Final Destination – viimeinen määränpää (2000) ja tappava pyykkiteline

FINAL DESTINATION poster
Final Destination (2000)

Final Destination – viimeinen määränpää (Yhdysvallat 2000) on erinomainen esimerkki elokuvasta, joka kannattaa katsoa silloin ja vain silloin, jos kuuluu sen ensisijaiseen kohdeyleisöön, eli teineihin tai niihin omituisiin ihmisiin, jotka jostain syystä tykkäävät katsoa teinikauhua vanhemmalla iällä.

40-henkinen koululuokka lähtee luokkaretkelle Pariisiin. Ennen kuin kone ehtii nousta, Alex (Devon Sawa) saa näyn, jossa kone joutuu massiiviseen onnettomuuteen. Alex hätääntyy ja poistuu koneesta kovalla metelillä. Muutama luokkaretkiläisistä seuraa – vahingossa tai tarkoituksella – Alexia. Ja kuinkas ollakaan, maan kamaralle jääneet ressukat saavat todistaa, kuinka Pariisin-kone räjähtää heti nousun jälkeen.

FINAL-DESTINATION-nujakka
Carter (vas.) ja Alex nujakoivat. Taka-alalla vasemmalla lentokonematkustajille käy huonosti.

Selviytyjät kokevat huojennusta, surua ja syyllisyyttä. Tunnesoppaa alkaa hämmentää myös pelko, kun selviytyjät alkavat yksi toisensa jälkeen menehtyä absurdeissa onnettomuuksissa. Alex saa omituisia etiäisiä jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä. Hänestä alkaa näyttää siltä, että myös viime tingassa koneesta poistuneiden olisi ollut tarkoitus menehtyä lento-onnettomuudessa. Kuolo ei jää nuolemaan näppejään, vaan jahtaa selviytyjiä.

Teinikauhulle ominaiseen tapaan elokuva on täynnä epäuskottavia tilanteita ja logiikkavirheitä. Eritoten selviytyjien kuolintavat ovat niin hurtteja, että välillä pohdin, pitäisikö elokuvaa sittenkin katsoa kauhukomediana. Ymmärrän, että käsikirjoittajien on ollut vaikea keksiä, kuinka henkilöt saadaan menehtymään yksin ja pelottavan enteellisin tavoin, mutta voi huh… Liikenteeseen liittyvät vaaratilanteet ovat ihan päteviä, mutta vessan putkistosta puskeva, fataali mönjä ja tappava kupillinen vodkaa ylittävät parodiahorisontin parahultaisesti. Ja elokuvan lopulla nähtävä, kohtalokas pyykkiteline se vasta jotain onkin. Vai onko se sittenkin televisioantenni?

FINAL-DESTINATION-pyykkiteline
Ei, kyllä se on pyykkiteline.

Elokuva on erinomainen media karman lainalaisuuksien kuvaamiseen, parempi – minun mielestäni – kuin esimerkiksi kirjallisuus. Hyvä esimerkki elokuvasta, jossa karman vaikutuksen kuvaus on onnistunut hyvin, on Pilvikartasto – tai näin ainakin luulisin, sillä en voi väittää tajunneeni elokuvasta ensi katsomalla ihan kaikkea. (Pilvikartaston mainitseminen esimerkkinä on sinänsä hölmöä, sillä se pohjautuu romaaniin.) Leikkauksen ja näyttelijävalintojen avulla voidaan luoda hienovaraisia viittauksia asioiden kausaaliyhteyksiin. Myös Viimeisessä määränpäässä on tavallaan kyse jonkinlaisesta naiivista tulkinnasta siitä, kuinka karman laki toimii. Ideanraakileen ja lopullisen käsikirjoituksen välillä ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehty minkäänlaista kehittelyä, vaan lähtöajatus on runtattu sellaisenaan käsikirjoitukseen ja edelleen valkokankaalle.

FINAL-DESTINATION-veitsi
Alex tekee kaikkensa, jotta poliisi ei kiinnittäisi häneen huomiota.

