvan visuaaliseen puoleen olisi kaivattu enemmän twistiä). Voin kuitenkin lämpimästi suositella Tummien perhosten kotia laadukkaan kotimaisen draaman ystäville.

*****

Discshop DVD