Neofolk-poimintoja, osa 4: Pohjoismaat, muruja ja keikoista

Viimeinen maanantai neofolkin parissa! Postaussarjan edelliset osat löytyvät täältä: Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia, Osa 2: Saksankielinen kulttuurialue, Osa 3: Ranska ja Italia.

Pohjoismaat ja siivu Saksaa

Viime viikolla päädyttiin Ordo Rosarius Equilibrion matkassa Ruotsiin … josta ei sitten OREn lisäksi juuri kiinnostavaa neofolkia löydy. ORElta täytyy vinkata Satyriasiksen lisäksi toinenkin yhteistyöjulkaisu. Bändi yhdisti taannoin voimansa Triarii-nimisen, saksalaisen neoklasaribändin kanssa. Syntyi Three Hours -albumi (2009), jonka tekijäksi mainitaan kollaboraatioprojekti TriORE. Albumilta kannattaa tsekata ainakin After Summer We Fall -kappale.

Levy kuulostaa selvästi enemmän Triariilta kuin ORE:lta. Triarii on leimallisen yliampuva ja teatraalinen yhtye: äänimaailma täyttyy jatkuvasti mahtipontisesta, sinfonisesta pauhusta. Moni pitää Triariita ylilyövässä, kotikutoisessa orkestraalisuudessaan tahattoman koomisena bändinä. Triariista pitäminen vaatiikin tiettyä Iron Sky -henkeä. Vaikka Triariilla ei äänimaailman puolesta ole oikeastaan mitään tekemistä neofolkin kanssa, en malta olla suosittelematta siltä yhtä kappaletta. Lukioikäisenä kuuntelin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisua Heaven and Hell -kappaletta repeatilla varmaankin useamman päivän putkeen. Enää en yhtä montaa repeatia jaksa, mutta kyllä tästä hyvä mieli edelleen tulee.

Pohjoismaisesta neofolkista puhuttaessa on tietenkin mainittava myös tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, jonka Kim Larsen perusti vuonna 1999. Elementit ovat suunnilleen samat kuin Death in Junessa: mies, kitara ja satunnaisia rumpuja – ja jos oikein villeiksi ruvetaan, harmonikkaa, urkuja tai jopa jousisoittimia. OTWATM on hämmentävän monotoninen bändi. Kaikki kappaleet ja levyt kuulostavat periaatteessa samalta – tai näin ainakin minulle on kerrottu (itse olen sovituksellisille seikoille melko kuuro, joten en uskalla sanoa asiaan juuta tai jaata). Kaiken logiikan mukaan OTWATM:in pitäisi olla maailman tylsin bändi, mutta jokin tässä konseptissa jaksaa kiinnostaa levy toisensa jälkeen. Albumeista suosittelen ensi sijassa :Emptiness:Emptiness:Emptiness:-levyä (2001) ja siltä kappaleita My Devotion will Never Fade ja Here’s to Misery (A Toast).

Muruja: Luxemburg, Yhdysvallat

Myös pikkuisessa Luxemburgissa tehdään neofolkia. Vuonna 2005 perustettua Romea kehutaan usein hyvistä soundeista, mutta moititaan taas persoonattomasta ja tylsästä ”sisällöstä”. Henkilökohtaisesti pidän Romea yhtenä tärkeimmistä kolmannen aallon neofolk-bändeistä. Yhtye on ollut kymmenvuotisen uransa ajan varsin tuottelias, joskaan aivan jokainen julkaisu ei ole osunut napakymppin. Suosittelen Romelta Die Aesthetik der Herrscaftsfreiheit -levyn ekaa osaa ja siltä kappaleita To Teach Obedience ja The Spanish Drummer.

Neofolk on leimallisen eurooppalainen genre: eurooppalainen kulttuuri- ja muukin historia, luonto, mytologiat ja riimut ovat tärkeässä osassa sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä. Neofolkia tehdään Euroopan ulkopuolella vain vähän, mutta tehdään kuitenkin. Tärkein ei-eurooppalainen neofolk-bändi on ehdottomasti yhdysvaltalainen Blood Axis, joka lukeutuu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon. Pitkästä iästään huolimatta bändi on julkaissut vain kolme albumia. Yhtyeen nokkamiehenä hyörii muuan Michael Moynihan, joka pitää itsensä kiireisenä kirjallisen alan töillä. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti black metalia käsittelevän Kaaoksen ruhtinaat -teoksen kirjoittajana. – Blood Axisilta suosittelen erityisesti albumia Born Again (2010, levyä ei löydy Youtubesta kokonaisena möhkäleenä) ja Song of the Comrade -raitaa.

No mites Suomi?

Myös Suomessa on tehty ja tehdään yhä neofolkia, joskaan genren perinteet eivät täällä ole läheskään yhtä vahvat kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Saksassa. Vuonna 1996 perustettu Tenhi lienee monelle neofolkiin perehtymättömällekin tuttu. On tulkinnanvaraista, että onko Tenhi neofolkia vai tavallista, etuliitteetöntä pop-folkia – omana mielipiteenäni voin sanoa, että kyllä se neofolkia on. Perustelen: Tenhiä julkaisee neofolk-lafka Aurbach Tonträger, ja bändi on soittanut monien ulkomaisten neofolk-bändien kanssa. Lisäksi bändin tuotanto myös kuulostaa aika lailla siltä, miltä neofolk-bändit usein kuulostavat. Tenhiltä kannattaa kuunnella ainakin vuonna 2002 julkaistu Väre ja siltä raita Jäljen.

Toinen kotimainen neofolk-suosikkini on yhden miehen bändi Pyhä Kuolema, joka on ollut pari vuotta kovasti nousussa. Yhtye soittaa neofolkia yksinkertaisimmillaan: on mies ja kitara, ei juuri muuta. Bändin puuhamiehen lauluääni ääni on kuitenkin sen verran vahva ja persoonallinen, että ero muihin mies ja kitara -bändeihin on selvä. Pyhän Kuoleman soundi tuo mieleen erityisesti Orplidin tuotannon – ei vähiten laulajan syvän ja sävykkään äänen vuoksi. Suosittelen bändiltä erityisesti Saavun vaikken kulkisi -debyyttialbumia (2011) ja kappaletta Nuori Maa.

