Blade Runner – Final Cut (1982/2007) arvostelu – Tekno-Faust neo-noirissa

bladerunner julkka
Blade Runner – Final Cut (1982/2007)

Ridley Scottin Blade Runner (USA 1982) kuului pitkään niiden elokuvien joukkoon, jotka olen nähnyt mutta joista en muista muutamia hajanaisia yksityiskohtia lukuunottamatta yhtään mitään. Muistelen, että aiemmin näkemässäni versiossa olisi ollut mukana lopun vuoristokohtaus, jossa on käyetty Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining, USA/UK 1980) ylijäänyttä materiaalia. Todennäköinen syyllinen on näin ollen ns. international theatrical cut, joka oli ennen vuoden 1992 director’s cutia (josta lopun vuoristokuvat on poistettu) periaatteessa ainoa Suomessa saatavilla ollut versio. En ruodi Blade Runnerin eri versioita tässä enempää, sanonpahan vain, että tällainen elokuvan monimuotoisuus on tavattoman kiehtovaa. Blade Runnerista liikkuu maailmalla tällä hetkellä viisi kuusi erilaista leikkausta ja niiden lisäksi kaksi leikkausta, jotka eivät tällä hetkellä ole yleisön saatavilla. Lisäksi kiinnostavaa on se, kuinka Blade Runneriin on ylipäätään voitu sisällyttää toista produktiota varten filmattua materiaalia. Selityksen pohja taitaa piillä siinä, että sekä Blade Runner että Hohto tuotettiin saman yhtiön (eli Warnerin) alaisuudessa.

Jostakin omituisesta syystä kiinnostuin viime syksynä aivan tavattomasti Blade Runnerin soundtrackista. Kuuntelin syksyn ja talven aikana Vangeliksen levyn aivan puhki ja kuvittelin muistavani, kuinka hienoja kohtauksia kappaleiden aikana kuvaraidalla pyörii. Kun sitten tökkäsin final cutin koneeseen, oli päällimmäinen tunteeni harmistus: ”tämä näyttäisi teatteriolosuhteissa niin hienolta!” Pienen kotitelevision ja sen naurettavien kaiuttimien avulla kokonaisuus jää pahasti rimpulaksi, mutta se ei toki ole elokuvan vika.

BLADE-RUNNER LENTO
Nämä ilma-ajot näyttävät varmasti mykistäviltä isolta kankaalta.
BLADE-RUNNER-tyrell-sisä
Sisätiloissa ei päästä aivan samanlaisiin visuaalisiin sfääreihin – joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Elokuva pohjautuu Philip K. Dickin romaaniin Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?, 1968/1989). Lukaisin romaanin valmistautuakseni elouvakokemukseen, ja hyvä että luin. Juoni on muuttunut käsikirjoittajien käsissä jonkin verran, henkilöhahmoja on poistettu, lisätty ja yhdistetty. Tiettyjä elementtejä on jätetty rannalle, muun muassa Deckardin vaimo ja lemmikit, empatialaatikko, mercerismi ja romaanin uskonnollisuuteen osoittavat viittaukset. Eroja voisi ruotia ties kuinka kauan, ja silti tarinan ydin on pysynyt samana: missä kulkee ihmisen ja koneen raja, onko oikein käsitellä tuntevaa olentoa pelkkänä koneena?

On totta, että elokuva-adaptaation ja pohjateoksen vertaaminen on usein melko hedelmätön tapa tarkastella kumpaakaan teosta. Silti en malta olla tuomatta esiin, että pidän elokuvasta huomattavasti enemmän kuin Dickin kirjasta. Dickin kirjaa en lukisi toista kertaa, sen sijaan Scottin elokuvan katsoisin mielelläni vielä kolmannenkin kerran. Blade Runner on nimittäin mainio esimerkki sellaisesta adaptaatiosta, joka ylittää alkuperäisen teoksen.

Erään asian sentään muistin ensimmäiseltä katsomiskierrokselta oikein: ilman käsittämättömän upeita lavasteita ja musiikkia Blade Runner ei olisi mainittavan hyvä elokuva. Se olisi leppoisa lauantai-illan piece-of-cake, kolmen tähden peruspätkä, ei enempää eikä vähempää. Musiikki ja lavasteet ovat se elementti, joka nostaa Blade Runnerin klassikkoasemaan ja tekee elokuvasta kiinnostavamman kokonaisteoksen kuin Palkkionmetsästäjä.

