The Doors (1991) arvostelu – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray

Hannibal, tuotantokaudet 1–2 (2013–2014) arvostelu – ”Murder as a fine art”

hannibal_kausi_1
Hannibal, 1. kausi (2013)

Hannibalin (Yhdysvallat 2013–2015) ideana ei ole toistaa jo olemassa olevaa tarinamateriaalia tai kopioida Harrisin romaaneja ja vanhoja Hannibal-elokuvia. Tekijät ovat pikemminkin ottaneet Harrisin luomat hahmot ja tietyt tapahtumakuviot uuden sarjan pohjamateriaaliksi. Jaksojen alkuteksteissä kerrotaan sarjan suhteesta Harrisin tuotantoon: tuotanto on ”based on characters from the book Red Dragon”. Itse olisin ehkä muotoillut ajatuksen vielä höllemmin, esimerkiksi ”inspired by the characters from the book Red Dragon”.

Aika harvoin käy niin, että jokin sarja nappaa otteeseensa niin vahvasti, että mitään muuta ei tee mieli katsoa, mutta Hannibalin kanssa niin tapahtui.

hannibal-cast-2
Hannibalin main cast vasemmalta oikealle: profiloija Will Graham, FBI:n konsultti ja psykiatri Alana Bloom, FBI:n käyttäytymistieteiden laitoksen johtaja Jack Crawford, rikospaikkatutkija Brian Zeller, rikostoimittaja Freddie Lounds, rikospaikkatutkijat Beverly Katz ja Jimmy Price ja psykiatri Hannibal Lecter.

Mukavuusalueen ulkopuolelle

Hannibalin ensimmäinen tuotantokausi alkaa ajasta ennen Punaisen lohikäärmeen tapahtumia. FBI:n kouluttajana toimiva Will Graham (Hugh Dancy) saa työtarjouksen: Minnesotassa riehuu nuoria tyttöjä metsästävä sarjamurhaaja, joka pitäisi saada nalkkiin ja mielellään aika ripeästi. Koska profilointiin liittyvä kenttätyö on omiaan horjuttamaan Will Grahamin jo valmiiksi hippasen epävakaata henkistä tilaa, katsotaan olevan paikallaan, että hän aloittaa säännölliset tapaamiset terapeutin kanssa. Terapeutiksi valikoituu arvostettu Hannibal Lecter (Mads Mikkelsen).

Vaikka Graham saa tappajan kiinni, ruumiita tulee lisää. Sarjassa saadaankin metsästää jaksojen mittaan useita murhaajia. Yksi heistä on silti ylitse muiden.

HANNIBAL-graham
Will Graham on opas selittämättömään.

Hannibalin murhaajat ovat eräänlaisia visionäärejä, taiteilijoita. He eivät jätä jälkeensä pelkkiä ruumiita, vaan tarkoin suunniteltuja ja hiottuja kokonaisuuksia. Yrittäessään samastua tappajan näkökulmaan ja päätellä tämän mielenliikkeitä rikospaikalle järjestetyn asetelman perusteella Will Graham elävöittää samastumiskokemustaan toteamalla: ”This is my design”, ”tämä on minun kätteni työtä”. Kyse ei siis ole spastisen tappo-orgian jälkinäystä, vaan huolella suunnitellusta kokonaisuudesta – tableau-asetelmasta tai maalauksesta, jonka elementit ovat joskus olleet oikeita ihmisiä ja jonka taiteilija päästää käsistään ylpeydellä ja riemulla.

Nämä asetelmat ovatkin sarjan kiinnostavinta antia. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu visionäärimurhaajien lukumäärä. Tappajia nähdään kahden tuotantokauden mittaan sen verran monta, että kahden käden sormet eivät riitä heitä laskemaan. Suurin osa heistä esiintyy vain yhdessä tai kahdessa jaksossa hävitäkseen sitten lopullisesti, mutta poikkeuksiakin on.

HANNIBAL-silma
Rikospaikat on tehty katsottaviksi.