Pyhän Kuoleman kohdalla erityistä huomiota kannattaa kiinnittää biisien teksteihin; osa bändin lyriikoista on tavattoman oivaltavia ja kauniita (esim. Nuori maa, Avaruusmies ja helvetinmies ja Tanssi vainajille). Suomalainen laululyriikka onnistuu aika harvoin paitsi punoutumaan luontevaksi osaksi musiikkia, myös ilmaisemaan kiinnostavia ajatuksia. Pyhän Kuoleman kappaleissa molemmat seikat toteutuvat.

Pyhä Kuolema syntyi muutamia vuosia sitten Tuhat kuolemaa sekunnissa -nimisen duon jäänteistä. Vaikka TKS taidetaan nykyään tuntea lähinnä Pyhän Kuoleman edeltäjänä, tahdon linkittää myös heiltä yhden irtoraidan. Vihaisen laulun lyriikka tiivistää jotain hyvin oleellista neofolkin ja sen tekijöiden sielunelämästä: Taidamme ollakin vain raskasmielisiä / turhankin vihaisia nuoria miehiä.

Sivareita, gootteja ja keskikaljahevareita: live-neofolk Suomessa

Suomen neofolk-keikkatarjonta oli melkoista namua vuosina 2008–2012. Näinä vuosina olen päässyt todistamaan Suomessa kaikki kolme brittiklassikkoa (Death in June, Current 93 ja Sol Invictus). Spiritual Front on käynyt täällä ainakin kahdesti (tosin se vuonna 2011 nähty, Death in Junea lämpännyt ruotsinlaivadisko on karmeimpia keikkoja, joilla olen ollut). Ordo Rosarius Equilibrio: nähty Lumouksessa pari vuotta sitten. :Of the Wand and the Moon:: Helsingissä, olikohan vuosi 2011? Blood Axis: Kuudennella linjalla, muistaakseni vuonna 2012. Tenhin näin vuonna 2008 Gloriassa, sen jälkeen bändi ei ole Suomessa soittanut (enkä tuota Glorian keikan fiaskoa todistaneena yhtään ihmettele, miksi. Bändissä ei ollut mitään vikaa, yleisössä sitten sitäkin enemmän.).

Äärimetallikeikkojen järjestäjänä kunnostautunut Kold Reso Kvlt, tuttujen kesken KRK, järjesti melko ahkerasti neofolk-keikkoja, kunnes lakkasi olemasta  vuonna 2013. Sen epävirallinen manttelinperijä Åbo Deadbangers ei ole jatkanut neofolk-keikkojen järjestämistä. Onneksi Kuolleen musiikin yhdistys heräsi vuosikausien hiljaisuuden jälkeen henkiin, mutta sekään ei neofolkin ystävää ole juuri lämmittänyt: KMY on profiloitunut ennen kaikkea industrial-livemusiiikin (Karjalan Sissit!!) maahantuojana, eikä revenanttiyhdistys ole toistaiseksi järjestänyt neofolk-keikkoja.

Jäljelle jää tamperelainen goottifestari Lumous, joka on silloin tällöin napannut ohjelmistoonsa myös neofolkia: tällä vuosikymmenenä Lumouksessa on päästy todistamaan ainakin Spiritual Frontia ja Ordo Rosarius Equilibriota. Lumous on kaikin puolin mukava tapahtuma, jonka ohjelmistoa syynään vuosi toisensa jälkeen suurella mielenkiinnolla. Neofolk-näkökulmasta festarin ongelmana on kuitenkin se, että genre nähdään eräänlaisena goottimusiikin alajaokkeena. Jos tietty neofolk-bändi ei herätä mielenkiintoa Suomen goottiskenessä, ei sitä Lumoukseen huolita. Tätä ei tule ottaa moitteena Lumousta kohtaan, kysehän on silkasta realiteetteihin mukautumisesta. Ilman kohderyhmäajattelua festivaali on hyvin pian entinen festivaali.

Neofolkin asema on siis suomalaisen keikkakulttuurin puitteissa jossakin goottikuvioiden ja black metal -skenen välimaastossa. Oikeastaan neofolk on hyvinkin laajassa mielessä eräänlainen risteyskohta: erilaisiin alakulttuureihin ja ideologihin profiloituvat ihmiset voivat nauttia yhdessä hyvästä musiikista. Neofolk-keikat vetävät blackmetallisteja Lumoukseen ja gootteja hevareiden järjestämiin tapahtumiin. Olen joskus kuullut loxeihin ja PVC:hen somistautuneiden goottitytyjen nyrpistelleen Lumoukseen änkevien hevareiden keskikaljankatkulle, mutta muutoin fiilis neofolk-keikoilla on yleisön monenkirjavuudesta huolimatta yleensä hyvä.

Forsetia ja The Moon Lay Hidden Beneath a Cloudia on keikalle turha toivoa, koska bändit eivät ole enää aktiivisia. Sen sijaan kaikki muut tässä tekstisarjassa mainitsemani bändit, jotka eivät Suomessa ole vielä keikkailleet – Der Blutharsch, Orplid, Dernière Volonté, Ordo Equitum Solis, Ianva, Rome, Triarii/TriORE, – ovat edelleen tiettävästi aktiivisia. Koska Suomen neofolk-järkkäily on KRK:n hiljentymisen jälkeen pitkälti jäänyt Lumouksen harteille, veikkaisin, että seuraavaksi Suomessa päästään näkemään joko Dernière Volonté tai Rome – juuri näille bändeille kun tuntuisi olevan kysyntää Suomi-goottien keskuudessa. Jää nähtäväksi, toivotaan parasta.

Neofolk-poiminnat päättyvät tältä erää tähän. Kiitos lukijoille – hallintapaneelin uumenista näen, että neofolk-jutut ovat herättäneet kiinnostusta enemmän kuin Lyhdyn tekstit keskimäärin. Jäikö jokin erinomainen neofolk-bändi tai -julkaisu mielestäsi mainitsematta? Muita ajatuksia? Avautukaa toki joko blogin kommenttikenttään tai Facebook-sivun puolelle.

