Yöportieeri (1974) arvostelu – Natsisplottista vai art-housea?

Yöportieri JULKKA
Yöportieeri (1974)

Yöportieeri (Il Portiere di Notte, Italia 1974) tuli tutuksi jo joskus vuoden 2007 tienoilla, kun katsoin elokuvan ensiminuutit ja nukuin loppuelokuvan ajan sohvalla. Oh, well – nyt oli hyvä aika uusintayritykselle. Noihin aikoihin katsoin ehkäpä 90 prosenttia siitä natsieksploitaatiosta, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Tuo määrä käsittää genren klassikot (jollaiseksi Yöportieerinkin voisi ehkä jonkun mielestä laskea), ei juuri muuta.

Yöportieeri kertoo wieniläisen hotellin vastaanotossa työskentelevästä, entisestä SS-upseeri Maxista (Dirk Bogarde). Vainukoirat ovat jo Maxin kintereillä, ja näyttää pahasti siltä, että Max joutuu pian oikeuden eteen keskitysleirimenneisyytensä vuoksi. Natsivuosista on kulunut jo aikaa – elokuvan preesensissä eletään vuotta 1957 – mutta todisteita Maxia vastaan saattaa silti yhä löytyä. Nürnbergin ja Dachaun oikeudenkäyntien jälkeen aikaa ja mielenkiintoa on pienemmänkin kaliiberin pahantekijöille.

Yöportieri vartiopaikallaan.
1957: Yöportieeri vartiopaikallaan.

Yllättäen Max törmää entiseen leirivankiin Luciaan (Charlotte Rampling). Takaumista selviää, että sosialistisen vakaumuksensa vuoksi leiritetty Lucia on saanut Maxin puntin vipattamaan, ja Maxin ja Lucian välille on kehittynyt leirillä poikkeuksellinen suhde. Leirillä rooliasetelma on periaatteessa selkeä: upseeri voi pompottaa ja nusautella vankeja niin kuin haluaa, eikä kukaan puutu asiaan. Maxin ylivalta Luciaan näyttää olevaan ehdoton. Käytännössä kuvio ei ole aivan näin yksinkertainen. Max nimittäin ihastuu Luciaan, mikä tarkoittaa sitä, että Lucia saa yllättävää valtaa suhteessa Maxiin.

YÖPORTIEERI-lucia
1957: Kaunis Lucia.

Kun Lucia ja Max kohtaavat 13 vuotta myöhemmin Wienissä, on Max altavastaajan asemassa. Hän työskentelee poloisena yöportieerina, vaikka paukkuja haastavampiinkin tehtäviin ilmeisesti olisi. Entisen natsiupseerin ei kannata pitää meteliä itsestään, vaan elää matalan profiilin suojissa. Lucia puolestaan on nainut amerikkalaisen kapellimestarin ja elelee leveästi. Entisellä keskitysleirivangilla ei ole mitään pelättävää tai hävettävää – periaatteessa.

Tällä kertaa Lucialla on valta määrätä Maxin kohtalosta. Hän on syyttäjien kipeästi kaipaama todistaja, jonka todistuksen varjolla Max voitaisiin tuomita natsiaikojensa touhuista.

YÖPORTIEERI-sormet
1944: Leiritunnelmia.

Monet Yöportieerin tulkitsijat näyttävät ajattelevan, että elokuva käsittelee seksiä. Olen eri mieltä – minun nähdäkseni seksillä on Yöportieerissa vain häviävän pieni painoarvo. Sen sijaan elokuvassa on minun nähdäkseni kyse vallasta ja rakkaudesta – molemmat kieltämättä seksiin läheisesti liittyviä teemoja. Entisen upseerin ja vangin välillä ei pitäisi olla mitään perinteistä romanttista suhdetta muistuttavaa, mutta toisin ovat asiat Yöportieerissa. Häiritsevää ja kiusallista elokuvassa on se, kuinka tavallinen mies Max on ja kuinka tavanomaisesti hän kohtelee Luciaa.

Yöportieeri on nähty myös kuvauksena sadomasokismista. Tähänkin näkemykseen minun on esitettävä eriävä mielipiteeni. Lucian ja Maxin suhteessa on eittämättä joitain sadomasokismiin viittaavia piirteitä, mutta niitä on kuitenkin suhteessa vähemmän kuin monissa tälläkin hetkellä käynnissä olevissa, aivan tavallisten ihmisten välillä vallitsevissa parisuhteissa. Kun tavallinen mies lyö tavallista naista, sitä sanotaan perheväkivallaksi. Kun entinen natsiupseeri lyö elokuvassa entistä keskitysleirivankia, sitä sanotaan sadomasokismiksi. Jokin kuviossa ei täsmää.