Usein elokuvista on aika helppo osoittaa tietty kohta, jossa oivaltaa, että ei tämä ole minun juttuni. Tässä elokuvassa tuo kohta tuli jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun Alexin isä toteaa pojalleen: ”Seventeen and on the loose. Ten days in Paris. In the springtime! Live it up, Alex.” Tästä voisi päätellä, että elokuvan dialogista taitaa olla vastuussa sama porukka, joka kirjoittaa dialogia Salkkareihin. (Jaa mikä tässä sitten on vikana? Keinotekoisuus ja ehdoton vieraus luonnollisesta vuoropuhelusta. Repliikistä kuulee heti, että katsojalle on haluttu kertoa mahdollisimman tiiviissä muodossa, että Alex on 17-vuotias ja menossa Pariisiin kymmeneksi päiväksi. Aikaa tai kunnianhimoa ilmaisutavan hiomiseen sen sijaan ei ole ollut. Kukaan ei oikeasti sano, että huh, onpa jännää kun sinä 17-vuotias poikani olet nyt lähdössä 10 päiväksi Pariisiin luokkatovereidesi kanssa, älä jännitä, kyllä se hyvin menee.)

Jos tämän elokuvan kerronta on käsittämätöntä, vielä käsittämättömämpää on se, että jatko-osia tälle pökäleelle on tehty jopa neljä. Jatko-osat näyttävät tosin saaneen pääosin parempia arvosteluja kuin ensimmäinen osa. Ei sillä, että tämä erityisesti motivoisi katsomaan jatko-osia.

*****

Discshop DVD

House at the End of the Street (2012) arvostelu – Tipi-tyttö teinikauhussa

Hieman jälkipyykkiä viime tiistaina julkaistuista Lady Gagan Alejandro-videota ja Luciferia käsittelevästä tekstistä. Tekstin julkaisupäivänä blogissa vieraili suurin piirtein kaksinkertainen määrä ihmisiä verrattuna keskimääräiseen julkaisupäivien vierailijamäärään. Luulen, että juttu nousi samalla julkaisupäivänään luetuimmaksi tekstiksi tähän mennessä (en ole varma, sillä en kyttää tilastoja hulluna). Tekstistä tuli jonkin verran suoraa palautetta (sydämellinen kiitos kiinnostavista kahdenvälisistä keskusteluista), mutta julkisia reaktioita oli tavanomaista vähemmän. Eli ehkä tosiaan osuin oikeaan: juttu kiinnosti, mutta ilmeisesti samalla todella oli omiaan herättämään lukijoissa lähinnä hämmennystä.

Klikkausmäärästä päätellen Taikalyhdyn lukijat ovat erityisen kiinnostuneita Lady Gagasta… Tai Luciferista? Ehkä molemmista? Kumpia siellä piuhojen päässä mahtaa olla, pikku hirviöitä vai satanisteja? Vaikka en kirjoita blogia klikkausten toivossa, on kieltämättä mukavaa pistää tekstiä ulos sellaisista asioista, jotka kiinnostavat paitsi itseäni, myös lukijoita. (Oikeasti kävijämäärä selittynee osittain hassulla otsikolla – ”Lady Gaga ja Lucifer” kuulostaa houkuttelevalta, yhdistetäänhän siinä kaksi varsin mediaseksikästä hahmoa.) Tämän pohjalta voin kuitenkin lupailla, että musavideojuttuja on tulossa lisääkin. Muutama alkeellinen luonnos on jo, mutta niiden on annettava kypsyä vielä hyvä tovi.

Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen.

HATEOTS
House at the End of the Street (2012)

Kylläpä Nordisk Filmin sakkia on nyt laiskottanut: House at the End of the Streetin (Yhdysvallat/Kanada 2012) nimen kääntäminen vaikkapa Taloksi tien päässä ei kummoisia ponnistuksia olisi vaatinut. No, ehkä hyvä näin: vaikka nimeä ei edes ole käännetty, meinasin alkuun sekoittaa elokuvan Pieneen tyttöön, joka asuu kujan päässä. Nimissä on selvää samankaltaisuutta, ja niin on myös elokuvan tarinallisissa elementeissä. Joku varmasti sotkee tämän myös Viimeiseen taloon vasemmalla (1972, remake 2009). Olenko ainoa, jonka mielestä näistä kadun viimeisistä taloista on tullut jo klisee?