Neofolk-poimintoja, osa 3: Ranska ja Italia

Alkuun teaseri: tämä teksti sisältää maininnan bändistä, jonka diskografiaan kuuluu maailman paras albumi. Voitte miettiä, mitä tarkoitan. Suunnitelmissani on ollut jo pitkään kirjoittaa kyseisen albumin ylistykseksi oma postauksensa – ja kun tämä on nyt sanottu ääneen, on minun ryhdyttävä luonnostelemaan tuota tekstiä. Palataan asiaan syksymmällä.

Blogissa on mennäviikkoina paneuduttu jo Ison-Britannian ja saksankielisen kulttuurialueen neofolkiin. Nyt on vuorossa romaaninen kielialue, käytännössä Ranska ja Italia. Jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa ei ole innostuttu genrestä; mieleeni ei tule äkkiseltään yhtäkään näistä maista ponnistavaa neofolk-bändiä. Kertokaa te, jotka olette minua viisaampia: olenko missannut jotakin?

Ranskassa neofolk liukuu tyypillisesti neoklassisen suuntaa. Ero saksalaisiin ja englantilaisiin bändeihin on melkoinen: akustista kitaraa ei kuulla kuin satunnaisesti, ja koneellisesti tuotetut äänet dominoivat soundimaailmaa. Yhteistä etenkin itävaltalaisbändien kanssa on martial industrial -vaikutteiden runsas määrä ja terhakas rumpujen käyttö.

derniere volonte
Geoffrey D. / Dernière Volonté

Merkittävin ranskalainen neofolk-bändi on vuonna 1995 perustettu yhden miehen orkesteri Dernière Volonté, jonka tuotanto on rikas ja monipuolinen. Bändin varhaisimpien julkaisujen äänimaailmaa leimaavat vahvat dark ambient -vaikutteet. Tältä kaudelta voin suositella erityisesti Commémoration-kokoelmaa, joka julkaistiin vasta vuonna 2004 mutta jonka materiaali on peräisin pääosin vuosituhannen vaihteen tienoilta. Kokoelman yksittäisistä kappaleista nostan esille Les Armes du Tempsin.

Dernière Volontén tärkein yksittäinen levy lienee Les Blessures De l’Ombre (2003). Jos bändiltä pitäisi suositella vain yhtä levyä, olisi se tämä. Tällä levyllä dark ambient -fiilistelyt unohdettiin ja siirryttiin selvästi keveämpään, neoklassisvetoiseen ilmaisuun. Minulle Les Blessures De l’Ombre on talvilevy: erityisesti Souvenirs de Demain -kappale kiteyttää hyvin aurinkoisille helmikuun pakkaspäiville ominaisen, seesteisen fiiliksen. Myös levyn nimikappaleen tunnelma on eteerisyydessään upea.

Bändin myöhempi tuotanto on tunnelmaltaan kevyempää, jopa tanssittavaa. Neoklasarivaikutteista on siirrytty military popin ja jopa syntikkapopin suuntaan. Taas voidaan aivan oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä tätä pitäisi kutsua neofolkiksi, kun musiikissa ei ole edes nimeksi folk-elementtejä. Oma suosikkini bändin myöhemmistä julkaisuista on Mon Meilleur Enemi (2012), jonka kuuntelin jo ilmestymisvuonna puhki. Erityisesti Loin du Brouillard -raita on todella vetävä. Se on tuossa alla. Mahtava biisi. Kuunnelkaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita tunnelmaltaan hieman tummasävyisempi L’Appel, joka on julkaistu ainoastaan parilla kokoelmalevyllä. Ja kyllä, myös ennen Mon Meilleur Enemiä ilmestyneet Devant le Miroir (2006) ja Immortel (2010) ovat todella hyviä levyjä. – Ei tarvinne erikseen sanoa, että Dernière Volonté on ollut parin viime vuoden ajan selvästi eniten kuuntelemani neofolk-bändi.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita eräästä toisestakin ranskalaisbändistä. Vuonna 1986 toimintansa aloittanut Les Joyaux de la Princesse edustaa lajityypin puolesta pikemminkin dark ambientia ja industrialia, ei niinkään neofolkia. Bändi on kuitenkin kuvastonsa ja yhteystyökuvioidensa myötä hyvin lähellä neofolkia, joten käsitellään sitäkin lyhyesti.

LJDLP
Erik Konofal / Les Joyaux de la Princesse

Yhden miehen orkesteri Les Joyaux de la Princesse on tehnyt kaksi merkittävää kollaboraatiojulkaisua tunnettujen neofolk-bändien kanssa. Death in Junen kanssa toteutettu, eteerinen Östenbräun (1989) oli oma ensikosketukseni LJDLP:n musiikkiin. Valtavirtaiseen musiikkiin leimautuneet pitävät sen äänimaailmaa varmasti hattaraisena, keinotekoisena ja halpana. Östenbraünissa välttämättömyydestä on tehty hyve: rosoinen ja ”ohut” äänen pinta kuuluu kokonaisuuteen. (Sama ajatus pätee esimerkiksi moniin black metal -klassikoihin, joiden tuhnuisuus saa herkemmät kuulijat oksentamaan.) – Östenbräunia ei taida löytyä kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta Östenmarsch-kappaleen kuuntelemalla saa aika hyvän käsityksen levyn luonteesta.

Bändin toinen merkittävä neofolk-kollaboraatio on Blood Axisin (josta lisää juttua myöhemmin) kanssa tehty Absinthe – La Folie Verte -albumi (2002). Levy on, kuten nimikin kertoo, omistettu vihreäksi keijuksi kutsutulle juomalle eli absintille, joka nautti vielä tänäkin päivänä jokseenkin kyseenalaista mainetta. Absinttitouhuja nuorempana jonkin verran harrastaneena voin kertoa, että albumin tunnelma kuvaa juoman esiin manaamia fiiliksiä varsin hyvin. Maistiaiseksi suosittelen raitaa Minutes d’Absinthe.

oes
Deraclamo & Leithana / Ordo Equitum Solis

Italialais-ranskalainen Ordo Equitum Solis kuuluu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon: bändi perustettiin jo 80-luvun lopulla ja julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1990. OES ehti tehdä puolen tusinaa erinomaista albumia ennen kuin hajosi vuonna 2001. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi kokosi rivinsä vuonna 2010 ja on tehnyt sen jälkeen levynkin. Valitettavasti reunionin jälkeen julkaistu Killing Time, Killing Love (2013) on bändin kehnoin albumi.