YÖPORTIEERI-haava
1944: Upseeri ja herrasmies valmistautuu hoivaamaan haavoittunutta neitoa.

Sekä Max että Lucia ovat tavattoman kiinnostavia hahmoja. Katsoja voi samastua molempiin, eikä kummankaan käytös missään elokuvan vaiheessa ole täysin käsittämätöntä. Heidän motiivinsa jäävät kuitenkin epäselviksi, mikä onkin tärkeä osanen Yöportieerin taikaa: katsoja ei voi tietää, mitä hahmojen päiden sisällä oikeastaan liikkuu siinä äärimmäisessä tilanteessa, johon he elokuvan juonikäänteiden myötä päätyvät.

Molemmat hahmot on myös tavattoman hyvin näytelty. Tämän elokuvan myötä Dirk Borgardesta tuli yksi niistä näyttelijöistä, joiden nimeen kiinnitän erityistä huomiota elokuvien tuotantotiedoissa. Myös Charlotte Rampling ansaitsee Lucian roolista hatunnoston, rooli kun ei ole ihan helpoimmasta päästä.

Elokuva on myös esteettisenä kokonaisuutena varsin kiehtova. En tiedä filmitekniikasta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, mikä Yöportieerin kuvasta tarkalleen ottaen tekee niin tavattoman kauniin; joka tapauksessa sen sumuiset värisävyt ja pehmeät, mutta voimakkaat kontrastit miellyttävät omaa silmääni tavattomasti. Suuri osa elokuvan kohtauksista on sävyiltään melko tummia, sillä elokuvassa liikutaan lähinnä sisätiloissa. Elokuvan tummasävyisyydelle löytyy peruste myös tarinan psykologisesta kerroksesta: Max mainitsee työskentelevänsä nimenomaan öisin siksi, että valo saa hänet tuntemaan häpeää. Häpeää mistä ja miksi, sitä hän ei tarkenna – vastaus on katsojan tulkittava itse.

YÖPORTIEERI-bileet
1944: Leirillä myös juhlitaan. Vasemmalla Max, oikealla Lucia. Huomatkaa Lucian natsikotsan outo, sininen naamari.

Lienee tietoinen ratkaisu, että takaumissa ei puhuta lainkaan. Aivan kuin  leirikokemukset olisivat muistoina jotain niin koskematonta, että niitä ei voi läpikäydä kielen avulla. Ainoat takaumissa kuultavat sanat liittyvät illanviettokohtaukseen, jossa paidaton Lucia esittää Marlene Dietrichin laulamana tunnetuksi tulleen kappaleen Wenn ich mir was wünschen dürfte. Kyiseinen kappale summaa Lucian mielentilaa hyvin:

Wenn ich mir was wünschen dürfte
Käm ich in Verlegenheit,
Was ich mir denn wünschen sollte,
Eine schlimme oder gute Zeit

Koko kappaleen sanat englanninkielisine käännöksineen ja Dietrich-versioineen löytyy täältä.

Yöportieeri on yksi surullisimmista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt. Se pieksee niin Cherbourgin sateenvarjot kuin Hiljaiset sillatkin. Samalla siinä on särmää, jota varsinaisissa nyyhkyelokuvissa ei käytännössä koskaan näe.

*****

To the Wonder (2012) arvostelu – Elämän puusta eteenpäin

TO-THE-WONDER-julkka
To the Wonder (2012)

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka pitävät Terrence Malickin Tree of Life -elokuvasta (Yhdysvallat 2011), ja niitä, jotka eivät anna sille arvoa. Jos kuulut viimeiseksi mainittuun ihmisryhmään, ei sinun liene tarpeen lukea tätä tekstiä pidemmälle. Liioin sinun ei kannata katsoa Malickin tuoreinta täyspitkää, To the Wonderia (Yhdysvallat 2012).