Elokuva alkaa raa’asta murhasta: henkisesti jälkeenjäänyt Carrie Ann pistää molemmat vanhempansa kylmiksi ja katoaa. Tapauksella on ei-toivottu vaikutus alueen asuntojen hintakehitykseen, ja niinpä jopa pienituloisella Sarahilla (Elisabeth Shue) on varaa muuttaa murhatalon naapurissa sijaitsevaan, varsin messevään kiinteistöön. Mukana muuttaa Sarahin teini-ikäinen tytär Elissa (Jennifer Lawrence). Pian muuton jälkeen selviää, että murhatalo ei suinkaan ole tyhjillään: murhan aikaan tätinsä luona asunut Carrie Annin veli Ryan (Max Thieriot) on muuttanut taloon ja kunnostaa sitä myyntiä varten.

HATEOTS-illallinen
Elissa, Sarah ja Ryan illastavat rauhanomaisessa hengessä.

Elokuvan päähenkilö Elissan murheet uudessa sosiaalisessa ympäristössä ovat varsin tavanomaisia: kuinka löytää ystäviä vieraasta koulusta, huoliiko kukaan kaveriksi? Lukiosta löytyy onneksi juttukavereita. Myös naapurin Ryan, joka ei ole enää lukioiässä, vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta. Naapurinpojan kanssa ystävystyminen tuntuu kivalta etenkin sen vuoksi, että Elissa joutuu äitinsä työn takia olemana paljon yksin kotona. Iso talo narisee ja kolisee, ja välillä yksinäiselle tytölle tulee turvaton olo.

Aluksi elokuva vaikuttaa oksettavan stereotypisoivalta kuvaukselta henkisesti jälkeenjääneen ihmisen, siis Carrie Annin, väkivaltaisuudesta. Totuus vanhempiensa murhanneen tytön takana paljastuu lopulta monimutkaisemmaksi, mutta tämä ei suinkaan elokuvaa pelasta, pikemminkin päinvastoin. Elokuvan henkilöhahmojen vaikuttimet ja taustat on käsikirjoitettu uskomattoman huonosti. Tarina vilisee epäloogisuuksia.

HATEOTS-freak
Carrie Ann on vähän vajakki.

Teinikauhusta kun on kyse, pitää elokuvan lopussa olla pitkä kohtaus, jossa huudetaan ja juostaan. Tässä kohtaa Jennifer Lawrencen fyysisistä avuista otetaankin kaikki mahdollinen irti. Sopusuhtaista, tiukkaan toppiin ja farkkuihin puettua naisvartaloa on aina ilo katsella, mutta rajansa hei kaikella. Nyt Jenniferin ryntäitä ja takamusta kuvataan niin antaumuksellisesti, että touhussa on jo hiukan liiankin vahva eksploitaation maku.

HATEOTS-pylly
That’s a nice ass you’ve got there, Jennifer.

House at the End of the Streetissä ei ole oikeastaan mitään, mistä pitäisin. En pidä teinikauhusta. En pidä Jennifer Lawrencesta. Hän näyttelee kohtuullisen hyvin, mikä ei kuitenkaan poista Tipi-piirroshahmon pärstää muistuttavaa perusilmettä hänen kasvoiltaan. Pidän hyvistä kummitustalokauhuelokuvista, mutta nyt kyse ei ole kummitustaloista saati hyvästä sellaisesta. Ainoa asia, josta elokuvaa voisi edes pitkin hampain kehua, on nuorten sosiaalisen elämän kuvaus: Elissa asettuu hyvän perheen suosittua poikaa vastaan, minkä seurauksena sekä hän että Ryan saavat sitä itseään niskaansa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin vetoaminen toimii tässäkin yhteydessä.

Elokuva sai surkeat arvostelut, mutta yleisö tykkäsi. Ehh? Miksi teinit käyvät katsomassa niin hiton huonoja elokuvia? Huh, olen ilmeisesti ikäloppu kurttana kun en tajuu.