Uskottavuus on aina lajityyppisidonnainen seikka. Se, mikä on uskottavaa kauhuelokuvassa, ei välttämättä ole sitä draamaelokuvassa. Lajityypin lisäksi uskottavuuteen vaikuttaa teoksen uniikki, omalakinen maailma. Hannibalin tapauksessa katsojan on yksinkertaisesti hyväksyttävä visionäärimurhaajien (epäuskottavan) suuri lukumäärä osaksi sarjan kokonaisuutta. Se on paljon kysytty. Näin Willille saadaan runsaasti kiinnostavia profilointitilaisuuksia, ja sarjan juoni pystyy rullaamaan vauhdikkaasti eteenpäin.

Ymmärrän, että osa katsojista pitää tätä piirrettä häiritsevänä. En itsekään ole tähän ominaisuuteen erityisen ihastunut. Se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta välttämätön elementti.

Grahamin ammattitaito perustuu hänen samastumiskykyynsä. ”Osaan tuntea empatiaa ketä tahansa kohtaan”, hän toteaa. ”On kyse vilkkaasta mielikuvituksesta, ei persoonallisuushäiriöstä.” Sarjan mittaan mielikuvituksen ja patologian välinen raja alkaa kuitenkin sumentua. Grahamin samastumiskyky on myös hänen suurin heikkoutensa. Murhaajaan samastuessaan hän sulautuu hetkeksi tappajan mieleen, eikä tällaisessa prosessissa voi välttyä vahingollisilta vaikutteilta.

Sarjassa annetaan hienovaraisia viitteitä siihen, että Grahamin kyvyt eivät rajoitu pelkkään empatia- ja päättelykykyyn. Ajoittain hän tuntuu tietävän asioita, joita hän ei yksinkertaisesti voi tietää – aivan kuin hän pystyisi lukemaan muiden ihmisten ajatuksia tai aavistamaan, mitä jossakin toisaalla tapahtuu tietyllä hetkellä. Vihjeet tähän suuntaan ovat hyvin hienovaraisia, eikä niitä luultavasti huomaa ollenkaan, ellei niitä halua huomata.

”[Will Graham tekee] päätelmiä, joita ei voi selittää”, toteaa Jack Crawford. Ei siinä vielä mitään – mutta se, että nämä päätelmät osuvat aina oikeaan, tekee Grahamista erikoisyksilön. Taustalla häilyy  romantiikan ajalle ominainen taiteilijakäsitys: taiteilija on henkilö, jonka tulee pyrkiä työskentelyssään elvyttämään ja vahvistamaan sisäsyntyisiä, yliaistillisia kykyjään. Voidakseen jäljittää murhaaja-taiteilijoita on profiloijan saatava oma sisäinen taiteilijansa havahtumaan.

HANNIBAL-suurta-symboliikkaa
Uimahallin pesuhuoneessa nähdään suurta symboliikkaa.

Hannibal Lecter goes Twin Peaks

Entäs sitten kaksikon toinen osapuoli, Hannibal Lecter? Hän on hienostunut ja sivistynyt – osa ekonomista, kulttuurista, sosiaalista ja intellektuaalista eliittiä. Vapaa-ajallaan hän harrastaa lukemista, lyijykynäpiirustusta, cembalonsoittoa ja ruuanlaittoa. Sanalla sanoen, Hannibal on hirveä snobi. Samalla hän on yhteisönsä pohjasakkaa: ihmissyöjä ja murhaaja. Suurin osa katsojista tuntee Hannibalin pimeän puolen jo ennalta, ja nekin, jotka eivät ole Hannibalin hahmoon aiemmin tutustuneet (onko sellaisia?), saavat heti sarjan ensimmäisessä jaksossa tietää hänen salatusta luonteestaan.

Hannibal toteuttaa siirtonsa niin rationaalisesti, että häntä on oikeastaan kovin vaikea pitää mielenvikaisena. Kysymys siitä, onko halu murhata ja syödä muita ihmisiä mikään mielenvikaisuuden mittari, alkaa tuntua jotenkin epäoleelliselta. Hannibalia ajaa uteliaisuus. Hän toimii, koska haluaa tietää, kuinka muut reagoivat hänen liikkeisiinsä.

En osaa kuvitella rooliin Mads Mikkelseniä parempaa näyttelijävalintaa. Myös Benedict Cumberbatch olisi luultavasti voinut selvitä roolityöstä kunnialla.

