Pandoran lipas (1929) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 27.1.2020

Pandoran lipas (1929)

Pandoran lipas (1929) on saksalaisen mykkäelokuvan viimeisiä huippuelokuvia. Sibafestissä Pandoran lipasta säestivät laulajat Susanna Lukkarinen, Maija Sariola ja Eeppi Ursin sekä äänipöytää operoiva Antti Suomalainen.

Pandoran lipas kertoo sensuellista Lulusta (Louise Brooks). Lulu tanssii työkseen ja viettää vapaa-aikansa rennossa miesseurassa. Hän on uutiskustantaja Schönin rakastajatar ja tämän pojan Alwan ystävä. Kun Alwa ihmettelee, miksei hänen isänsä mene naimisiin Lulun kanssa, isä jyrähtää: ”Avioliitto sellaisen naisen kanssa olisi itsemurha!” Lulu kelpaa Schönille seuraksi hauskanpitoon, muttei mihinkään muuhun. Sen sijaan Schön suunnittelee avioliittoa sisäministerin tyttären kanssa. Kun Lulu kuulee näistä suunnitelmista, hän pettyy ja yrittää saada Schönin luopumaan avioliittoaikeistaan – turhaan.

Lulu ei sylje lasiin.

Lulu päätyy esiintymään varietee-esityksessä, jota Alwa ja Schön järjestävät. Varieteen takahuoneen tapahtumat kulminoituvat skandalöösiin draamaan, jonka seurauksena Schön päättää kuin päättääkin naida sisäministerin tyttären sijaan Lulun. Ja kuinka ollakaan, hänen aiempi luonnehdintansa siitä, kuinka vaarallista Lulun naiminen on, osoittautuu hämmästyttävän oikeaksi.

Vaarallisuus. Lulu tuo mieleen The Neon Demon -elokuvan Jessen sanat: You know what my mother used to call me? Dangerous. — — She was right. I am dangerous. Lulu on iloinen ja kaunis kuin kuva, mutta silti vaarallinen – tietämättään ja tahtomattaan. Hän ei ole paha eikä edes itsekäs – ja silti miehet eivät hänen läheisyydessään ole turvassa.

Lulu ja herra Schön

Pandoran lipas esiintyy elokuvassa vain sisäkkäiskertomuksessa. Kreikkalaisessa mytologiassa Pandoran haltuun uskottiin lipas, joka kätki sisälleen kaikki maailman vitsaukset. Pandora raottaa lipastaan, jolloin vaivat ja vaikeudet levisivät pitkin maailmaa. Tarina on läheistä sukua Raamatun kertomukselle syntiinlankeemuksesta: nainen menee ja mokaa, ja sen vuoksi koko maailma on pilalla.

Paitsi ei sentään aivan. Pandora on antiikin kertomuksessa vain välikappale, joka sattuu avaamaan jotain mitä ei pitäisi avata (ellei lipasta sitten haluta nähdä vertauskuvana naisen alapäälle – se avaakin oven aivan toisenlaiseen tulkintaan). Tässä mielessä Pandora ja Lulu muistuttavat toisiaan paljon: He eivät ole pahoja tai ilkeitä. He eivät halua satuttaa ketään – sen sijaan ihmiset heidän ympärillään ajautuvat satuttamaan toisiaan. Vaikka olin havaitsevinani elokuvan alkupuolella siinä misogynistisiä sävyjä, päädyin kuitenkin lopulta tulkitsemaan Lulun tarinan uhriksi. Pandoran lipas kertoo enemmän miehistä kuin naisista.

Toisinaan Lulu tuo mieleen toisen saksalaisen mykkäelokuvan merkittävän naishahmon eli Metropolisin robotti-Marian. He ovat molemmat tuotteita – olentoja, jotka on muovattu sellaisiksi kuin he ovat ja jotka eivät yksinkertaisesti voi olla mitään muuta kuin ovat. Metropolisin robotin on luonut ilkeä tiedemies laboratoriossaan – Lulun puolestaan on synnyttänyt yhteiskunta hänen ympärillään. Tästä todistaa myös Lulun ystävän luonnehdinta: Lulu on kasvanut lapsesta pitäen kahviloissa ja kabareissa. Hänen ainoat valuuttansa ja pääomansa ovat kaunis hymy ja solakka vartalo. Kuinka hän siis voisi olla mitään muuta kuin hän on?