Koska Ordo Equitum Solisin lyriikoissa käytetään paljon latinaa ja italiaa, luulin bändiä pitkään läpeensä italialaiseksi. Tosiasiassa laulaja Leithana on ranskalainen. Kuten moniin Death in Junen julkaisuihin ja vaikkapa Forsetin Jenzigiin, minulla on voimakas tunneside lähes kaikkiin Ordo Equitum Solisin albumeihin. Assosioin bändin musiikin ennen kaikkea kevääseen.

Youtubesta ei valitettavasti löydy Ordo Equitum Solisin levykokonaisuuksia, joten joudutte tyytymään irtoraitoihin. Ensikosketukseni bändin musiikkiin sain neofolkin historiaa esittelevän Looking For Europe -kokoelmalevyn (2005) kautta. Kyseiselle kokoelmalle oli valittu Playing with Fire -kappale vuonna 1994 julkaistulta Paraskénia-albumilta.

Toinen OES-lempparini, De Fortuna, on peräisin debyyttilevy Solstitii Temporis Sensvsilta. De Fortunasta on julkaistu Paraskénialla riehakkaampi, minun mielestäni parempi versio, mutta sitä ei näytä löytyvän Youtubesta.

ianva
Ianva

Vuonna 2003 perustettu, neofolkin kolmanteen aaltoon lukeutuva italialainen Ianva kuuluu niihin bändeihin, joita tunnetaan Suomessa niin huonosti että hävettää. Olen saanut sen käsityksen, että bändi ei ylipäätään nauti kovinkaan suurta tunnettuutta missään Italian rajojen ulkopuolella.

Neofolkissa asiat on lupa tehdä tuhnuisilla soundeilla ja ilman minkäänlaista virtuositeettia. Tarvitaan vain mies ja kitara, ja ehkä perkussiot tai jokin kone, jonka nappia voi keikalla vääntää. Ianva on valinnut toisen tien. Se soittaa musiikkiaan huolella, taitavasti ja isolla joukolla. Jäseniä bändissä on lähes kymmenisen, joista laulajia kaksi.

Sekä Ianvan musiikissa että levyjen visuaalisessa ilmeessä on voimakas nostalginen sävy. Äänimaailmaa ja lyriikoita leimaa ennen kaikkea italialaisuus. Luonnehdinta kuulostaa epämääräiseltä, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, kun kuuntelette Ianvaa ja vertaatte sitä vaikkapa Spiritual Frontiin, josta lisää alempana. Lyriikoissa käsitellään Italian historiaa ja tunnettuja italialaisia henkilöitä, muun muassa Gabriele d’Annunziota, Pier Paolo Pasolinia (josta myös Coil on tehnyt erinomaisen kappaleen) ja elokuvanäyttelijä Luisa Feridaa.

Suosikkini Ianvalta on Luisa Feridasta kertova kappale. Sen jälkeen kannattaa tsekata bändin versio Jaqcues Brelin Amsterdamista. Jos minulta kysytään, Ianvan versio pesee alkuperäisen mennen tullen.

Italialaisista neofolk-orkestereista puhuttaessa ei saa ohittaa mainittua Spiritual Frontia, jonka Simone ”Hellvis” Salvatori perusti vuonna 1999. Spiritual Front tunnetaan nykyään lähinnä goottien söpönä ja menevänä neofolk-lellikkinä, mutta kun katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että bändin tuotantoon mahtuu myös toisenlaista materiaalia. Koin itse hurjan Spiritual Front -sekoamisen melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini bändin Nihilist-EP:n ja Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis-splitin (terveisiä vaan sinne Torn… eiku eh, siis Jyväskylään!). Hullaannuin Spiritual Frontiin samalla raivolla kuin Death in Juneen pari vuotta aikaisemmin.

spiritual front simone
Simone Salvatori / Spiritual Front

Bändin varhaistuotannoissa on miellyttävää rosoisuutta ja nahkeutta. Suosittelen tsekkaamaan erityisesti vuonna 1999 julkaistun Songs for the Will -debyyttialbumin (1999) ja sen The Devourment of Will -raidan. Kyseinen kappale on tavallaan SF:n lyyrinen huipentuma. Nimestään huolimatta Spiritual Front pysyttelee hyvin kaukana henkisistä aiheista – tätä kappaletta lukuun ottamatta (We will taste the death / And in the death the conquest of the will). Kannattaa kuunnella myös Open Wounds -albumilla (2013) julkaistu uusintaversio. (Mä muuten luulin pitkään, että Songs for the Willin kansi esittää jättimäistä ruusua ja ihmisen torsoa. Tajusin vasta noin vuosi sitten, että torsoksi luulemani möhkäle onkin pehmopupu.)

Seuraava täyspitkä Nihilist Cocktails for Calypso Inferno (2001) toimii paperilla paremmin kuin käytännössä, mutta mahtuupa sillekin muutama erinomainen kappale: moneen otteeseen kierrätetty Soulgambler (Calypso Inferno -versiota ei valitettavasti löydy Youtubesta, itkunyyh!) sekä We Could Fail Again.