HANNIBAL-lecter
Hannibalin kravatti on aina suorassa.

Vaikka Hannibal syyllistyy mitä hirvittävimpiin tekoihin vain huvittaakseen itseään ja tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, hän kohtelee uhrejaan tavallaan hyvin helläkätisesti. Teurasihminen muuttuu hänen taitavissa otteissaan gourmet-ateriaksi. Kuvitelkaapa Hannibalin hahmo nekrofiilinä – onnistuuko? Ei. Eläimellisyys tai primitiivisyys eivät istu Hannibalin sofistikoituneeseen olemukseen millään tavoin. Kannibaalinakin hän on sivistynyt, taitava ja täsmällinen.

Hannibalin keittiötouhuja päästään seuraamaan sarjan mittaan lähes jokaisessa jaksossa. Ruuan ja kulinarismin keskeisyydestä kertoo se, kuinka jaksot on nimetty: ensimmäisen tuotantokauden jaksojen nimet ovat ranskalaista ruokasanastoa, toisella kaudella taas käytetään japanilaisen keittiön termistöä. Kolmannen kauden jaksojen nimet on kuulemma lainattu italialaisesta keittiöstä. – Hannibalin kokkailut esitetään usein ripeänä montaasina – ne ovat kuin parodiaa kokkiohjelmista tai ruokakauppojen tv-mainoksista, joissa vihannekset lentelevät ja viipaloituvat hidastetusti. Montaasien taustalla soi iloinen taidemusiikki.

HANNIBAL-ateria
Hannibal (kesk.) ehtii tarjota kahden tuotantokauden puitteissa Jackille (oik.) ja Willille (oik.) monta ateriaa.

Hannibal erottuu sarjojen massasta edukseen ennen kaikkea visuaalisen ja äänellisen omaperäisyytensä vuoksi. High speed -kamera on ollut ahkerassa käytössä. Nopeutukset, hidastukset, jaettu kuva-ala, taaksepäin pyörivä kuvavirta ja kolho musiikki tekevät sarjassa kuvatuista tilanteista eläviä ja auttavat katsojaa pääsemään syvemmälle Will Grahamin kokemusmaailmaan. Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä runsaammin subjektiivisten tunne-elämysten kuvittamista ja harhanäkyjä, jotka on toteutettu tyylillä ja taidolla. Ylipäätään sarjan visuaalinen ilme on värimäärittelyistä ja näyttämöllepanosta lähtien johdonmukainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen.

Sarjan vastaava tuottaja Brian Fuller on maininnut ottaneensa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, millaisen tulkinnan David Lynch olisi tehnyt Hannibalin ja Will Grahamin tarinasta. Sarjaa onkin helppo rinnastaa Lynchin tekeleisiin. Vertailukohtaa voi hakea ainakin Twin Peaksista, jota yhdistää Hannibaliin paitsi rikossarjan lajityyppi, myös se, että päähenkilönä on murhia selvittelevä, psyykkisesti lahjakas mies. Visuaalisesti ja tunnelmaltaan Hannibal on kuitenkin lähempänä Lynchin synkähköä myöhäistuotantoa – Lost Highwayta, Mulholland Drivea ja Inland Empirea.

HANNIBAL-sarvet
Hirvieläimet ja niiden sarvet ovat Hannibalin toistuvia motiiveja….
HANNIBAL-musta-hirvi
…tähän tapaan.

Ensimmäisellä kaudella sarja ei muodosta ainakaan mitään selkeää ristiriitaa Harrisin romaaneihin tai muihin Hannibal-elokuviin nähden – se ainoastaan täyttää aukkoja ja kuvaa tapahtumia, joita aiemmissa teoksissa on ainoastaan sivuttu tai joita ei ole käsitelty lainkaan. Sarjan tapahtuma-aika on toki eräänlainen ristiriitatekijä: Hannibal-sarja kuvaa 2010-lukua siinä missä aiemmat Hannibal-teokset (jotka kuvaavat sarjan tapahtumia myöhäisempiä vaiheita) sijoittuvat selvästi varhaisempaan maailmanaikaan. Myös hahmojen ominaisuuksia on hieman muuteltu: Will Graham kuvataan sarjassa sinkkumiehenä, Thomas Harrisin romaanissa ja elokuvissa hänellä on vaimo ja lapsia. Freddie Lounds on kokenut käsikirjoittajien kourissa vielä kovempia: hänen sukupuolensa on vaihtunut.

