Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) arvostelu – Blade Runner Pohjois-Euroopassa

Mitä enemmän Jari Halosen elokuvia näen, sitä kovemmin minua harmittaa, että ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva, jonka katsoin, oli Aleksis Kiven elämä, tuo konventionaalinen elämäkertaelokuva. Vai oliko se sitä? Muistanko väärin? Pitäisi kai katsoa uudelleen… Oli miten oli, tämä sai minut pitämään pitkään Halosta ei-niin-kiinnostavana ohjaajana ja ohittamaan hänen tekeleensä ajanpuutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun puolivillaiseen vedoten. Haastatteluissa Halonen puhui kuin mies, jonka näkemys oli kirkas ja selkeä (jos ei muille, niin ainakin hänelle itselleen) ja ajatukset kiinnostavia. Silti: elokuvat ohitin, koska en uskonut niiden olevan mieleeni.

Kuinka väärässä olinkaan.

LIPTON COCKTON JULKKA
Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Joulubileiden jälkeen katsoimme Halosen järjestyksessään toisen ohjauksen, joka kantaa komeaa nimeä: Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (Suomi 1995). Lajityyppi on tällä kertaa dystopiasävytteinen scifi. Eh, miten en osannut odottaa ohjaaja Haloselta mitään tämän kaltaista…? Jo elokuvan alkumetreillä mieleen tulee vahvasti Blade Runner (Yhdysvallat 1982). Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että paikoin uskoo katsovansa jonkinaista parodiaa tai mukaelmaa Ridley Scottin elokuvasta: Eletään surkeassa, likaisessa tulevaisuudessa, jossa jättimäiset yritykset ovat saaneet kohtuuttomasti valtaa. Miespuolinen päähenkilö toimii virkavallan kädenjatkeena ja jakaa ajatuksiaan katsojalle voice-over-kerronnalla. Molemmissa elokuvissa päähenkilö haikailee enemmän tai vähemmän epätodellisen naisen perään. Myös äänimaailmassa on paljon samoja elementtejä, lavastuksesta ja valaistuksesta puhumattakaan.

LIPTON-COCKTON-lipton
Lipton Cockton, miesten mies.

Vuosi on 2037, paikka taas Euroopan liittovaltion pohjoinen kaupunkikeskittymä Vladivostok City. Yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) saa paikallisilta poliisivoimilta toimeksiannon: kaupungista on löytynyt ihmisraatoja, jotka näyttävät menehtyneen kuin jonkinlaisen itseräjähdyksen seurauksena. Arvellaan, että tekosten takana on sarjamurhaaja. Tiukkailmeinen poliisipäällikkö Brand Marlon (Jari Halonen) usuttaa Cocktonin murhaajan perään ja vaatii tiivistä raportointia tutkimuksen etenemisestä.

LIPTON-COCKTON-brand-marlo
Brand Marlon. En tiedä, mistä tuossa silmähärpäkkeessä on kyse, mutta komealta se näyttää!

Ympärillään vellovaan, yhteiskunnaksi nimitettyyn paskamereen kyllästynyt Cockton suhtautuu toimeksiantoon välinpitämättömästi, mutta tarttuu kuitenkin johtolankoihin, joita hänen puhelinvastaajansa niin auliisti hänelle sanelee. Murhaajaa silmät ummessa etsiskellessään Cockton tulee napanneeksi lemmikikseen ja uskotukseen kukon, joka on vähällä joutua kapisen kahvilan keittiössä voileivän päällysteeksi. Kukko-Cocktonista ei ole ihmis-Cocktonille käytännössä juuri hyötyä, kunhan on joku, jonka kanssa puhua ja jakaa kolkko asunto.

Elokuva on täynnä kuvastoa, jossa seksuaalisuus ja sukupuolisuus esitetään häilyvinä, muuttuvina elementteinä. Korttelin ainoa ruokakauppa muuttuu omituiseksi seksiliikkeeksi, jonka kellarihuoneessa tapahtuu todella kummia. Välillä esille pulpahtaa Marilynin näköinen nainen (Outi Mäenpää), joka tuntuu tietävän jotakin räjähtävistä ihmisistä ja saa veren kiertämään Cocktonin nivusissa hieman nopeammin. Elokuva alkaa etuumalla, jossa Cockton makaa vuoteessaan kyseisen Marilynin valkoinen hupsista-mekko yllään, vaalea peruukki päässään ja kukko sylissään, ja samaan kuvaan se myös päättyy. Cockton, suomalaisittain ”Kullinen”, päätyy siis vetämään ylleen vuosisadan tärkeimmän naispuolisen seksisymbolin releet.

LIPTON COCKTON makuu
Lipton Cockton Marilynina makuuhuoneessaan.