Oma suosikkini bändiltä on Nihilist-EP (2003), joka uhkaavasta nimestään huolimatta sisältää lähinnä hyvin perinteisiä, popahtavia rakkaus(tai ”rakkaus”)lauluja. Tällä levyllä bändin työkaluihin ilmestyi uusia elementtejä, jotka tekivät konseptista kahteen aiempaan levyyn verrattuna huomattavasti helpomman lähestyä: piano ja jousisoittimet. Toinen keskeinen muutos liittyy Salvatorin äänenkäyttöön. Aiemmilla levyillä on tyydytty lähinnä spoken word -tyyppiseen ilmaisuun, Nihilistillä sen sijaan aletaan laulaa. Hyvä niin, sillä Salvatorilla on syvä ja lennokas lauluääni:

Bändi nousi ”suuren yleisön” tietoisuuteen vasta vuonna 2007 Armageddon Gigolo’ -albumin julkaisun myötä. Selitys suosion kasvulle taitaa löytyä lähinnä kaikkien maailman Tampereiden suunnalta: Armageddon Gigolo’n myötä gootit löysivät Spiritual Frontin. (Minun mielestäni Armageddon Gigolo’ on parin vanhan kappaleen uusintaversioita lukuun ottamatta suorastaan surkea levy, joten eipä siitä enempää.) Uudemmista levyistä suosittelen Roma Rotten Casinoa (2010), jonka kappaleet ovat hyvin meneviä – vai mitä sanotte tästä?

Joku ehkä ihmettelee, miksi ”henkiseksi etulinjaksi” itseään nimittävä bändi viljelee nimistössään niin runsaasti viittauksia nihilismiin. Bändi jopa luonnehtii musiikkiaan sanoilla ”Nihilist Suicide Pop”. Eikö tämä ole jossakin määrin ristiriidassa kaikenlaisen henkisyyden kanssa? Niinhän sitä luulisi, mutta eipä tämä lopulta tee kummoistakaan solmua bändin konseptiin. Henkilökohtaisesti minun on erittäin vaikea nähdä Spiritual Frontin musiikissa mitään henkistä sen enempää kuin nihilististäkään. Jostain syystä tätä Nihilist Suicide -leimaa halutaan silti roikottaa mukana. Tosiasiassa osuvampi nimitys bändin musiikille olisi vaikkapa ”Hedonist Saliva Pop”. Paradoksaalistahan tämä on: monille neofolk-bändeille on ominaista kiinnostus erinäisiä henkisyyden piiriin laskettavia ilmiöitä kohtaan, ja sitten Spiritual Front -nimen takaa löytyykin vain muodokkaita pop-balladeja, vapaamielistä seksuaalisuutta ja litrakaupalla salivaa. Ei se bändiä pahenna, mutta nimen perusteella voisi odottaa jotain muuta.

Kuten jo mainitsin, tutustuin Spiritual Frontiin ruotsalaisen Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis – Somewhere Between Equilibrium And Nihilism -splitin (2005) myötä. Eräs kaverini on todennut, että Satyriasis on parasta, mitä kumpikaan bändi on koskaan tehnyt. Ainakin OREn osalta tähän on helppo yhtyä. Spiritual Front ei tosin tehnyt splitiä varten juuri lainkaan uutta materiaalia, vaan lähinnä kierrätti levylle Nihilist-EP:llä julkaistuja biisejä.

OREa ja Spiritual Frontia yhdistää yletön erotiikan ja seksuaalisuuden korostaminen, jota mikään muu neofolk-bändi ei harrasta ainakaan samassa mittakaavassa. Tämä elementti nousee hallitsevaksi erityisesti OREn Satyriasis-biiseillä, josta esimerkkinä olkoon alle upotettu Three is an Orgy, Four is Forever. Tarkkakorvaiset bongaavat biisistä elokuvaviittauksen. Jos tämä kolahtaa, kannattaa toki tsekata myös Hell Is Where The Heart Is – The Gospel of Tomas (jälleen leffasitaattia luvassa) ja Dreaming of My Scarlet Woman (jonka olen linkittänyt blogiin ennenkin).

Hups: nyt eksyttiin pohjoismaiden puolelle! Jatketaan niistä ensi viikolla.

Neofolk-poimintoja, osa 2: Saksankielinen kulttuurialue

Aloitetaan viikko jälleen neofolkin parissa. Viime viikolla kerroin brittiläisistä klassikkobändeistä. Nyt siirrytään saksankielisiin maihin, käytännössä Saksaan ja Itävaltaan.

Monen neofolk-bändin suhteen voidaan täysin oikeutetusti kysyä, onko musiikissa mitään, mikä tekisi siitä edes suurpiirteisesti folkia. Akustisvoittoinen soitinkavalkadi, kansallis- ja luontoromantiikka sekä kiinnostus eurooppalaiseen historiaan ja kulttuuritraditioon yhdistävät monia neofolk-bändejä, mutteivät kaikkia. Pelkästään korvakuuleman ja lyyrisen sisällön perusteella ei voi arvata, onko musiikki neofolkia vai ei – huomiota täytyy kiinnittää myös visuaaliseen ilmeeseen ja siihen, onko bändi tehnyt yhteistyötä muiden neofolk-joukkueiden kanssa. – Äänimaailmojen ja instrumenttien moninaisuus pääsee kunnolla esille neofolkin toisessa aallossa, jonka aikana erityisesti saksankielisissä maissa innostuttiin tekemään neofolkia.

Saksalaista neofolkia leimaavia piirteitä ovat tietty jylhä perusfiilis ja ajoittain villiksi yltyvä klassisten instrumenttien käyttö. Itse nostan tärkeimmiksi saksalaisiksi neofolk-bändeiksi Forsetin ja Orplidin. Akustinen kitara muodostaa näiden bändien tuotannon selkärangan, mutta mukana on ajoittain railakkaitakin äänellisiä irtiottoja.

andreas ritter
Andreas Ritter

Forseti oli valokuvaaja Andreas Ritterin vetämä, vuonna 1997 aloitettu projekti, joka ehti julkaista vain yhden EP:n ja kaksi albumia. Vuonna 2005 Ritter koki sairaskohtauksen, josta hän ei ilmeisesti koskaan aivan toipunut – julkisia tietoja Ritterin nykyisestä voinnista ei juuri liiku. Tämän ikävän tapauksen jälkeen Forseti lopetti toimintansa.

Forsetilta on hankala suositella mitään tiettyä albumia, sillä kaikki kolme levyjulkaisua ovat erinomaisia. Viaton ja kepeä Jenzig -EP (1999) on viime vuodet pyörinyt omalla levylautasellani kaikkein eniten. Jenzig on minulle jokavuotista kevätmusiikkia. Erityisen rakkaita minulle ovat levyn kaksi nimiraitaa. Niistä pidempi alla.