HANNIBAL-freddie
Punaisessa lohikäärmeessä Freddie Loundsia esitti edesmennyt Philip Seymour Hoffmann. Hannibal-sarjassa hän on muuttunut simpsakaksi punapääksi.

Toisella kaudella mukaan tulee elementtejä, jotka ovat jo ilmiselvässä ristiriidassa Harrisin romaaneissa esitettyjen tapahtumien kanssa. Harris-fanit ehkä pitävät tätä ongelmana, mutta itse en ole asiasta pahoillani. Sanon tämän taas kerran: uskollisuus on ihmisten, ei artefaktien ominaisuus. Adaptaatio ja romaani ovat molemmat artefakteja, eikä artefakteilta voi edellyttää uskollisuutta toisille artefakteille. Siksi vaatimukset elokuvien ja sarjojen uskollisuudesta alkuperäisteoksille ovat aika hölmöjä. Hannibalissa vatkataan ja veivataan alkuperäistekstien juonikulkuja, mutta mitä sitten? Nehän ovat vain pohjamateriaalia.

Taannoin ihmettelin Fight Clubin korkeaa ikärajaa, nyt täytyy kummastella samaa Hannibalin kohdalla. Sarjan mittaan nähdään paljon ja pahasti silvottuja ruumiita. On nainen, joka on viipaloitu ohuiksi siivuiksi kuin paahtoleipä Fazerin tehtaalla. On kaksi uhria, joiden karvoilla hehkuu Glasgow-hymy. On ihminen, jolta amputoidaan kaikki neljä raajaa, ja toinen, joka nähdään istumassa keittiön pöydällä suolet sylissään – tässä vain muutamia esimerkkejä sarjan graafisesta luonteesta. Tämän paketin etiketissä komeilee K16-leima.

Tiedän, että homma toimii nykyään vähän eri tavalla kuin Fight Clubin ensi-illan aikaan. Mikään viranomaiselin ei enää automaattisesti tarkista elokuvia tai tv-sarjoja. Kavi puuttuu asiaan ainoastaan, kun levittäjien antamista ikärajoista valitetaan. Levittäjien intresseissä on saada levittämilleen teoksille mahdollisimman laaja yleisö, joten ikärajat hilataan niin alas kuin kehdataan.

Mutta kääntyykö tämä alhaisten ikärajojen markkinointitekniikka jossain vaiheessa itseään vastaan? Kuluttajat ovat valmiita maksamaan luksustuotteista enemmän osittain juuri siksi, että hinta koetaan lupaukseksi laadusta. Myös ikärajat ovat lupauksia, jotka koskettavat paitsi lapsia, myös niitä aikuisia, jotka ovat alttiita ahdistumaan raisun elokuvailmaisun edessä. TL;DR: Hannibalille olisi mielestäni kuulunut K18-ikäraja.

Hannibal on yksi tämän vuosikymmenen parhaista televisiosarjoista. Se on parempi kuin Twin Peaks. Se on melkein yhtä hyvä kuin True Detectiven ensimmäinen kausi. Katsokaa. (Spoilerivaaran vuoksi en suosittele tsekkaamaan kakkoskauden traileria, ellei ykköskausi ole jo katsottu.)

Tsekkaa myös Hannibalin 3. tuotantokautta koskeva tekstini.

*****

Fight Club (1999) arvostelu – Massojen klassikko

FIGHT CLUB
Fight Club (1999)

Fight Club (Yhdysvallat 1999) kuuluu niihin elokuviin, joita en vain tajua. Pidän Edward Nortonista – hänessä on ihanaa, nuhjuista karismaa. Pidän Brad Pittistä – kuka nainen ei pitäisi? David Fincherista en erityisemmin pidä enkä aivan täysin voi ymmärtää häneen liittyvää hypeä. Pidän Fight Clubia ympäröivästä aurasta – pidän melkein kaikista Fight Clubin detaljeista. Mutta varsinainen big picture, elokuvan aiheet ja teemat ja tavat, joilla niitä käsitellään, muodostavat mielestäni ihan viihteellisen, mutta melko mielikuvituksettoman ja jopa lattean kokonaisuuden.