Marilyn tuntuu liittyvän myös poliisipäällikkö Brand Marloniin, jonka nimi taitaa olla väännös Marlon Brandosta.  Tosielämän Marilyn heilasteli Brandon kanssa jonkin aikaa, kunnes suhde taantui pelkäksi ystävyydeksi. Jotain samanlaista tuntuvat Lipton Cocktoninkin Marilyn ja Marlon heijastavan: he edustavat niin äärimmäistä versiota omasta sukupuolestaan, etteivät voi enää lähentyä toisiaan, vaan ovat ikuisesti sysättyinä jonnekin kuva-alan äärilaidoille.

Sinänsä tuntuu vähän omituiselta, että naiseuden perikuvaksi on valittu elokuvassa nimenomaan Marilyn. Hän näyttää toki ainakin minun silmissäni kauniilta ja upealta, mutta kaikessa silti onnettomalta ja lyödyltä hahmolta. Marilyn nauraa ja ketkuttaa, koska ei ikuisessa isäkomplekissaan ja rakkaudenkaipuussaan muuhunkaan kykene. Vai onko Lipton Cocktonin haave-Marilynissa kyse nimenomaan tästä? Kauniista, mutta hyväksikäytetystä ja onnettomasta naiseudesta? En ole varma.

Marlonilla menee paljon huonommin kuin Marilynilla. Hän on käpristynyt jonkinlaiseksi miehen irvikuvaksi: aggressiiviseksi, kiukkuiseksi invalidiksi, jonka yksisilmäinen naama julistaa Illuminatin voimaa. Niin miehille käy joskus.

LIPTON-COCKTON-auto
Lopulta Cockton löytää Marilyninsa, mistä seuraavat kemialliset häät.

Lipton Cockton on Marlonia ja muita kauhean maailman miehiä viisaampi, sillä hän löytää kaikessa kaukonäköisyydessään keskitien: ”Katsokaas kun eläimet ovat tämän planeetan pelastus, ja naiset. Ei niitä voi myydä tai käyttää hyväkseen silloin kun siltä tuntuu.” Sinänsä eläinten ja naisten vertaaminen toisiinsa tuntuu aina jotenkin kontroversiellilta, mutta ei tartuta siihen. Tähän kiteytyy Halosen teesi, joka loistaa myös viime vuonna teattereissa käyneestä Kalevala – Uusi aika -elokuvasta: maailman suuri ongelma on patriarkaalisuuden aktiivisuuden ja aggressiivisuuden, toiminnan ja tekojen ylikorostuminen, jonka tilalle tarvitaan matriarkaalisuutta, siis anteeksiantoa, lempeyttä, rakkautta ja empatiaa.

Minun on vaikea olla tässä asiassa eri mieltä Halosen kanssa, ajatteli hän eläimistä ja naisista muutoin mitä tahansa.

Sanoinko jo jotain lavastuksesta? Se on eräs Lipton Cocktonin valttikorteista. Elokuva tehtiin halvalla, ja silti tuo suuri rahareikä on saatu tukittua kauniisti ja kunnialla. Suuret, elektroniset rakennelmat (Vladivostok Cityn metro, jättimäinen robotti Apocalypse Gallery -yökerhon portsarina) näyttävät kömpelöiltä ja halvoilta, mutta hyvällä tavalla. Myös valaistus on hoidettu upeasti. En tajua, kuinka Vladivostok Cityn kaduille on saatu aikaiseksi näin upeankalsea neo-noir-fiilis niin halvalla.

LIPTON-COCKTON-katu
Vladivostok Cityn kalseita katuja. Seksikaupan näyteikkunassa häämöttää Marilyn.

Vasta ottaessani elokuvasta stillejä tajusin, kuinka suuri väriero elokuvan ulko- ja sisätilojen välillä on. Ulkotilat ovat varsin sinivoittoisia, interiöörit taas punaoransseja. Etenkin Cocktonin asunto suorastaan hehkuu lämmintä oranssia. Mieleni tekisi vetää tässä jonkinlainen erottelu julkisiin, sinisiin tiloihin ja yksityisiin oransseihin tiloihin, mutta se olisi ehkä harkitsematonta. Joka tapauksessa tähän asiaan täytyy kiinnittää enemmän huomiota, kun elokuvan katsoo seuraavan kerran.

Ja todellakin, Lipton Cockton on niitä elokuvia, jotka vaativat useamman katselukerran. Temaattinen sisältö liikkuu aika syvällä ihmisyyden pohjamudissa, ja tuntuu, että itse pointeista jäi ensikatsomalla jonkin verran ymmärtämättä. Lisäksi koin itse kerronnan olleen paikoin aika epäselvää, mikä ei ole yllätys ottaen huomioon, kuinka huono ylipäätään olen seuraamaan juonivetoisia rikoselokuvia (jollainen Lipton Cocktonkin kai jollain hyvin omituisella ja ainutlaatuisella tavalla on).

