Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Noidan käsikirja – Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia (1979)

Noidan käsikirja 1979
Noidan käsikirja (1979)

Nyt pukkaa sukupolvikokemusta. Noidan käsikirja – kaikki 80-luvulla syntyneet tietävät tämän, eikö vain? Käsiä pystyyn? Ehkä tämä on tuttu vähän vanhemmillekin? Omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on käsite. Sen ideaa ja vaikutusvoimaa on mahdoton purkaa osasiinsa. Teoksen suomennoksesta on otettu ainakin kuusi painosta, ehkä enemmänkin? 90-luvulla teos tuntui löytyvän joka toisen esiteinin kirjahyllystä – ja ne, jotka eivät kirjaa olleet itselleen saaneet, kävivät lainaamassa sen kirjastosta.

Noidan käsikirjan kohdeyleisöä ovat lapset, jotka ovat jo ohittaneet Mikko Mallikas -vaiheen, mutteivät vielä ole ehtineet tosissaan kiinnostua tyttö-poikaproblematiikkaan keskittyvistä nuortenkirjoista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on toiminut eräänlaisena ensikosketuksena yliluonnollisen ja kauhuaiheiden maailmaan. Se on tarjonnut mainion väylän ”kovempaan kamaan”: Mystiikan maailma -kirjasarjaan, Saatanalliseen Raamattuun, slasher-elokuviin ja jopa ihan oikeaan okkulttiseen kirjallisuuteen. Porttiteoria, you know.

Ja voi hitto että tämä kirja olikin pelottava.

Noidan käsikirja on kuin legolaatikko. Se koostuu kolmesta pääluvusta, joista ensimmäinen käsittelee vampyyreita ja ihmissusia, toinen kummituksia ja kolmas paranormaaleja ilmiöitä. Jokainen luku jakautuu teemoittain visuaalisesti yhtenäisiin aukeamiin. Aukeamilla kerrotaan aihepiiristä ensin yleisluontoisella, luonnehtivalla tekstillä ja sen jälkeen muutamilla lyhyillä anekdooteilla. Koska teos on täynnä värikästä kuvitusta, mahtuu kullekin aukeamalle vain muutaman kappaleen eli ”legopalikan” verran tekstiä.

Tämän vuoksi teos on käytännössä erittäin helppolukuinen. Nuoren – ja vähän vanhemmankin – lukijan on paljon helpompi lukea löyhää, pieniksi palasteltua tekstiä kuin pitkiä vuodatuksia. (Miettikääpä vaikkapa Thomas Bernhardin romaaneja ja sitä, kuinka nopeasti niitä lukiessa väsähtää.) Tämä äärimmilleen viety helppolukuisuus lieneekin yksi syistä, joiden vuoksi Noidan käsikirja on noussut klassikkoasemaan.

Toinen syy sille, miksi Noidan käsikirja on tehnyt meistä niin moniin suuren vaikutuksen, lienee sen kuvitus. Jokainen aukeama sisältää keskimäärin 3-5 piirroskuvaa. Suurin osa kuvista on värillisiä, joskin sekaan on siroteltu (ilmeisesti painokustannuksien säästämiseksi) myös mustavalkoisia aukeamia. Erityisesti kirjan viimeisen, paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvän luvun kuvitus on todella tasokas.

Noidan käsikirja
Hypnoosista kertovan aukeaman kaunis kuvitus on yksi suosikeistani.

Muistan erityisesti erään kuvan, joka valvotti minua lapsena pitkään. Teoksessa kerrotaan yhden aukeaman kerran ns. Walsinghamin talosta, jossa alkoi vuonna 1891 kummitella. Kummitustalon tarina ei itse asiassa ole kummoinen, mutta sen kuvitus on sitäkin kaameampi. En varmasti ole ainoa, jonka mieleen on syöpynyt lähtemättömästi tämä talossa kummitellut verinen pää:

 

Noidan käsikirjat ovat nykyään suhteellisen kovissa hinnoissa. Keskihinta taitaa huidella jossain 50-60 euron tietämillä, joskin tiedän kirjaa myydyn yli sataan euroon. Sain oman niteeni 90-luvun lopulla kaveriltani ilmaiseksi; eipä tuolloin olisi kukaan uskonut, että tästä kirjasta maksetaan vuonna 2016 parhaimmillaan kolminumeroisia eurosummia.

Oman niteeni arvoa taitaa kuitenkin hieman laskea se, että niteen edellinen omistaja on kirjannut havaintojaan kirjasta löytyvään aaveraporttilomakkeeseen:

 

Jos rehellisiä ollaan, minun mielestäni näiden merkintöjen pitäisi pikemminkin nostaa oman niteeni hintaa. Kuinka usein sitä törmää autenttisiin dokumentteihin paranormaaleja ilmiöitä koskevista havainnoista?