*****

Discshop Blu-ray

Nightmare – painajainen merellä (2012) arvostelu – Ei vaan pysty

Tunnustan: katsoin nuorempana Salattuja elämiä aika monta vuotta. Suhtauduin sarjaan kepeän ylimielisesti ja mielsin saavani kiksejä juuri sarjan kömpelyydestä ja siitä, etten seurannut sarjaa ”tosissani”. Tosiasiassa suurin osa Salkkareiden katsojista taitaa suhtautua sarjaan samalla tavalla: tiedostaen vähintään alitajuisesti juonen kökköyden ja tuotannon yleisen halpuuden. Sen sijaan tekijätiimi on suoltamansa lopputuotteen laadusta varmasti hyvin selvillä – tai näin ainakin luulen. Itse asiassa tämän tyyppisten ”huonojen” sarjojen suhteen tuntuu pätevän jonkinlainen kehnouden runousoppi: sekä tekijät että katsojat tietävät, että tuote on naurettavan huonoa, jolloin koko tekeleen huonous tavallaan kyseenalaistuu. Kun kaikki tietävät, millainen sarjan luonne on, onko enää mielekästä moittia sen laatua?

Nightmare – painajainen merellä (2012)
Nightmare – painajainen merellä (2012)

Nightmare – painajainen merellä on kuin julkkisten naamoilla myytävät hajuvedet: tuote itsessään voi olla (ja yleensä onkin) halpaa bulkkitavaraa, sillä myynti taataan jollain aivan muulla kuin itse tuotteen laadulla. Tässä tapauksessa katsojia keräävä seikka on Salattujen elämien brändi, joka vuosi toisensa jälkeen jaksaa vetää katsojia ruudun ääreen ja joka sitouttaa korneilla juonenkäänteillä ja muilla jännitysmomenteilla etenkin nuoret katsojat seuraamaa sarjaa. Spin-off on tuotettu mitä ilmeisimmin ensisijaisesti juuri Salkkareiden peruskatsojakuntaa silmälläpitäen. Nykykauhulle ominaista raakaa väkivaltaa ei ole, joten ikäraja on saatu pidettyä kiltisti K12:ssa.

Suurin elokuva emosarjaan nähden on lajityyppi. Siinä missä Salkkarit edustaa halpaa saippuaa, leimaa Nightmarea kurkottelu kauhuelokuvan suuntaan. Nightmaren lajityypistä kinasteltu jonkin verran: elokuvaa markkinoitiin kuulemma kauhuelokuvana, mitä se ohjaajan mielestä ei ole. (Onko ohjaaja-Äijön pointti se, että edustaakseen kauhuelokuvan lajityyppiä on elokuvassa oltava jotain yliluonnollista? Tämähän on aivan höpöä, suuressa osassa moderneista kauhuelokuvista ei ole mukana minkäänlaisia yliluonnollisia elementtejä. Jotain tuotannon luonteesta kertoo myös se, että markkinointi ja ohjaaja ovat eri mieltä elokuvan lajityypistä.) Itse kuvailisin elokuvaa löysätahtiseksi, halvaksi teinikauhuksi, joka ei pelota – ja jonka ei ole tarkoitustaan pelottaa – ketään.

NIGHTMARE-pus
Pepin ja Sergein avioauvoa

Elokuvassa juhlistetaan Salkkareista tuttujen hahmojen, Pepin (Sara Säkkinen) ja Sergein (Tero Tiittanen), häitä. Sergei on valmistellut vaimolleen ja pariskunnan pienelle ystäväpiirille paikat hulppealta risteilyltä. Jo satamassa tukevasti humaltunut Joonatan (Markku Pulli) ei meinaa päästä laivalle ollenkaan.

Aivan sattumalta laivalla törmätään vahoihin tuttuihin, Miroon (Patrik Borodavkin) ja Sampoon (Sampsa Tuomala), jotka ovat risteilyllä työn merkeissä. Juhlat eivät ehdi kunnolla edes alkaa, kun seurueen jäseniä alkaa kadota. Sitten alkaakin jo teinikauhulle ominainen juoksentelu, huutaminen ja yleinen panikointi.

NIGHTMARE-sampo-miro
Peppi törmää Sampoon ja Miroon. Propsit puvustajalle Sampon Here’s Johnny -paidasta!