Päähenkilö Rick Deckard (Harrison Ford) metsästää työkseen lainsuojattomaksi julistettuja koneihmisiä, replikantteja. (Dickin kirjassa ei puhuta replikanteista vaan androideista. Elokuvan käsikirjoittajien tekemä termivalinta on outo, mutta sillä on varmasti perusteensa.) Replikantit on rakennettu niin taitavasti, ettei niitä meinaa enää erottaa oikeasta ihmisestä. Hommaa varten on kehitetty erityinen testimenetelmä, joka mittaa testattavan emotionaalista reaktionopeutta: ihminen reagoi spontaanisti, refleksinomaisesti ja nopeasti, replikantti taas joutuu tuottamaan reaktion keinotekoisesti.

BLADE-RUNNER-deckard
Deckard ei innostu työtarjouksesta.

Vaikka Deckard on periaatteessa lopettanut metsästyshommat, hän ryhtyy vastentahtoisesti hoitamaan isoa keikkaa: Maahan on päässyt vaeltelemaan pieni replikanttijoukko, joka pitäisi päästää päiviltä. Joukon sitkeimmäksi osoittautuu Roy Batty (Rutger Hauer), jonka tyttöystävä Pris (Darryl Hannah) on hänkin kestävää sorttia. Myös kuvankaunis Rachael (Sean Young), jonka Deckard tapaa replikantteja valmistavan Tyrell Corporationin tiloissa,  kuuluu periaatteessa lainsuojattomien joukkoon. Hänen surmaamisensa on kuitenkin Deckardille vieläkin vastenmielisempää kuin muiden replikanttien lahtaus.

BLADE-RUNNER-roy
Rutger Hauer – parempaa näyttelijävalintaa Roy-replikantin rooliin ei voi olla. Huomaa toistuva sähkönsininen värimaailma!
BLADE-RUNNER-rachael-androidisilmät
Kaunis Rachael empatiatestissä. Huomaa vilkkusilmät!

Elokuvaa on levitetty myös nimellä Blade Runner – Metropolis 2020. Nimi luo linkin Fritz Langin Metropolis-mestariohjaukseen vuodelta 1926. Blade Runneria ja Metropolista yhdistää koneihmisen aihe: molemmissa elokuvissa onnistutaan rakentamaan niin aidon näköinen koneihminen, että tavallinen ihminen ei pysty erottamaan konetta ihmisestä. Oikeastaan nämä koneihmiset ovat eräänlaisia täydellisiä, parannettuja ihmisiä – kauniita, kestäviä, hurmaavia. Ja molemmissa elokuvissa tämä koneihminen kääntyy jollakin tavalla ihmiskunnan etua vastaan.

Myös elokuvien visuaalisessa ilmeessä on jotain yhteistä: molempien elokuvien yhteiskunnissa eletään monessa kerroksessa. Ihminen liikkuu lentäen, korkeat rakennukset kertovat varakkuudesta ja edistyksellisyydestä. Maailma on kerrostunut paitsi fyysisesti, myös sosiaalisesti: kuilu alaluokan ja paremman väen välillä on syvä. Metropoliksessa alaluokan muodostavat työläiset, Blader Runnerissa taas replikantit, joiden olemassaolon ainoa tarkoitus on palvella ihmisiä.

BLADE-RUNNER-robottipöllö
Tyrellin lemmikkipöllö on sekin keinotekoinen.

Silmät on asetettu elokuvassa monessa kohtaa keskeiseen asemaan. Empatiatestissä kuvataan testattavan henkilön iiristä ja mitataan sen laajentumista. Elokuvan katsoja voi erottaa replikantin ihmisestä kiinnittämällä huomion tämän silmiin: replikanttien silmissä vilahtaa usein omituinen punainen sävy. Kun Roy etsii heilalleen ”lääketieteellistä” apua, hän kääntyy ensimmäisenä nimenomaan replikantteja Tyrell Corporationin silmäsuunnittelijan puoleen. Yrityksen johtaja Tyrell puolestaan on ainakin silmälasien paksuudesta päätellen sokea kuin olmi. Silmät todellakin ovat Blade Runnerin maailmassa sielun peili.

BLADE-RUNNER-pris
Prisinkin silmät vilkkuvat. Tajusin vasta lopputekstien myötä, että tämä mimmi on Darryl Hannah.

Pohjimmiltaan Blade Runner toistaa klassista saksalaista myyttiä: replikantteja masinoidessaan ihminen on sortunut samaan kuin vanha Faust konsanaan. Rikkoessaan oman toimivaltansa rajoja ja yrittäessään luoda elämää ihminen tulee tuottaneeksi epäonnea niin itselleen kuin luomilleen olennoille. Kaunis tarina, upea toteutus. Silti kokonaisuutena vaisumpi kuin muistin: jotakin jää uupumaan viiden tähden suorituksesta.

*****

BLADE-RUNNER-tears-in-rain
Litimärkä replikantti

Discshop DVD / Blu-ray / The Ultimate Collection DVD

CDON DVD / Blu-ray

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s