Kuka muuten muistaa hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Suuren noitakirjan? Kyse on kokoelmasta ehtoja kauhunovelleja, joista kukin keskittyy – yllätys, yllätys – noita-aiheeseen. Koska teosten nimet ovat hieman samankaltaiset ja koska luin ne suunnilleen samoihin aikoihin, assosioin nämä teokset hyvin vahvasti toisiinsa – Suuri noitakirja on kuin Noidan käsikirjan jatko-osa tai ”isosisko”. Suunnitelmissani on lukea myös Suuri noitakirja uudelleen kuluvan vuoden aikana – katsotaan, toteutuuko.

Noidan käsikirja (Supernatural World, 1979, suom. 1983?)
Lukuhaasterasti: 22. Kuvitettu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.

Robert C. O’Brien: Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974) arvostelu

tohtori l
Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974)

Robert C. O’Brien: Tohtori L Vieras kuolleesta maailmasta (Z for Zachariah, 1974, suom. 1978)
Lukuhaasterasti: 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.
Mistä peräisin: lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Tohtori L teki minuun tavattoman syvän vaikutuksen, kun luin sen ensimmäistä kertaa noin 11-vuotiaana. En tuolloin edes tajunnut, että kyseessä on nuorille suunnattu kirja – minusta sen tarina oli niin erikoinen ja jännittävä, että olisin veikannut sen kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. Onkin epäselvää, millaista yleisöä silmällä pitäen O’Brien Tohtori L:n oikein kirjoitti. O’Brien muistetaan ennen kaikkea lasten- ja nuortenkirjailijana, ja hänen tunnetuin teoksensa lienee vuonna 1971 julkaistu nuortenromaani Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat, jonka niin ikään muistan lapsuudestani (ehkä sekin pitäisi lukea joskus uudestaan). Mikäli O’Brienin leskeä on uskominen, Tohtori L kuitenkin kirjoitettiin nimenomaan aikuisille lukijoille. O’Brien ehti kuolla ennen kirjan valmistumista, ja teoksen viimeistely jäi kirjailijan lesken ja tyttären tehtäväksi. (Rohkenen sanoa, että tämä näkyy eräänlaisena valjuutena ja keskeneräisyytenä erityisesti teoksen kielessä.) Ainakin Suomessa romaania on markkinoitu nimenomaan nuortenromaanina.

Tohtori L kertoo 15-vuotiaasta Ann-tytöstä, joka elää yksin keskellä ydinsodan surkastuttamaa maailmaa. Syrjäisen ja suojaisan sijaintinsa vuoksi Annin kotilaakso on välttynyt ydinlaskeuman aiheuttamalta tuholta. Elämänpiiri on turvallinen mutta ahdas: laakson ulkopuoliseen, laskeuman saastuttamaan maailmaan astuminen tarkoittaa varmaa kuolemaa. Laakson muut asukkaat ovat menehtyneet ulkomaailmaan suuntautuneiden tutkimusmatkojen vuoksi, eikä Annilla ole seuranaan kuin perheen Faro-koira.

Ann on maatalon kasvatti ja kätevä käsistään. Hän osaa kalastaa, metsästää, hoitaa kotieläimiä ja huolehtia lähes kaikista muistakin maatalon töistä. Lähikaupassa riittää säilykeruokaa, ja suunnitelmat oman puutarhan rakentamisen suhteen ovat pitkällä. Oikeastaan Annin tulevaisuus näyttää eloonjäännin kannalta valoisalta: häneltä ei puutu mitään välttämätöntä. Ihmisseuran puute tuntuu kuitenkin aika ajoin musertavalta.

Eräänä päivänä Ann näkee horisontissa savupatsaan. Kuolleessa maailmassa ei pitäisi kenenkään liikkua, ja silti Annista näyttää siltä, että joku lähestyy hänen laaksoaan. Havainnot kuolleen maailman läpi lähestyvästä kulkijasta herättävät Annissa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ajatus seuralaisesta on miellyttävä, toisaalta tulija voi muodostua Annille uhkaksi. Siksi Ann päättää piiloutua ja tarkkailla jonkin aikaa, mikä kuolleen maailman kulkija on miehiään.