Lulu ja Alwa

Pandoran lippaan viehätysvoima piilee sen rytmissä. Ohjaaja G. W. Pabst ei praimeile tai kikkaile, vaan luottaa vakaalla kädellä toteutetun leikkauksen voimaan. Toisin kuin samalla vuosikymmenellä toimineet ekspressionistit, Pabst ei kiinnitä huomiotamme elokuvamediaan sinänsä – tärkeintä on tarina, jonka hän tahtoo kertoa. Ja sen hän kertoo taloudellisesti, vakuuttavasti ja tehokkaasti.

Kiltisti hymyilevä Louise Brooks onnistuu roolissaan. Hän on samanaikaisesti sekä sensuelli että viaton. Naurava femme fatalemme näyttää saavan aitoa, vilpitöntä iloa siitä, että pääsee istumaan vanhempien miesten syleihin, milloin kenenkin käpälöitäväksi – hänessä on nymfomaniaan viittaavia ominaisuuksia. Hänellä on tasan kaksi mielialaa: hän on joko ylitsepursuavan iloinen ja kiukkuisen vastaanpaneva. Hymy on aina joko on- tai off-asennossa – ei mitään siltä väliltä. Loppua kohden Lulun yksinkertaisuus ja sinisilmäisyys alkavat jopa ärsyttää.

Lulu hiljentyy mistelinoksan ja kynttilän äärellä.

Näytöksen säestys oli virkistävän kokeellinen. Kolmen naisen laulusta ja muista äännähdyksistä koostuva säestys rakentuu perusteemoille, joita toistetaan ja varioidaan elokuvan mittaan. Usein teemat myös limittyvät toisiinsa luoden näin elokuvan tapahtumiin kiinnostavan ristivalotuksen. Kaikki säestyksen äänet eivät ole helppoja tai hauskoja tuottaa – kyse ei ole vähäpätöisestä hymistelystä, vaan äänimatosta, jossa on ruttuja, repeämiä ja puhkikuluneita kohtia. Pidin.

Pandoran lippaan loppu on täydellinen. Kun näemme Lulun viimeistä kertaa, hän hymyilee leveämmin kuin koskaan – ja silti tiedämme, ettei tarina pääty hänen kannaltaan onnellisesti. Alwa katoaa jokivarsikaupungin sumuisille kaduille autuaan tietämättömänä siitä, missä Lulu on. Viimeiset kohtaukset turhauttavat: niin paljon jäi sanomatta, niin paljon meni hukkaan. Samalla tiedämme, että enempää ei olisi voinut olla.

Kinokonserttisarja jatkuu vielä kahden elokuvan verran: tänään 29.1.2020 esitetään Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), huomenna 30.1. Villilintujen parissa (1927).

*****

Varjot menneisyydestä (1947) arvostelu – Hiton hyvää noiria

VARJOT MENNEISYYDEST poster
Varjot menneisyydestä (1947)

Yle Teeman Jacques Tourneur -putki päättyi pari viikkoa sitten Varjot menneisyydestä -elokuvaan (Out of the Past, Yhdysvallat 1947). Toisin kuin sarjan muut kolme elokuvaa (Kissaihmiset, Yö voodoo-saarella ja Paholaisen palvelija), Varjot menneisyydestä ei ole protokauhua, vaan puhdasverinen noir. Toteutuksesta huomaa, että Tourneur ei ole noiria ohjatessaan kaikkein omimmillaan, mutta ehkä hyvä näin. Varjot menneisyydestä ei toista lajityypin kaavoja orjallisesti, vaan tuo genreen jotain oikeasti uutta.