Elokuvan huippuhetki on kohtaus, jossa hääseurue katselee porukasta pudonneen Oonan kännykästä pelottavaa videota, jossa Oona makaa kolkattuna vessan lattialla ja huppupäinen mysteerimies heiluttelee kameralle. Erilaiset kamerat puskevat systemaattisesti nykykauhun ytimeen (esimerkkejä on loputtomasti: A Serbian Film, Paranormal Activity– ja Saw-elokuvasarjat, Grave Encountersit sekä Sinister, josta kirjoitinkin jokin aika sitten toisaalla), eikä kännykkäkameran kanssa kikkailu sinänsä ole kovin omaperäistä, mutta toimivaa se silti on. Tämä on elokuvan ainoa edes hivenen pelottava kohtaus.

NIGHTMARE-videoterveiset
Mysteerimiehen videoterveiset

Elokuvaa vaivaavat alusta asti samat ongelmat, jotka tekevät Salkkareista halvan ja kökön televisiosarjan. Käsikirjoitus on tehty hutaisten, dialogi on kehnoa, näyttelijät ovat mitä ovat. Myös elokuvan budjetti on päätähuimaavan pieni: vaivaiset 500 000 euroa! (Vertailun vuoksi: yleensä kotimaisten, teatterilevitykseen tehtyjen elokuvien budjetti lähtee suunnilleen miljoonasta eurosta.) Joku asialleen ja genrelleen omistautunut amatööriporukka olisi tälläkin rahalla voinut saada paljon hyvää aikaiseksi.

Joku Nightmaresta silti tykkää. Elokuva nappasi taannoin yleisö-Jussin ja kiipesi vuoden 2012 katsotuimpien kotimaisten ensi-iltojen topkymppiin. Sinänsä elokuvan ideoijat ovat osuneet hyvään rakoon: teinit käyvät edelleen melko innokkaasti multipleksien näytöksissä, ja mikäpä teinejä kiinnostaisi, ellei spin-off parhaaseen katseluaikaan esitettävästä saippuasarjasta. Yleisö äänestää jatkossakin rahoillaan: Nightmaren jatko-osaa aletaan kuvata aivan näinä päivinä, ja ensi-illan pitäisi olla ensi joulukuussa. Tuotantoaikataulu on niin nopea ja budjetti niin pieni, etten usko tuotantoarvojen ainakaan nousseen.

En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Toisaalta kaikilla olemassa olevilla lajityypeillä on yleisönsä ja tilauksensa, eikä minulla periaatteessa pitäisi olla mitään sanomista siihen, millaisia elokuvia yleisö haluaa kuluttaa. Mutta jotenkin se vaan riipaisee, kun jokin huonoa makua, huolimattomuutta ja kaikkinaista halpuutta edustava tuotanto menestyy. Kehnoon hömppään käytetty aika on aina pois jostakin muusta.

NIGHTMARE-joonatan
Kompuroiva Joonatan

On surku ajatella, millainen laadullinen ero on kahden MTV:hen kytketyn, painajaisaiheen mukaan nimetyn kauhupläjäyksen välillä: vuonna 1988 ensi kertaa esitetty Painajainen on alusta loppuun asenteella tehtyä laatutavaraa, Nightmare taas jotain aivan muuta.

Koska olen kiltti ja helläsydäminen ihminen, tekee kipeää antaa elokuvalle vain yksi tähti. Haluaisin antaa kaksi, edes elokuvan sisältämän huumorin vuoksi – sen mukaan ujuttaminen kertoo, että tekijöillä on jonkinlainen käsitys siitä, millainen tämän lajityypin elokuva voisi parhaimmillaan olla. Humalaista ja öykkäröivää Joonatan Sievistä näyttelevä Marko Pulli ansaitsee ainakin tässä näyttelijäkaartissa kunniamaininnan: Pulli vetää roolinsa hienosti överiksi. Mutta silti – nyt ei pysty. Nightmare saakin kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen (ja toivottavasti myös viimeinen) tässä blogissa noteerattu yhden tähden elokuva.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD / Blu-ray / VOD