Sen verran suhnuista kerronta on, että se syö elokuvalta yhden tähden. Erittäin komea kokonaisuus joka tapauksessa.

*****

Discshop DVD

CDON DVD

Blade Runner – Final Cut (1982/2007) arvostelu – Tekno-Faust neo-noirissa

bladerunner julkka
Blade Runner – Final Cut (1982/2007)

Ridley Scottin Blade Runner (USA 1982) kuului pitkään niiden elokuvien joukkoon, jotka olen nähnyt mutta joista en muista muutamia hajanaisia yksityiskohtia lukuunottamatta yhtään mitään. Muistelen, että aiemmin näkemässäni versiossa olisi ollut mukana lopun vuoristokohtaus, jossa on käyetty Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining, USA/UK 1980) ylijäänyttä materiaalia. Todennäköinen syyllinen on näin ollen ns. international theatrical cut, joka oli ennen vuoden 1992 director’s cutia (josta lopun vuoristokuvat on poistettu) periaatteessa ainoa Suomessa saatavilla ollut versio. En ruodi Blade Runnerin eri versioita tässä enempää, sanonpahan vain, että tällainen elokuvan monimuotoisuus on tavattoman kiehtovaa. Blade Runnerista liikkuu maailmalla tällä hetkellä viisi kuusi erilaista leikkausta ja niiden lisäksi kaksi leikkausta, jotka eivät tällä hetkellä ole yleisön saatavilla. Lisäksi kiinnostavaa on se, kuinka Blade Runneriin on ylipäätään voitu sisällyttää toista produktiota varten filmattua materiaalia. Selityksen pohja taitaa piillä siinä, että sekä Blade Runner että Hohto tuotettiin saman yhtiön (eli Warnerin) alaisuudessa.

Jostakin omituisesta syystä kiinnostuin viime syksynä aivan tavattomasti Blade Runnerin soundtrackista. Kuuntelin syksyn ja talven aikana Vangeliksen levyn aivan puhki ja kuvittelin muistavani, kuinka hienoja kohtauksia kappaleiden aikana kuvaraidalla pyörii. Kun sitten tökkäsin final cutin koneeseen, oli päällimmäinen tunteeni harmistus: ”tämä näyttäisi teatteriolosuhteissa niin hienolta!” Pienen kotitelevision ja sen naurettavien kaiuttimien avulla kokonaisuus jää pahasti rimpulaksi, mutta se ei toki ole elokuvan vika.

BLADE-RUNNER LENTO
Nämä ilma-ajot näyttävät varmasti mykistäviltä isolta kankaalta.
BLADE-RUNNER-tyrell-sisä
Sisätiloissa ei päästä aivan samanlaisiin visuaalisiin sfääreihin – joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Elokuva pohjautuu Philip K. Dickin romaaniin Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?, 1968/1989). Lukaisin romaanin valmistautuakseni elouvakokemukseen, ja hyvä että luin. Juoni on muuttunut käsikirjoittajien käsissä jonkin verran, henkilöhahmoja on poistettu, lisätty ja yhdistetty. Tiettyjä elementtejä on jätetty rannalle, muun muassa Deckardin vaimo ja lemmikit, empatialaatikko, mercerismi ja romaanin uskonnollisuuteen osoittavat viittaukset. Eroja voisi ruotia ties kuinka kauan, ja silti tarinan ydin on pysynyt samana: missä kulkee ihmisen ja koneen raja, onko oikein käsitellä tuntevaa olentoa pelkkänä koneena?

On totta, että elokuva-adaptaation ja pohjateoksen vertaaminen on usein melko hedelmätön tapa tarkastella kumpaakaan teosta. Silti en malta olla tuomatta esiin, että pidän elokuvasta huomattavasti enemmän kuin Dickin kirjasta. Dickin kirjaa en lukisi toista kertaa, sen sijaan Scottin elokuvan katsoisin mielelläni vielä kolmannenkin kerran. Blade Runner on nimittäin mainio esimerkki sellaisesta adaptaatiosta, joka ylittää alkuperäisen teoksen.

Erään asian sentään muistin ensimmäiseltä katsomiskierrokselta oikein: ilman käsittämättömän upeita lavasteita ja musiikkia Blade Runner ei olisi mainittavan hyvä elokuva. Se olisi leppoisa lauantai-illan piece-of-cake, kolmen tähden peruspätkä, ei enempää eikä vähempää. Musiikki ja lavasteet ovat se elementti, joka nostaa Blade Runnerin klassikkoasemaan ja tekee elokuvasta kiinnostavamman kokonaisteoksen kuin Palkkionmetsästäjä.