Itse kuulun joukoista ensinnä mainittuun. The Tree of Life oli mielestäni vuoden 2011 paras ensi-iltaelokuva ja Malickin tähänastisista saavutuksista ehdottomasti suurin. Aivan kuin Malickin kehitys elokuvantekijänä olisi alusta lähtien viettänyt kohti The Tree of Lifen kaltaista, kokeellista ja perinteisen tarinavetoisen kerronnan hylkäävää elokuvaa – selviä merkkejä tällaisesta omaperäisestä ilmaisusta oli ilmassa jo Veteen piirretyssä viivassa (The Thin Red Line, Yhdysvallat 1998). Vähän pinnistellen niitä näkee jo Malickin debyyttiohjauksessa Julma maa (Badlands, Yhdysvallat 1973).

Kaikki eivät ole samaa mieltä. ”Olisiko muka ollut parempi, jos tästäkin elokuvasta olisi tullut perimmältään jonkun Terrence Malickin The Tree of Lifen kaltainen sössötys?” önisee Arto Virtanen valittaessaan kohtelusta, jota Aku Louhimiehen Vuosaari (Suomi 2012) sai Filmihullun kritiikissä osakseen. Onneksi alkuperäisen Vuosaari-kritiikin kirjoittaja Mervi Herranen osoittaa suurempaa ymmärrystä: ”Loppujen lopuksi Virtasen ja itseni hyvin, hyvin erilaisista tavoista katsoa ja nähdä elokuvaa kertonee riittävästi hänen tölväisynsä Malickin eteerisestä, elämän mysteeriä ja ihmisen olemassaolon äärimmäistä kipua ja äärimmäistä kauneutta tutkivasta The Tree of Lifesta ’sössötyksenä’.” (Herrasen ja Virtasen kommentit on julkaistu alun perin Filmihullun numerossa 3/2012.) Ymmärrystä (joskin myös kriittisiä sanoja) The Tree of Lifelle heltiää myös lehden varsinaisilta kritiikkisivuilta:

Mikä on yhdelle kitschiä, voi olla toiselle vakavaa pyrkimystä kuvata proosallisen arjen rajat ylittävää sisäistä maailmaa, eli henkisyyttä. The Tree of Lifessa on läsnä ihmetys elämän synnystä, olemassaolosta ja mahdollisuudesta. Kyseessä on uskonnollinen elokuva ilman järjestäytyneen uskonnon rituaaleja.

– Antti Selkokari, Filmihullu 4/2011

Miksi kirjoitan The Tree of Lifesta näin pitkälti, vaikka tekstini varsinainen aihe on To The Wonder? Osittain siksi, että Filmihullun sivuilla käyty kinastelu jäi aikanaan mieleeni positiivisena merkkinä siitä, kuinka myös Filmihullun kaltaisen julkaisun kirjoittajat voivat olla rajustikin erimielisiä. (Periaatteessa pitäisi olla itsestään selvää, että avustajat ovat avustajia ja heidän näkemyksensä heidän omiaan, mutta jotenkin en Filmihullun tapauksessa osaa pitää tätä aivan selviönä.) Varsinainen syy on kuitenkin se, että To the Wonder on tyylillisesti hyvin samankaltainen elokuva kuin The Tree of Life. Molemmissa elokuvissa hyödynnetään runsaasti hyppyleikkausta, katkonaista voice-over-kerrontaa ja muita keinoja, jotka ovat suurella rahalla tuotetuille kokoillan elokuville hyvin vieraita ainakin tässä mittakaavassa käytettyinä. Molemmissa elokuvissa itse tarina on hyvin pelkistetty, yksinkertainen ja jopa yhdentekevä. Ja ennen kaikkea: molemmat elokuvat kurkottelevat jonnekin inhimillisen kokemuksen tuolle puolen, kohti sitä, mikä on pyhää ja ikuista.

Jos The Tree of Life oli mielestäsi täynnä imelää viiden pennin filosofiaa, jätä To the Wonder katsomatta. Muussa tapauksessa myös siinä, ettet ole nähnyt The Tree of Lifea kannattaa To the Wonder katsoa.

TO-THE-WONDER-alku
Ranskalainen luostarisaari Mont Saint-Michel on To the Wonderin kadotettu paratiisi.

Juonta To the Wonderissa on vielä vähemmän kuin edeltäjässään. Poissa on sekava kronologinen sukkulointi. Elokuvassa seurataan yhdysvaltalaisen Neilin (Ben Affleck) ja ranskalaistuneen ukrainalaisen Marinan (Olga Kurylenko) maanis-depressiivistä romanssia. Kun suhteessa menee huonosti, etsitään lohtua roomalais-katolisen papin isä Quintanan (Javier Bardem) luota. Sympaattinen Quintana hoitaa työnsä hyvin, mutta rypee samalla jonkinlaisessa uskonnollisessa kriisissä. Tämän enempää elokuvan juonesta on turha etukäteen tietää.