Edward Norton on elokuvan anonyymi päähenkilö ja minäkertoja, joka edustaa kaikkia maailman miespuolisia valkokaulustyöläisiä. Häntä vaivaavat valkoiselle keskiluokalle ominaiset ongelmat: unettomuus, tarve hahmottaa oma persoonallisuus kotiin kerätyn krääsän kautta, täydellinen turtuneisuus ympäröivälle maailmalle, Ikea-addiktio. Kun elämässä ei ole mitään todellisia ongelmia, tulee ongelmien puutteesta paradoksaalisesti ongelma.

Tunteakseen edes jotakin pumpulilla pehmustetussa keskiluokkaisessa todellisuudessa minäkertoja alkaa osallistua erilaisiin vertaistukiryhmiin. On kivessyöpää, tuberkuloosia, veriloisia. Tosiasiassa häntä ei vaivaa mikään fyysinen sairaus – hän ainoastaan tahtoo saada palasen tukiryhmiin osallistuvin ihmisten tunnepaiseista. Tukiryhmien sallivassa ja epätoivoisessa ilmapiirissä hän voi tuudittautua pehmoiseen itkuun, mikä ei kotona onnistu.

FC marla norton
Marla Singer ja anonyymi minäkertoja ovat huijareita.

Itkuryhmät ovat sinänsä mukiinmenevä ratkaisu elämän totaaliseen tunnetyhjiöön. Vielä paremman ratkaisun tarjoaa kuitenkin Tyler Durden (Pitt), johon minäkertoja tutustuu sattumalta eräällä loputtomista lentomatkoistaan. Tyler on jotain aivan muuta kuin minäkertoja: äänekäs kaveri, joka ei karta riskejä. Erinäisten outojen käänteiden seurauksena minäkertoja päätyy asumaan Tylerin luo rähjäiseen, hylättyyn rakennukseen. Jo tämä on minäkertojan paperinkalpealle persoonalle epätyypillistä – eikä tässä vielä kaikki. Tylerin päähänpiston seurauksena miehet alkavat harrastaa keskenään katutappelua. Hiljalleen heidän joukkoonsa liittyy muitakin elämäänsä turtuneita tylsimyksiä. Syntyy Tappelukerho, ”Fight Club”.

Taustalla hummailee vähävarainen ja itsensä outoon loukkoon ajanut Marla Singer (Helena Bonham Carter), jonka minäkertoja on tavannut jossakin lukuisista poruporukoista. Marla on kuten minäkertoja: huijari, jota ei oikeasti vaivaa mikään muu kuin täydellinen tunnekooma. Minäkertoja tuntuu olevan jo syttymäisillään Marlan kolholle charmille, mutta Tyler nappaakin naisen itselleen. Kukapa huolisi villasukkia, jos tarjolla on katu-uskottavat bikerbootsit.

FC tyler norton
Paita ja peppu: saippuakauppias Tyler Durden ja anonyymi villasukka.

Fight Club kasvaa. Kaupungit ovat täynnä tylsistyneitä miehiä, jotka kaipaavat rikkinäisiä rystysiä ja veren makua. Tausta-ajatus on kai se, ettei mies pääse metsästäjävietistään irti, olivat hänen kauluksensa kuinka tärkätyt tahansa. Idea on aika paljon käytetty ja minusta suorastaan kliseinen, mutta annettakoon se anteeksi. En ylipäätään aivan tiedä, kuinka nämä testosteroninkatkuiset eternal warfare -läpät pitäisi fiktiossa ottaa. Ehkä ne pitäisi vain hyväksyä eräänlaisena kerronnan välineenä tai tukirakenteena siinä missä onnelliset loput tai ajan kulkua tiivistävät montaasit.

Se, mitä katsoja saa elokuvan lopussa tietää, on kai elokuvan ”se juttu” – elementti, jonka pitäisi tehdä tästä hyvä elokuva. Minusta tuo juju, josta on spoilereiden välttämiseksi puhuttava kierrellen ja kaarrellen, on puhki kulutettu ja mielikuvitukseton. Tämä oli jännä kikka esimerkiksi eräässä 60-luvun kauhuklassikossa, mutta sen jälkeen sitä on ehditty kuluttaa niin monessa elokuvassa, että se ei enää yksin riitä tekemään kokonaisuudesta klassikkoa. Niin: minun on vaikea ymmärtää, miksi niin moni tuntuu juuri lopun megajujun vuoksi pitävän Fight Clubia suurenakin mestariteoksena.