Jos Jenzig on tunnelmaltaan leimallisen keväinen, on tummasävyisempi ja ”kypsempi” Windzeit (2002) oikea syyslevy. Muistaakseni Ritter on itsekin todennut, että Windzeit on nimenomaan syysajalle omistettu albumi. Windzeit on Forsetin levyistä kenties tasaisin ja ehjin kokonaisuus: muille julkaisuille mahtuu hutikappaleita, Windzeitille oikeastaan ei.  Levyn viimeisellä raidalla laulaa Death in Junesta tuttu Douglas P.

Itse ihastuin Forsetiin kuitenkin viimeisen täyspitkän eli Erde-albumin (2004) myötä. Sen Korn-kappale pitää sisällään melkoisen kimaran erilaisten akustisten soittimien sooloja. Biisi on todella ”täynnä kaikkea” ja siksi aivan erinomainen ensikosketus Forsetiin. Erde jatkaa ainakin omissa mielikuvissani aiempien levyjen aloittamaa vuodenkiertoteemaa: sen soundimaailma on vielä Windzeitiakin täyteläisempi ja tummempi, ja siksi assosioin sen talviaikaan. – Ikävä kyllä Erde-levy ei kokonaisuutena ole läheskään yhtä kiinnostava kuin Jenzig ja Windzeit.

orplid
Uwe Nolte & Frank Machau

Orplidia jylhempää neofolkia tuskin on olemassa. Vuonna 1996 perustetusta duosta lähtee meteliä pienen armeijan edestä. Erityisesti laulaja Uwe Nolte jaksaa ihmetyttää: kuinka noin pienellä miehellä voi olla noin syvä ja sävykäs ääni? Orplidilta suosittelen erityisesti levyä Nächtliche Jünger (2002), yksittäisistä kappaleista mainitun levyn nimibiisiä sekä Erzengel Michaelia, joka on upotettu tuohon alle. Bändi on tiettävästi edelleen olemassa, mutta ei ole julkaissut vuoden 2010 jälkeen mitään.

Saksankielisen kulttuurialueen neofolkista puhuttaessa on mainittava itävaltalaisen Albin Juliusin pyörittämä Der Blutharsch, jonka varhaisen tuotannon soundimaaima on varsin militaristinen ja dark ambient -vetoinen. (”Der Blutharsch” on ehkäpä maailman hienoin bändin nimi. ”Verinen lumimössö” kuulostaa suomeksi suhteellisen hoopolta – joskaan en ihmettelisi, jos esimerkiksi Karjalan Sissit julkaisisi joskus tämän nimisen kappaleen.) Der Blutharschin (varhais)tuotantoa leimaa ennen kaikkea runsas samplejen käyttö, missä touhussa Julius on varsinainen velho. Bändi painottaa albumikokonaisuuksien merkitystä kappaleiden kustannuksella, eikä se paria poikkeusta lukuun ottamatta ole nimennyt kappaleitaan. Suosittelen bändiltä erityisesti Der Sieg des Lichtens is des Lebens Heil -levyä (1998) ja sen yhdeksättä raitaa, joka on upotettu tähän alle. Levyn aloitusraita voi herättää hämmennystä suomalaisissa kuuntelijoissa.

Tässä vaiheessa on hyvä palata hetkellisesti takaisin Isoon-Britanniaan. Albin Julius teki parin levyn verran yhteistyötä Douglas P:n kanssa. Syntyi kaksi albumia, jotka julkaistiin Death in Junen nimellä. Näistä suosikkini on Operation Hummingbird (1999). Levyä ei löydy kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta pelkän Winter Eagle -raidan kuuntelu kertoo oleellisimman siitä, mitä miehet saivat yhdessä aikaan. Erityisesti Juliusin luuppaustaidot pääsevät tässä kappaleessa erinomaisesti esille.

2000-luvulla Der Blutharsch on kehittynyt rockahtavaan, jopa psykedeeliseen suuntaan. Myöhemmästä tuotannosta suosittelen When Did Wonderland End? -albumin (2005) So Bring Your Iron Rain Down Upon Me -sinkkulohkaisua, josta on tehty jopa musiikkivideo. (Äänen laatu on alla olevassa upotuksessa huono, mutta tällä mennään. – Harmi, että In the Hands of the Master -kappaleen hulvatonta musiikkivideota ei löydy tällä erää Youtubesta lainkaan.)

Ennen Der Blutharschin perustamista Julius puuhasteli silloisen (avo?)vaimonsa Alzbethin kanssa The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud -nimisen projektin parissa. Vuosina 1993–1998 toimineen bändin musiikkia voi nimittää neofolkiksi vain, jos genren rajat pidetään varsin väljinä – pikemminkin kyse on martial industrialista tai neomedievalista, hieman levystä riippuen. Katson kuitenkin aiheelliseksi käsitellä bändiä tässä tekstissä, sen verran uniikista konseptista on kysymys.

TMLHBAC
Albin Julius & Alzbeth

Arvostan Alzbethia enemmän kuin ketään muuta naismuusikkoa (no, ehkä Lady Gagaa lukuun ottamatta). Hänen lukeneisuutensa kulttuurien ja historian suhteen on käsittämättömän laaja. Hän osaa myös hyödyntää tietämystään sanoitusten kirjoittajana erinomaisesti. Vokalistina Alzbeth on ainutlaatuinen sekoitus feminiinistä herkkyyttä ja maanista aggressiivisuutta (jälkimmäinen puoli tosin pääsee TMLHBAC:n levyillä huomattavasti voimakkaammin esiin). Bändin ensimmäiset levyt käsittelevät keskiaikaa. Sen jälkeen siirrytään levy levyltä lähemmäs nykyaikaa, kunnes päästään bändin viimeiseen, The Smell of Blood but Victory -albumiin (1997), jossa käsitellään toiseen maailmansotaan liittyviä aiheita. Musiikillisia vaikutteita on useimmilla albumeilla ammennettu samasta ajanjaksosta, jota lyriikat käsittelevät.