To the Wonder muistuttaa myös Veteen piirrettyä viivaa, joka katkaisi Malickin pitkän ohjaustauon. Molemmissa elokuvissa nähdään räjähtäviä, jopa väkivaltaisia ihmisten välisiä konflikteja. Samanaikaisesti ääniraidan seesteinen musiikki ja kuvaraidan tapahtumista irralliset dialoginpätkät ovat suuressa ristiriidassa henkilöhahmojen ilmeisen ahdingon ja vihan kanssa. Keskeltä tulista yhteenottoa leikataan kuviin kauniista, rauhallisista maisemista. Syntyy vaikutelma ihmisten tunteiden ja kriisien merkityksettömyydestä niin luonnon kuin koko universuminkin kannalta. Neil ja Marina voivat kinastella maailman tappiin asti – silti aurinko laskee, ja sade lankeaa asfalttiin.  Henkilöiden tunne-elämykset tehdään tyhjiksi, jopa merkityksettömiksi kaikkeuden mittakaavassa.

TO-THE-WONDER-vesi
Virtaava vesi on toistuva elementti Malickin elokuvissa.

Elokuvassa on hyvin vähän dialogia. Ääniraidan sanat ovat suurimmaksi osaksi eräänlaista sisäistä puhetta, jota kukaan ei lausu ääneen elokuvan maailmassa. Henkilöhahmot puhuvat suoraan katsojalle. Vaikutelma on intiimi ja välitön. Onkin erikoista, että Malick onnistuu samanaikaisesti tuomaan henkilöhahmot näin lähelle katsojaa sisäisen puheen kautta, ja sitten etäännyttämään heidät ja heidän tunteensa siirtämällä kameran henkilöhahmojen mitättömistä kinoista ja hepuleista luonnon ehdottomaan ja ikuiseen kauneuteen.

TO-THE-WONDER-valo
Marina näkee väläyksen ihmeestä.

To the Wonder on ennen kaikkea äärimmäisen kaunis elokuva – ei ainoastaan visuaalisesti, vaan rikkumattomana kokonaistaideteoksena. Kun tarinalla pyyhitään pöytää, saavat yksittäiset kohtaukset, hetket ja kuvat happea. Aivan kuin Malick pyrkisi jakamaan katsojien kanssa jonkin kauniin, itse kokemansa hetken elokuva-apparaatin välityksellä katsojan kanssa. Elokuvan ulkokuvista merkittävä osa on kuvattu auringonlaskun lähestyessä, jolloin auringon valo lankeaa maan pinnalle aivan eri värisenä kuin keskipäivällä: valoon tulee lämmin, oranssiin taittava sävy. En tiedä onko kyse puhtaasti omasta assosiaatiostani, mutta juuri tuossa lämpimänsävyisessä laskevan kesäauringon valossa on aivan erityistä rauhaa. Se viestii, että takana päin on lämmin, kaunis kesäpäivä, ja levollinen yö lähestyy. Samalla siinä on jotakin haikeaa: valo kaartaa nostalgian ja kevyen melankolian suuntaan.

TO-THE-WONDER-valo-2
Laskevan auringon valo iskee keskiluokkaisen Amerikan takapihoille.

Olen iloinen siitä, että To the Wonder on menestynyt näinkin hyvin. Tämä suhteellinen menestys osoittaa, että tarinan suhteen välinpitämättömällä elokuvalla on toivoa myös suuren yleisön keskuudessa. Silti on masentavaa lukea rivikatsojien kommentteja, joissa valitellaan tarinan ”huonoutta” tai ”tylsyyttä”. On jännä, miten syvälle länsimaalaisiin elokuvayleisöihin on juurtunut harhainen käsitys siitä, että tarinan täytyy aina ja automaattisesti olla se elokuvan sielu ja ydin. Onneksi kriitikoilla näyttää olevan sen verran elokuvantajua, etten ole ainakaan toistaiseksi törmännyt vastaavaan ulinaan varsinaisissa kritiikeissä, en ainakaan tämän elokuvan kohdalla.

*****

TO-THE-WONDER-wonder
Kadotettu paratiisi hukkuu hiljaisuuteen.

Discshop DVD

CDON DVD / HD VOD