Loppuun ikärajaihmettelyä. Elokuva sai kotimaan teatteriesityksessä K18-leiman. Ehhh!? VHS-julkaisua varten elokuvasta leikattiin jotain pois, ja ikäraja laski K16:een. Itse olen nähnyt aiemmin VHS-leikkauksen ja nyt uusintakierroksella teatterileikkauksen, joka näyttää kulkevan Suomessa edelleen K18-leiman alla. K16-luokituksen saaneissa kauhuelokuvissa näkee nykyään paljon pahempaakin myllytystä (äkkiseltään mieleen tulee ainakin American Horror Storyn kakkoskausi, joka leviää Suomessa K16-ikärajalla), joten täytyy taas ihmetellä, että mitä ihmettä ne siellä elokuvatarkastamolla ovat oikein ajatelleet. No, nää on näitä.

*****

Discshop 2DVD / Blu-ray

Nälkäpeli (2012) arvostelu – Dystopiaa ja sirkushuveja teineille

NALKAPELI julkka
Nälkäpeli (2012)

Nyt ymmärrän paremmin, mistä möly Jennifer Lawrencen ympärillä johtuu. Hänen roolisuorituksensa Nälkäpelissä (The Hunger Games, Yhdysvallat 2012) on nimittäin sen verran hyvä, että ne Lawrencen piirteet, joihin en ole niin ihastunut, unohtuvat.

Ennakkotietoni Nälkäpelistä rajoittuivat lähinnä lyhyeen luonnehdintaan siitä, että kyseessä on ”jenkkien Battle Royale”. Elokuvan katsottuani lisäisin tähän kuvaukseen painokkaan maininnan siitä, että Nälkäpeli on leimallisesti nimenomaan K-12-elokuva eli huomattavasti K-18-lätkän napannutta Battle Royalea leppoisampi kokonaisuus. Koska olen kurttuinen ja tylsämielinen eukko, olisin harkinnut myös Nälkäpelille korkeampaa ikärajaa tai leikellyt muutamia ikäviä juttuja pois.

Eletään Yhdysvaltain raunioista syntyneessä, Panem-nimisessä valtakunnassa, joka koostuu 12 vyöhykkeestä. – Excusez-moi mon pilkunviilaus, mutta mikä ihmeen panem? Kyseessähän on latinankielisen, leipää tarkoittavan panis-sanan yksikön akkusatiivi. Kuulostaa jonkun latinaa taitamattoman pölkkypään keksimältä viittaukselta sananlaskuun panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Newsflash: kaikki kielet eivät ole kuten englanti. Latinassa substantiivit taipuvat samalla tavalla kuin esimerkiksi suomessa: lisäämällä kirjaimia sanan vartalon perään. Miten olisi Leipää-niminen valtakunta? ”Lomailimme viime kesänä Leipäässä, oli hieno reissu.” Kuulostako hyvältä?

No, se lingvistisestä sivupolusta. Panemia hallitaan Capitol-pääkaupungista käsin autoritäärisin ottein. Elintaso ja olosuhteet vaihtelevat vyöhykkeiden välillä valtavasti. Kenties suurin ero on juuri hyvinvoivan, vauraan Capitolin ja köyhän 12. vyöhykkeen välillä. Vuosikymmeniä elokuvan kuvaamaa ajanjaksoa aiemmin ulkovyöhykkeet ovat nousseet kapinaan Capitolia vastaan (ilmeisesti aivan hyvästä syystä). Muistutukseksi tästä epäonnisesta kapinasta Panemissa järjestetään vuosittain Nälkäpeli-niminen mediaspektaakkeli.