Der Blutharschin tapaan TMLHBAC painottaa albumikokonaisuuksia kappaleiden kustannuksella eikä siis ole koskaan nimennyt yksittäisiä kappaleita. Bändin julkaisujen saatavuus on huono, sillä levyistä ei ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen kun Alzbethin ja Juliuksen yhteinen taival päättyi. Kysyntää reissueille olisi, mutta ilmeisesti ex-pariskunta ei pääse yhteisymmärrykseen uusintapainoksista syntyvien voittojen jaosta.

Youtubesta ei löydy maistiaisiksi yhtäkään bändin kokonaista levyä, ja jouduttekin tyytymään yksittäisiin kappalemainintoihin. Amara Tanta Tyri IV oli ensimmäisiä bändin kappaleita, joita itse kuulin ja joihin ihastuin. Sen lyriikka kertoo keskiajalla mellastaneesta Antoniuksen tulesta eli ergotismista. A New Soldier Follows the Path of a New King III on jälleen hyvä esimerkki Juliusin luuppauskyvyistä. Samplen sitaatti on peräisin Shakespearelta. Alle upotetun Kostnice (A):n lyriikka on variaatio runo-Eddan säkeistä. (Youtube-tiedoston lataaja on näköjään nimennyt tiedoston vuonna 1999 julkaistun Rest on your Arms Reversed -kokoelmalevyn  mukaan, älkää antako sen häiritä.)

Se saksankielisen kulttuurialueen neofolkista. Ensi viikolla siirrytään romaaniselle kielialueelle: Italiaan ja Ranskaan.

Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia

Eräs toverini pyysi pari viikkoa sitten minua suosittelemaan hyviä neofolk-levyjä. Koska olen (tai ainakin luulen olevani) perusteellinen ihminen, yskäisin vastaukseksi valtavan linkki- ja nimikokoelman. Tapahtui kuten Mortal Kombat X:n kanssa: tekstistä tuli niin massiivinen, että päätin jakaa sen neljään osaan – ja julkaista sitten blogissa hieman muokattuna ja täydennettynä. Ehkäpä näistä jutuista on iloa jollekulle, jolle neofolk on genrenä täysin vieras. Asiaan jo paneutuneet voivat puolestaan tsekata, mitkä levyt ovat lämmittäneet omaa sydäntäni aivan erityisesti (ja sen jälkeen kertoa, mitä listalta heidän mielestään puuttuu).

Niin mikä neofolk? Koska lajityypin henkeä on mahdoton summata lyhyesti ja samalla kattavasti, en edes yritä, vaan siteeraan Wikipedian muotoilua. Se tiivistää kyllä genren luonteesta kaikkein oleellisimman – ainakin, mitä sen musiikillisiin ominaispiirteisiin tulee.

Neofolk is a form of folk music-inspired experimental music that emerged from post-industrial music circles. Neofolk can either be solely acoustic folk music or a blend of acoustic folk instrumentation aided by varieties of accompanying sounds such as pianos, strings and elements of industrial music and experimental music. — — A majority of artists within the neofolk genre focus on archaic, cultural and literary references. Local traditions and indigenous beliefs tend to be portrayed heavily as well as esoteric and historical topics.

Sellainen lukija, joka on kiinnostunut puolueettomista suosituksista neofolkin klassikoiden suhteen, löytänee googlaamalla parempiakin lähteitä. Seuraava suosituslista on valikoitu täysin subjektiivisten mieltymysteni pohjalta. Tässä tekstissä mainittavien brittibändien asema neofolkin kaanonissa on kiistaton, mutta mitä tuoreempiin ilmiöihin mennään, sitä mutummiksi valinnat käyvät.

Iso-Britannian kolmijalka

Kun tutustuin neofolkiin yläasteikäisenä, oli ensimmäinen kosketukseni lajityyppiin tietenkin Death in June. Muistan jopa ensimmäisen kuulemani June-kappaleen: se oli Fall Apart. Mikäli haluat aloittaa tutustumisen neofolkiin tasan samasta kappaleesta kuin minä, löydät sen täältä (suosittelen tosin ensin säätämään kuulokkeiden volyymia hieman pienemmälle, alussa nimittäin vähäsen vihlaisee). Seuraavan kymmenen vuoden aikana haalin hyllyyni yli puolet Junen mittavasta tuotannosta. Kuuntelin bändiä valtavasti: välillä kului viikkoja tai jopa kuukausia ilman, että kuuntelin käytännössä mitään muuta. Kuten Sopor Aeternuksen levyt, myös Junet olen kuunnellut puhki – niin puhki, että kun viime keväänä tsekkailin levyjen kuntoa, lähes 20 lätyn joukosta myyntiin kehtasin laittaa vain kolme. Niin: en jaksa enää juuri kuunnella Junen levyjä, vaikka tietyt lätyt ovat minulle kovin rakkaita.

Vielä siitä puolueettomuudesta…. Voidaan nähdäkseni täysin objektiivisesti todeta, että vuonna 1981 perustettu Death in June on maailman ensimmäinen ja myös tärkein neofolk-bändi (siitä huolimatta, että bändin 2010-luvun julkaisut ovat väsynyttä lääryä. Tämän mielipiteen objektiivisuus voidaan kyseenalaistaa.). Kuten monet muutkin neofolk-bändit, Death in June on periaatteessa yhden miehen bändi: ainoa pysyvä jäsen on kitaristi-laulaja Douglas Pearce. Hän on uransa aikana tehnyt yhteistyötä monen varteenotettavan neofolkia tai jotakin sen sukulaisgenreä soittavan bändin (mm. Coil!) kanssa (ja sittemmin polttanut sillat hämmästyttävän monen entisen yhteistyökumppanin suuntaan). Näistä lisää myöhemmissä teksteissä.

80-luvulla bändin ilmaisu juonsi vahvasti post-punkista ja (post-)industrialista. Vasta 90-luvun alussa Death in June määritti tietyn neofolk-perussoundin, joka on koko genrelle tunnusomainen. Junelta kannattaa kuunnella ainakin But What Ends When the Symbols Shatter? -levy (1992), joka edustaa tätä 90-luvun perussoundia. Jos jokaisen ihmisen pitäisi kuunnella elämänsä aikana yksi neofolk-levy, olisi tämä albumi melko itsestään selvä valinta. (Valitettavasti alle upotettu Youtube-tiedosto on masentavan huonolaatuinen, mutta parempaa ei toistaiseksi ole tarjolla.)