Teini-ikäinen tyttö yksin ydinlaskeuman eristämässä laaksossa, ja muukalainen, joka lähestyy laaksoa – millaisen tarinan tästä saisi? Olen kai katsonut liikaa kauhuelokuvia, sillä mieleeni tulee lähinnä The Woman– ja Grotesque-tyyppisiä skenaarioita. Tohtori L pysyttelee kuitenkin huomattavasti hienovaraisemmassa ilmaisussa. Romaanin tilanteet ovat jännitteisiä ja uhkaavia, ja draaman teho senkus kasvavaa, kun uhka ei ota millään realisoituakseen. Tässä suhteessa Tohtori L on kuin mikä tahansa nuortenkirja. Se ei ole väkivaltainen tai pelottava. Sen tarina on kyllä ahdistava, mutta ahdistavaa tunnelmaa siinä ei ole. Tarinan rungosta olisi helposti voinut hieman erilaisin painotuksin kasata K18-osastoon solahtavan gornosetin, mutta O’Brien on tehnyt toisenlaisen ratkaisun. – Kirjaan on nakuteltu yksi seksuaaliseen väkivaltaan viittaava kohtaus, joka ei aiheensa puolesta oikein nuortenkirjaan sovi. Tilanteen kuvaus on kuitenkin luonteeltaan juuri sopivasti tulkinnanvaraista: aikuinen lukija tajuaa, mistä on kyse, ”liian nuori” lukija taas ohittaa kohtauksen olankohautuksella. Ainakaan minä en ole kirjaa ensi kertaa lukiessani tajunnut, mitä tilanteessa oikeasti tapahtuu. Hyvä niin.

Tohtori L:n keskeisimpiä teemoja ovat valta ja valvonta. Kaikki teoksen keskeiset käänteet liittyvät valtasuhteisiin ja siihen, millaisia manifestoitumia ne laakson arkitodellisuudessa saavat. Kun tohtori L. lopulta saapuu Annin laaksoon, on hän Anniin nähden alisteisessa asemassa: Ann pystyy tarkkailemaan häntä paljastamatta omaa olinpaikkaansa. Ann ei kuitenkaan osaa käyttää asetelmaa hyväkseen parhaalla mahdollisella tavalla, vaan antautuu nuoren ikänsä ja hyväntahtoisen luonteensa vuoksi asemaan, joka on hänelle itselleen äärimmäisen epäedullinen. Tilanteissa, joissa moni muu turvautuisi väkivaltaan, Ann pakenee ja miettii, miten asiat voitaisiin järjestää tavalla, joka tyydyttää kaikkia osapuolia. Itse olisin Annin asemassa tarttunut pesäpallomailaan monta kertaa, mutta Ann on toista maata. Hän ei nuoren ikänsä ja viattoman maailmankatsomuksensa vuoksi kykene vahingoittamaan muita – ei edes silloin, kun itsesuojelu sitä vaatii.

Tohtori L on paitsi tarina maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, myös tarina miehistä ja naisista. Annin laakso on kuin kadotettu paratiisi, jossa ihmiskunta saa mahdollisuuden uuteen alkuun. Periaatteessa kirjassa voi nähdä vahvan feministisen eetoksen, jossa tohtori L edustaa vallanhaluista Aatamia ja Ann ikuisesti hyväntahtoista ja alistuvaista Eevaa. Se, millaisen ratkaisun Ann romaanin lopussa tekee, on tällaista katsantoa vasten todella kiinnostava ja rohkea.

Tohtori L olisi sopinut hyvin myös lukuhaasteen kirja, jonka lukeminen pelottaa minua -slottiin (ellen olisi jo ruksannut slottia eräällä toisella teoksella). Pelkäsin, että romaani onkin hirvittävää roskaa ja että muisto nuoruuden vaikuttavasta lukukokemuksesta tahriintuu. Näin ei käynyt. Ymmärrän hyvin, miksi Tohtori L teki teini-ikäiseen minuun niin syvän vaikutuksen. Toinen lukukerta osoitti, että teos kestää myös aikuisen lukijan käsissä. Jos se halutaan luokitella nuortenkirjallisuudeksi, on se lajityypissään oikea helmi.

Romaanin pohjalta on näköjään tuotettu vastikään elokuva – Z for Zachariah tuli ensi-iltaan viime vuonna. Trailerin perusteella elokuvan tarina vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin romaanin juoni: Annin ja tohtori L:n lisäksi elokuvassa nähdään kolmaskin henkilöhahmo. Kun teoksessa esiintyy yhden miehen ja yhden teinitytön sijaan kaksi miestä ja yksi nuori nainen, on aika selvää, että tarinan dynamiikka muuttuu ratkaisevasti. Eipä siinä – vaikuttaa kiinnostavalta elokuvalta, ja tsekkaan tämän ilman muuta heti, kunhan saan käsiini. Pikkulinnut ovat livertäneet, että elokuvasta ilmestyisi Suomen markkinoille tarkoitettu kotikatselutallenne muutaman kuukauden kuluttua.

Tämä olikin viimeinen vuoden 2015 lukuhaasteen kirjoja käsittelevä teksti. Ensi viikolla on luvassa viime vuoden lukuhaastetta summaava koostepostaus. Sen jälkeen on vihdoin aika jättää menneen vuoden lukemiset sikseen ja suunnataan katse eteenpäin.