NALKAPELI-julistus
Rajavyöhykkeeltä pääkaupunkiin: Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Nälkäpeliin valitaan arpomalla jokaiselta vyöhykkeeltä yksi naispuolinen ja yksi miespuolinen tribuutti eli osallistuja. Arvonta suoritetaan vyöhykkeen kaikkien 12–18-vuotiaiden kesken. Kun tribuutit on valittu, he läpikäyvät lyhyen koulutusjakson, minkä jälkeen varsinainen peli alkaa: tribuutit vapautetaan areenalle eli metsäiselle alueelle, jossa he taistelevat nälkää, vilua ja toisiaan vastaan kuolemaan saakka. Kun tribuuteista on hengissä enää yksi, on Nälkäpelin voittaja löytynyt. Koko prosessi televisioidaan kaikille vyöhykkeille mukavasti rapisevana massaviihteenä.

Yhteistä Battle Royalen kanssa on siis se, että sattumanvaraisesti valitut teinit pistetään tappamaan toisiaan tiukasti valvotussa ja kontrolloidussa ympäristössä. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Nälkäpelin nuoret nimittäin suhtautuvat spektaakkeliin varsin toisella tavalla kuin Battle Royalen hemmotellut teinit: taistelu, jopa kuolema on heille luonnollinen asia. Vastentahtoiset tribuutit ovat järkyttyneitä valinnastaan, mutta hyväksyvät kuitekin kohtalonsa melko nopeasti.

Katniss Everdeen (Lawrence) tarjoutuu Nälkäpeliin vapaaehtoisena siskonsa tilalle. Katniss on alusta lähtien jollain tapaa erilainen kuin muut tribuutit. Hänellä on vaikeuksia ymmärtää, kuinka tärkeää sosiaalisesti miellyttävä esiintyminen on Nälkäpelissä menestymisen kannalta. Vaikka Katniss on varsin edustavan näköinen, julkisuuden valokeilassa keimailu, joka on olennainen osa Nälkäpeliä, ei ole hänelle luontevaa.

NALKAPELI-show
Aluksi Nälkäpeli on kuin mikä tahansa televisiospektaakkeli…
NALKAPELI-puussa
… mutta kun peli pääsee alkamaan, tunnelma muuttuu.

Nälkäpelistä on helppo löytää yhtymäkohtia tänä päivänä vallitsevaan julkkiskulttuuriin. Äärimmäisin esimerkki lienee Big Brother, joka eroaa Nälkäpelistä oikeastaan vain siinä, että osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja että osallistujia ei kannusteta fyysiseen väkivaltaan toisiaan kohtaan. Valvonta, kontrolli ja osallistujien kilpailu toisiaan vastaan ovat aivan yhtä armottomia. Osallistuminen spektaakkeliin voi määrittää yksilön elämää vielä vuosia myöhemmin.

Ja tällaisesta skenaariosta tehdään teineille ja nuorille aikuisille suunnattu, jättimäisellä mainoskampanjalla esille nostettu elokuvasarja. Minusta tämä on jotenkin ironista. En tiedä, onko kohdeyleisön tarkoitus tajuta elokuvasarjassa kuvatun maailman yhtäläisyyksiä tosi-tv-viihdekoneistoon, jonka tuotteita he itsekin ahmivat ilta toisensa jälkeen. En tiedä, kuinka fiksuja tämän päivän teinit ovat – toivottavasti heidän itsekriittinen silmänsä on sen verran tarkka, että analogiat Panemin ja tämän päivän maailman välillä avautuvat heille.

Big Brotherin lisäksi toinen Nälkäpelin ideaan selvästi vaikuttanut ilmiö ovat antiikin gladiaattoritaistelut. Ei liene sattumaa, että Nälkäpelin pöheikköisestä tapahtumaympäristöstä puhutaan nimenomaan areenana. Suzanne Collinsin romaanisarja, johon elokuvat perustuvat, on kuulemma itänyt osittain antiikin mytologiasta haettujen vaikutteiden, eritoten Minotauros-myytin. Yhteys Minotaurokseen tuntuu kyllä varsin pinnalliselta, mutta ehkä en vain osaa katsoa oikein.

Minusta ei tullut Nälkäpeli-fania. En osaa vielä sanoa, halunko nähdä elokuvasarjan myöhempiä osia. Tämänhetkisen fiiliksen pohjalta luulen, että jätän jatkon väliin.

*****

Discshop DVD / DVD + Blu-ray