Jos aikaa ei riitä koko levylle, suosittelen tsekkaamaan ainakin kappaleen The Mourner’s Bench. Bändin klassikkobiiseihin kuuluvat myös seuraavan studiolevyn Symbols of the Sun, Luther’s Army sekä The Accidental Protégé, joka taitaa olla oma Death in June –all-time-suosikkini. (Ai miten niin kaikki biisit kuulostavat ihan samalta?)

Myös Nada!-levyä (1985) suosittelen lämpimästi. Nada! ei ole soundimaailmaltaan tyypillisin mahdollinen neofolk-albumi. Siitä käy hyvin ilmi, kuinka vahva yhteys neofolkilla on aina ollut koneellisesti tehtyyn musiikkiin. Vaikka neofolk ja erityisesti Death in June mielletään usein monotoniseksi mies-ja-kitara-Eurooppa-rising-falling-rallatteluksi, ei se ole (eikä ole koskaan ollutkaan) pelkästään sitä.

Tämän aikakauden soundista esille voi nostaa ennen kaikkea Born Again -kappaleen, joka ei kuulunut Nada!n alkuperäiseen albumikokonaisuuteen, vaan julkaistiin samana vuonna singlenä. Biisi on kuitenkin sisällytetty osaksi monia Nada!n uusintapainoksia, mistä syystä liitän (tavallaan virheellisesti) sen erottamattomasti osaksi kyseistä albumia. (Ovatko muuten kaikki June-fanit kuulleet vuoden 1983 demon Born Againista? Tästä huomaa, että Douglas on Joy Divisioninsa kuunnellut.) Toisena nostona mainitsen levyn aloitusraidan eli The Honour of Silencen, joka tuo mieleen Ennio Morriconen spagusoundtrackit.

di6
David Tibet (vas.) ja Douglas Pearce nuorina ja kauniina.

Douglas teki 80-luvulla runsaasti yhteistyötä David Tibetin kanssa. Tibet perusti vuonna 1982 Current 93 -nimisen yhtyeen, joka nousi Death in Junen tavoin osaksi neofolkin kaanonia ja on edelleen aktiivinen. (Tibet on tosin itse sitä mieltä, että hänen musiikkinsa ei ole neofolkia vaan ”apocalyptic folkia” – apocalytic folk for apocalyptic people, nääs.) C93 on fiilikseltään värikästä, jopa naivistista. Tibetillä on hommaan jännä kristillis-mystinen näkökulma. Tämä on neofolk-kuvioissa aika poikkeuksellista – yleensä henkistä inspiraatiota haetaan länsimaisen okkultismin ja esoterian traditiosta sekä Euroopan esikristillisestä kulttuurista. Tibet ei tosin ole täysin tavanomainen kristitty, ja etenkin Aleister Crowleyn vaikutus näkyy hänen (varhaisessa) lyyrisessä tuotannossaan selvästi. (Bändin nimi muuten viittaa Crowleyn kehittämään thelemaan ja kääntyisi suomeksi jotakuinkin ”Tahdon ja Rakkauden virraksi”.) Suosittelen bändiltä ainakin Of Ruine or Some Blazing Starre -levyä (1994).

Jos aikaa riittää vain yhdelle tai kahdelle raidalle, suosittelen erityisesti kappaleita Moonlight, You Will Say sekä All The World Makes Great Blood.

Toinen suositukseni C93:ltä on Thunder Perfect Mind (1992), jolla bändin Kristus-mystiikka ainakin omasta mielestäni kulminoituu voimakkaammin kuin millään muulla albumilla. Yksittäisistä kappaleista esille nostan A Sadness Songin sekä A Silence Songin. Kuten Death in Junen, myös myös C93:n viimeiset julkaisut (post-Soft Black Stars) ovat melko väsyneitä.

sol invictus
Tony Wakeford

Douglas P:n musiikillisessa lähipiirissä vaikutti 80-luvun alussa myös Tony Wakeford, joka perusti vuonna 1987 Sol Invictus -nimisen yhtyeen – erittäin tärkeä neofolk-bändi sekin. Kesti vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää Sol Invictusin musiikkia ja pitää siitä. Hidas syttyminen johtui luultavasti siitä, että aloitin bändiin tutustumisen väärästä päästä eli 80-luvun kolhoista ja tappuraisista levyistä, Against the Modern Worldista (1987, kuinka moni muuten tunnistaa kirjallisuusviittauksen?) ja Lex Talionisista (1989). Ei ihme, etten tykännyt – nämä ovat kiukkuisen ihmisen tekemiä, ankeita ja kireitä levyjä. Sittemmin Wakeford on siirtynyt tekemään huomattavasti rennompaa musiikkia. Solilta on suositeltava ainakin levyä Death of the West (1994).

Levyn nimibiisiä on soittanut myös Death in June. Kappale kiteyttää hyvin neofolkin keskeiset teemat: läntinen maailma on menettänyt vanhat ihanteensa ja tukehtuu ylipainoiseen kertakäyttö- ja kerskakulutukseen. (Sol Invictusinsa kuunnelleiden kannattaa tsekata Gaë Bolgin versio kappaleesta. En erityisemmin tykkää biisin alkuperäisversiosta enkä myöskään Gaë Bolgista, mutta tämä cover on mielestäni upea. Kertsin sovituksesta tulee mieleen Philip Glass.) – Täytyy mainita myös oma Sol-suosikkini eli In a Garden Green (1999) ja siltä kappaleet Come the Morning sekä In a Garden Green.

Nämä kolme bändiä muodostavat eräänlaisen neofolkin kolmiyhteyden ja genren ensimmäisen aallon. Death in Junen, Current 93:n ja Sol Invictusin äänimaailmat nojaavat voimakkaasti folk-traditioon: akustinen kitara ja laulu ovat selvästi tärkeimmät elementit, mutta mukana on usein muitakin (lähinnä akustisia) soittimia.

Ns. toisen ja kolmannen aallon bändien äänimaailma on monipuolisempi. Siitä lisää ensi viikolla.