Yövieraat (1986) arvostelu – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****

Goyan aaveet (2006) arvostelu – Kelpo aineet, kehno kakku

goyan_aaveet
Goyan aaveet (2006)

Vasta kun pääsin katsomasta Miloš Formanin oivaa elokuvaa Mozartista, eksyi käsiini ohjaajan toinen taiteilija-aiheinen elokuva, Goyan aaveet (Espanja/USA 2006). Koska Amadeus on loppujen lopuksi aika kaukana taiteilijaelämäkerrasta, osasin suhtautua epäillen ajatukseen Goyan aaveista elämäkertaelokuvana. Se kannatti. Elokuvan ydin ei nimittäin ole niinkään espanjalainen kuvataiteilija Francisco Goya (1746–1828), vaan Espanjan yhteiskunnalliset vaiheet 1700-luvulla. Ensin maa kituu inkvisition kynsissä, sitten Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Goya ja muut elokuvan (ei-historialliset) henkilöhahmot toimivat lähinnä tämän historiallisen kauden elävöittämisen apuvälineninä, ja siksi Goyan nimen käyttäminen elokuvan nimessä ja muussa markkinoinnissa tuntuu hieman harhaanjohtavalta.

Sinänsä tämä on sääli, sillä Goyan persoona ja työt olisivat yksin riittäneet aiheeksi elokuvalle, ja miehestä olisi varmasti saanut aikaiseksi todella kiinnostavan taiteilijaelämäkerran. Tekijät ovat kuitenkin valinneet toisenlaisen lähestymistavan, ja se on katsojan hyväksyttävä. Ja Goyan elämästä on toki tehty muitakin elokuvia, joista yhteenkään en tosin toistaiseksi ole tutustunut.

GOYAN-AAVEET-goya
Goya työnsä ääressä

Goya (Stellan Skarsgård) on joutunut kirkon epäsuosioon, sillä hänen töitään pidetään epäsopivina ja paholaismaisina. Tästä huolimatta veli Lorenzo Casamares (Javier Bardem) on palkannut Goyan maalaamaan muotokuvansa. Lorenzon mielestä Goyan maalaukset eivät sinällään ole syntisiä tai pahoja, vaan ainoastaan paljastavat maailman pahuuden, eikä peiliä sovi syyttää, jos naama on vino. Taustalla häärii Goyan mallina poseeraava kaunis Inés (Natalie Portman), joka epäonnekseen joutuu Lorenzon jälleen virvoittaman inkvisition kynsiin.

GOYAN-AAVEET-lorenzo
Lorenzo puolustaa Goyan taidetta muiden kirkonmiesten edessä.

Peruskuvio on kasassa: Lorenzo edustaa väkivaltaista ja pelottavaa valtakoneistoa, Inés viatonta ja heikkoa uhria ja Goya auttajaa, joka yrittää neuvotella näiden kahden tahon välillä ja hillitä valtakoneiston pahansuopuutta. Katsoja samastuu ensisijaisesti Goyan tiedolliseen ja emotionaaliseen näkökulmaan, ja juuri siksi Goya jää elokuvassa sivustakatsojaksi: hän ei ole elokuvan sankari eikä keskus, vaan Inésin ja Lorenzon kohtaloiden todistaja – eräänlainen näkymätön, yhdistävä linkki katsojan ja elokuvan maailman välillä.

GOYAN-AAVEET-ines
Inés saa kutsun inkvisition kuultavaksi.

Vaikka Stellan Skarsgård hoitaa Goyan roolin vankalla ammattitaidolla, olisi näyttelijävalintaa kannattanut kenties miettiä hetki pidempään. Goya on leimallisesti espanjalainen hahmo ja Goyan aaveet espanjalais-amerikkalainen tuotanto. Stellan Skarsgård taas on tanskalaisen näköinen ruotsalainen. Oikeastaan pitkätukkaisesta Skarsgårdista tulee mieleen Bilbo Bagginsia Peter Jacksonin Tolkien-tuotannoissa näytellyt Ian Holm.

Javier Bardemissa on ainesta elokuvan kiintotähdeksi. Ikävä kyllä Lorenzon (joka on ainakin etäistä sukua Matthew Lewisin The Monk -romaanin päähenkilölle) kuvaus jää pintapuoliseksi, eikä katsoja aivan ota selvää, mitkä kulloinkin ovat hänen tavoitteensa ja motiivinsa. Lorenzon mietteiden ja aatteiden syvällisemmässä kuvauksessa olisi eittämättä ollut, mistä ammentaa, mutta nyt hänenkin hahmonsa kuvaus jää pinnalliseksi. Goya ja Inés ovat Lorenzon rinnalla pelkkiä haahuilevia statisteja.

Periaatteessa kuvio on kiinnostava. On Goyaa, on Formania ja lisäksi hyvät näyttelijät. Silti: ei tämä oikein toimi, ja koska elokuvan perusainekset ovat niinkin lupaavat, on pettymys sitä suurempi. Käsikirjoitus on sekava, ja jotakin olisi ollut hyvä jättää pois. Ehkä se jokin on juurikin Goyan hahmo, joka ei tuo elokuvaan juuri muuta mielenkiintoista kuin komean nimen ja pari elokuvan juoneen köykäisesti liittyvää painokuvaa.