Päähenkilö Rick Deckard (Harrison Ford) metsästää työkseen lainsuojattomaksi julistettuja koneihmisiä, replikantteja. (Dickin kirjassa ei puhuta replikanteista vaan androideista. Elokuvan käsikirjoittajien tekemä termivalinta on outo, mutta sillä on varmasti perusteensa.) Replikantit on rakennettu niin taitavasti, ettei niitä meinaa enää erottaa oikeasta ihmisestä. Hommaa varten on kehitetty erityinen testimenetelmä, joka mittaa testattavan emotionaalista reaktionopeutta: ihminen reagoi spontaanisti, refleksinomaisesti ja nopeasti, replikantti taas joutuu tuottamaan reaktion keinotekoisesti.

BLADE-RUNNER-deckard
Deckard ei innostu työtarjouksesta.

Vaikka Deckard on periaatteessa lopettanut metsästyshommat, hän ryhtyy vastentahtoisesti hoitamaan isoa keikkaa: Maahan on päässyt vaeltelemaan pieni replikanttijoukko, joka pitäisi päästää päiviltä. Joukon sitkeimmäksi osoittautuu Roy Batty (Rutger Hauer), jonka tyttöystävä Pris (Darryl Hannah) on hänkin kestävää sorttia. Myös kuvankaunis Rachael (Sean Young), jonka Deckard tapaa replikantteja valmistavan Tyrell Corporationin tiloissa,  kuuluu periaatteessa lainsuojattomien joukkoon. Hänen surmaamisensa on kuitenkin Deckardille vieläkin vastenmielisempää kuin muiden replikanttien lahtaus.

BLADE-RUNNER-roy
Rutger Hauer – parempaa näyttelijävalintaa Roy-replikantin rooliin ei voi olla. Huomaa toistuva sähkönsininen värimaailma!
BLADE-RUNNER-rachael-androidisilmät
Kaunis Rachael empatiatestissä. Huomaa vilkkusilmät!

Elokuvaa on levitetty myös nimellä Blade Runner – Metropolis 2020. Nimi luo linkin Fritz Langin Metropolis-mestariohjaukseen vuodelta 1926. Blade Runneria ja Metropolista yhdistää koneihmisen aihe: molemmissa elokuvissa onnistutaan rakentamaan niin aidon näköinen koneihminen, että tavallinen ihminen ei pysty erottamaan konetta ihmisestä. Oikeastaan nämä koneihmiset ovat eräänlaisia täydellisiä, parannettuja ihmisiä – kauniita, kestäviä, hurmaavia. Ja molemmissa elokuvissa tämä koneihminen kääntyy jollakin tavalla ihmiskunnan etua vastaan.

Myös elokuvien visuaalisessa ilmeessä on jotain yhteistä: molempien elokuvien yhteiskunnissa eletään monessa kerroksessa. Ihminen liikkuu lentäen, korkeat rakennukset kertovat varakkuudesta ja edistyksellisyydestä. Maailma on kerrostunut paitsi fyysisesti, myös sosiaalisesti: kuilu alaluokan ja paremman väen välillä on syvä. Metropoliksessa alaluokan muodostavat työläiset, Blader Runnerissa taas replikantit, joiden olemassaolon ainoa tarkoitus on palvella ihmisiä.

BLADE-RUNNER-robottipöllö
Tyrellin lemmikkipöllö on sekin keinotekoinen.

Silmät on asetettu elokuvassa monessa kohtaa keskeiseen asemaan. Empatiatestissä kuvataan testattavan henkilön iiristä ja mitataan sen laajentumista. Elokuvan katsoja voi erottaa replikantin ihmisestä kiinnittämällä huomion tämän silmiin: replikanttien silmissä vilahtaa usein omituinen punainen sävy. Kun Roy etsii heilalleen ”lääketieteellistä” apua, hän kääntyy ensimmäisenä nimenomaan replikantteja Tyrell Corporationin silmäsuunnittelijan puoleen. Yrityksen johtaja Tyrell puolestaan on ainakin silmälasien paksuudesta päätellen sokea kuin olmi. Silmät todellakin ovat Blade Runnerin maailmassa sielun peili.

BLADE-RUNNER-pris
Prisinkin silmät vilkkuvat. Tajusin vasta lopputekstien myötä, että tämä mimmi on Darryl Hannah.

Pohjimmiltaan Blade Runner toistaa klassista saksalaista myyttiä: replikantteja masinoidessaan ihminen on sortunut samaan kuin vanha Faust konsanaan. Rikkoessaan oman toimivaltansa rajoja ja yrittäessään luoda elämää ihminen tulee tuottaneeksi epäonnea niin itselleen kuin luomilleen olennoille. Kaunis tarina, upea toteutus. Silti kokonaisuutena vaisumpi kuin muistin: jotakin jää uupumaan viiden tähden suorituksesta.

*****

BLADE-RUNNER-tears-in-rain
Litimärkä replikantti

Discshop DVD / Blu-ray / The Ultimate Collection DVD

CDON DVD / Blu-ray