Jeff Bailey (Robert Mitchum) on muuttanut piskuiseen pikkukaupunkiin ja pistänyt pystyyn huoltoaseman. Jostain huoltsikan kulmilta on löytynyt hyvän perheen tyttö Ann (Viriginia Huston), jota Jeff on hyvää vauhtia viemässä alttarille. Pian kaupunkiin kuitenkin ilmestyy Jeffin vanha tuttava, joka tahtoo selvittää muutamia auki jääneitä asioita. Jeffin on pakko avautua nuorikolleen aiemmasta urastaan yksityisetsivänä ja toimeksiannosta, joka käänsi hänen elämänsä suunnan. Menneitä vuosia käydään läpi pitkässä takaumassa.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ jane greer robert mitchum
Greer ja Mitchum elokuvan promokuvassa. Tässä kiteytyy koko noir-genren sielu.

Takaumassa nähdään, kuinka Jeff saa alamaailman merkkimiehenä tunnetulta Whitiltä (Kirk Douglas) tehtäväkseen jäljittää Whitin (entinen) naisystävä Kathie (Jane Greer). Jeff löytääkin naisen suhteellisen helposti – ja rakastuu tähän. Toimeksianto jää täyttämättä, ja pupulaispari pakenee mustasukkaista Whitiä. Pari ei kuitenkaan voi pakoilla rikollispomoa ikuisesti.

Elokuvan viehätysvoima liittyy kahteen vastakohtapariin. Jeff ja huoltoasemalla työskentelevä, kuuromykkä nuorukainen (jolle ei ole suotu edes nimeä) edustavat kahta ääripäätä: Jeff on aktiivinen, aloitteellinen ja vikkelä liikkeissään, nuorukainen taas hiljainen, passiivinen ja toimissaan vakaa ja luotettava. Vaikka kuuromykkä poika esiintyy vain muutamassa kohtauksessa, on hän selvästi yksi elokuvan mielenkiintoisimpia hahmoja. Elokuvassa ei selitetä, miksi Jeff on palkannut huoltoasemalleen kuuromykän apupojan – aivan kuin kyse ei olisikaan mistään todellisesta henkilöhahmosta, vaan Jeffin oman psyyken osasesta.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ kid ann
Huoltoaseman hiljainen nuorukainen ja kiltti tyttö Ann.

Toisen vastakohtaparin muodostavat elokuvan naispäähenkilöt. Ann on uskollinen, hyväntahtoinen ja maanläheinen, Kathie taas diivamainen, ovela ja etäinen. Aluksi Ann vaikuttaa suhteellisen pitkäveteiseltä ja yksinkertaiselta hahmolta, Kathie puolestaan kompleksiselta ja kiinnostavalta. Osat kuitenkin vaihtuvat päikseen elokuvan mittaan: Kathien femme fatale -hahmo puretaan elokuvan mittaan aika tarkalleen osasiinsa, eikä hänessä ole elokuvan loppuun mennessä enää mitään kiinnostavaa. Hän on mikä on eikä muuksi muutu. Sen sijaan Annin hahmoa leimaa loppuun asti tietty salaperäisyys. Mikä saa hänet suhtautumaan Jeffiin niin ymmärtäväisesti ja anteeksiantavasti? Annin hahmossa on jotakin käsittämätöntä ja kaunista.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ whit jeff
Douglas ja Mitchum ovat lemppareitani oman sukupolvensa miesnäyttelijöistä. Kiva nähdä heidät kerrankin samassa elokuvassa.

Robert Mitchumin ja Kirk Douglasin näyttelijäntyötä on ilo katsella – kiva nähdä näitä miehiä elokuvassa pitkästä aikaa! Myös kuuromykkää nuorukaista näyttelevä Dickie Moore tekee työnsä hyvin.

En ole paneutunut noir-elokuviin erityisen syvällisesti, mutta tunnen lajityyppiä silti tarpeeksi hyvin tunnistaakseni erinomaisen noirin silloin kuin sellaisen näen – ja Varjot menneisyydestä totisesti on sellainen. Tällä kertaa en ole mielipiteineni yksin: esimerkiksi Robert Egbert luonnehtii elokuvaa ”yhdeksi parhaista film noireista”.

Varjot menneisyydestä on katsottavissa Yle Areenassa vielä parin viikon ajan.

*****