*****

CDON VOD

Yön kirkas tähti (2009) arvostelu – Itkemme ja vatvomme

En ole Jane Campionin elokuvien kohderyhmää. Pidän hänen elokuviaan vetelinä, imelinä ja puuduttavan melodramaattisina. Piano (1993) tosin oli mielestäni näkemisen arvoinen elokuva ja olen jopa hyvän aikaa suunnitellut katsovani elokuvan uudelleen, mutta epäilen tämän johtuvan pikemminkin kyseisen elokuvan varsin ammattiaitoisesta ja karismaattisesta näyttelijäkunnasta (Keitel! Hunter!) kuin elokuvan juonesta tai Campionin ohjaustyylistä.

YÖN KIRKAS TÄHTI julkka
Yön kirkas tähti (Iso-Britannia/Australia 2009)

Vaikka oma suhteeni Campioniin oli selvä, Yön kirkas tähti (Bright Star, Iso-Britannia/Australia 2009) onnistui yllättämään. Kyseessä on oivallinen esimerkki elokuvasta, jota arvioidessani minun täytyy pohtia selvästi erikseen sitä, pidinkö elokuvasta (no, tätä ei tarvitse edes pohtia), ja sitä, kuinka hyvin elokuva täyttää omat raaminsa. Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa tappavan tylsänä, ylitunteellisena ja siirappisena — jopa Campionin mittapuulla. Oman lajityyppinsä puitteissa se sen sijaan on varmaankin vähintäänkin siedettävä kokonaisuus.

Eletään vuotta 1818. Muodista ja ompelemisesta kiinnostunut Fanny Brawne (Abbie Cornish) iskee silmänsä nuoreen, köyhään runoilijaan, John Keatsiin (Ben Whisahw). Fanny tahtoo oppia lukemaan ja ymmärtämään runoutta ja saakin herra Keatsin antamaan itselleen kirjallisuusaiheisia yksityistunteja. Kohta käy selväksi, että romanttinen kiinnostus on molemminpuolista. Parin suhde ei kuitenkaan voi vakiintua, sillä varattomana Keats ei voi viedä Fannya vihille.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-joulukuusi
Fanny tykkää isoista kauluksista.

Kyseessä on siis klassinen ja usein toistettu tarina: poika ihastuu tyttöön ja tyttö ihastuu poikaan, mutta he eivät epäonnisten olosuhteiden vuoksi voi saada toisiaan. Perinteisen tarinarungon käyttämisessä ei ole mitään vikaa, mokomaan joutuu kaikennähneessä nykymaailmassa tukeutumaan puoliväkisin. Oma variaationsa pitäisi kuitenkin kertoa omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla. Campionin variaatio ei pysty täyttämään näistä vaatimuksista kumpaakaan.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-hattumuotia
Nuorta lempeä ja hattumuotia 1800-luvun malliin

Yön kirkkaan tähden suurin ongelma on elokuvan apaattinen ja alakuloinen yleistunnelma. Elokuvan alkua ja ensi-ihastusta lukuun ottamatta juuri kellään ei ole elokuvassa mukavaa, eikä toivoa paremmasta näy. Niille, jotka katsovat elokuvia ns. tunne edellä, tämä voi olla miellyttävää. Periaatteessa elokuvassa on läsnä mahdollisuus samastumiseen ja myötäelämiseen. Käytännössä henkilöhahmot jäävät niin ohuiksi ja persoonattomiksi, että vain yliempaattinen katsoja voi samastua heihin.

Elokuvan maailma on pysähtynyt ja ankea. Tämä näkyy myös elokuvan kuvaustyylissä. Kameraa ei juuri liikutella, ei etenkään sisätiloihin sijoittuvissa kohtauksissa. Kuvakulmat ja sommitelmat ovat sinänsä kauniita, mutta silti omiaan luomaan elokuvaan staattisen ja tomuisen yleisvaikutelman. Sen sijaan silloin, kun kamera ja tunkkaiset henkilöhahmot päästetään ulkoilmaan, tapahtuu jotain: kuvaus saa happea, maisemat heräävät eloon ja kertovat jotakin myös keskushenkilöiden tunteista ja mielialoista.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-pelto
Tarinallisesti ei-niin-kiinnostavaankin elokuvaan voi mahtua kauniita frameja.

Dialogiin on ripoteltu sinne tänne sitaatteja runoista. Fanny yrittää vakuuttaa Keatsia ja tämän ystävää Brownia (Paul Schneider) omasta lukeneisuudestaan laskettelemalla ulkomuistista pitkiä pätkiä Keatsin lyriikkaa. Elokuvan loppupuolella nähdään oikea runobattle, jossa Fanny ja Keats lurittelevat vuorotellen säkeitä samasta runosta. En tiedä, mitä elokuvan tekijät ovat tällä ylenpalttisella siteeraamisella yrittäneet ilmaista — minun silmissäni nämä kohtaukset näyttivät lähinnä koomisilta. Aivan kuin tarkoituksena olisi ollut tehdä parodiaa 1800-luvun yläluokkaista elämää koskevista representaatioista.

Ehkä kyse on yrityksestä synnyttää selkeämpi kytkös elokuvan ja runoilija John Keatsin (1795—1821) tuotannon välille — onhan kyseessä kuitenkin elämäkerrallinen elokuva. Nyt yhteydet Keatsin runouden ja tarinankäänteiden välillä jäävät kovin köykäisiksi. Sitä, miten uskollinen elokuva on Keatsin elämäkerralle, en osaa kommentoida, eikä tämä kysymys taida elokuvan lyhyen kokonaisarvioinnin kannalta kovin kiinnostava.

Jos antaisin elokuville tähtiä pelkästään siltä pohjalta, ”tykkäsinkö vai enkö tykännyt”, olisi tämä elokuva ansainnut vain yhden tähden. Pianonkin taidan toistaiseksi jättää katsomatta.

*****