Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (1960) arvostelu

maurice zolotow marilyn monroe
Marilyn Monroen elämä (1960)

Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä on Hollywood-elämäkertakirjallisuuden kiistaton klassikko. Zolotowin teoksen asema perustuu sille, että se oli ensimmäinen varsinainen Monroesta kirjoitettu elämäkerta ja ainoa, joka julkaistiin ennen Monroen kuolemaa. Toisin kuin kaikki muut Monroe-elämäkerrat, se ei pääty Monroen kuolemaan, vaan hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa eli Sopeutumattomien jälkilöylyihin.

Tähän päivään mennessä Marilyn-elämäkertoja on julkaistu valtava määrä. Mikä Zolotowin teoksen arvo sitten on kaikkien maailman Marilyn-teosten joukossa? Vastaus on yksinkertainen: Zolotowin Marilyn ei ole itsemurhaaja eikä nuorena nukkunut. Hän tarkastelee Marilynia aikalaisenaan, tähtenä, jonka ura on jo kääntynyt laskuun ja joka pitää edelleen sitkeästi kiinni maineen nurkasta.

Juuri Zolotow asetti ne askelmerkit, joiden mukaan Marilynin elämää on myöhemmin kuvattu, ja Marilynin myöhemmät elämäkerturit ovat seuranneet Zolotowin esimerkkiä uskollisesti. Perusasiat ovat uudemmissa elämäkerroissa samat kuin Zolotowin teoksessa, mutta painotukset ovat muuttuneet. Esimerkiksi Marilynin kurjaa lapsuutta ja epävakaata äitiä on käsitelty tuoreemmissa teoksissa huomattavasti enemmän. Marilynin kuoleman jälkeen hänestä on tullut traagisempi ja surullisempi hahmo. Puheet Marilynin älykkyydestä ja kirjaviisaudesta ovat pääosin myöhempää perua, samoin kertomukset hänen lääke- ja päihderiippuvuudestaan.

Zolotowin elämäkerta, kuten tietääkseni myös kaikki Marilynin kuoleman jälkeen julkaistut elämäkerrat, on epävirallinen (unauthorized) teos; toisin sanoen sen julkaisuun ei ole pyydetty Marilynin lupaa, eikä Marilyn ole osallistunut teoksen kirjoittamiseen. Hyvä näin: viralliset elämäkerrat tuppaavat keskittymään kohteensa bränditietoisuuden kasvattamiseen ja markkinointiin. Epävirallisilla elämäkerroilla on ”lupa” esittää kohteensa myös vähemmän mairittelevassa valossa.

Zolotow käsittelee Marilynia teoksessaan suopeasti, muttei kritiikittä. Itse asiassa Zolotowin teoksessa kuvataan Marilynin löyhää työskentelymoraalia raadollisemmin kuin yhdessäkään toisessa lukemassani Marilyn-teoksessa. Hän tuo auliisti esille, kuinka vaikeaa Marilynin kanssa oli työskennellä ja kuinka Marilyn myöhästeli niin kuvauksista kuin muistakin tilaisuuksista. Marilynin patologisesta myöhästelystä on sittemmin tullut erittäin keskeinen osa hänen henkilökuvaansa.

Eräässä asiassa Zolotow onnistuu kenties paremmin kuin kukaan muu Marilynin elämäkertureista (ainakin paremmin kuin kukaan niistä, joiden teoksia olen itse lukenut): hän kuvaa Marilynin työskentelyä yksityiskohtaisesti ja elävästi. Zolotowin Marilyn on kuin höyryjuna, joka lähtee liikkeelle hitaasti ja vaivalloisesti – ja kun se kerran pääsee vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään. Myös Marilynin työskentely alkoi aina kankeasti, ja hänen ensimmäiset ottonsa olivat usein surkeita. Lämmittelyn jälkeen hän alkoi kuitenkin loistaa, ja parhaimmillaan hän oli kuvauspäivän loppupuolella, kun vastanäyttelijät ja koko muu tiimi oli jo väsähtänyt.

Zolotow ottaa Marilynin tarinan kertojana verrattain suuria vapauksia. Hänen kerronnassaan on romaanimainen ote: hän kuvaa tilanteita äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja esittää kirjan sivuilla dialogeja sanasta sanaan. Kyse on tietekin tulkinnasta; Zolotowin indikatiivissa esitettyjen kuvausten kontekstina on esipuheessa esitetty vastuuvapauslauseke: ”En ole keksinyt [tässä kirjassa esitettyjä dialogeja, toimintakohtauksia ja kuvauksia]. Ne perustuvat niihin osallistuneiden ihmisten haastatteluihin ja julkaistuun aineistoon.” On erikoinen ja mielestäni kyseenalainen ratkaisu muovata tällainen haastatteluihin perustuva materiaali romaanimaisten kohtausten muotoon. Kenties romaaneille ominaisen kerrontatyylin sekoittaminen elämäkertaan kuuluu laajemminkin tuon ajan kirjallisuuteen?

Marilyn Monroen elämän suomenkielinen käännös taitaa olla nykyään jo osa katoavaa kirjallista kerrostumaa. Ilmeisesti suomennoksesta on otettu vain yksi painos, vuonna 1964. Pari vuotta Marilynin kuoleman (joka tapahtui vuonna 1962) jälkeen markkinoilla oli jo melkoinen määrä hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia, eikä Zolotowin teoksen uusintapainokselle ilmeisesti ollut enää 60-luvun puolivälin jälkeen kysyntää.  – Itse löysin Marilyn Monroen elämän kirjaston varastohyllystä nuhjaantuneena ja rääkättynä. Valokuvaliitteestä puuttui ilmeisesti monta sivua. Noin huonokuntoista nidettä tuskin säilytetään enää montaa vuotta kirjaston varastossa. (Sinänsä kiva nähdä, että Marilynin elämäkerralle on riittänyt vuosien saatossa lukijoita; nykyään elämäkertateoksia tai oikeastaan mitään muitakaan kirjoja ei lainata ja lueta noin rupiseen kuntoon asti.)

Menettääkö suomalainen lukijakunta mitään, kun Marilyn Monroen elämän suomennos hiljalleen katoaa maan päältä? Kannattaako nykylukijan tarttua Zolotowin Marilyn-elämäkertaan? Riippuu lukijasta. Todelliselle Marilyn-entusiastille teos on pakollinen luettava – se kertoo paljon siitä, millaisena hahmona Marilynin aikaiset näkivät hänet. Suomennos on kuitenkin auttamatta vanhentunut. Tekstissä vilisee käännösvirheitä tai vanhentuneita ilmaisuja, kuten pakinoitsija (kun tarkoitetaan kolumnistia tai toimittajaa), seks-kone (!!!), probleema ja musical. Puutteistaan huolimatta Zolotowin teoksella on myös kiistattomia ansioita, ja soisin, että se vielä jonain päivänä tarjottaisiin uusille lukijoille nykyaikaisena, huoliteltuna käännöksenä. Vanhasta käännöksestä ei ole tässä vaiheessa mitään järkeä ottaa uusintapainosta.

En kuitenkaan suosittele aloittamaan Marilynin elämään tutustumista Zolotowin kirjalla, sillä Marilynista on kirjoitettu paljon kattavampia ja tasokkaampiakin elämäkertoja. Kehotan aloittamaan mieluummin esimerkiksi Anthony Summersin Jumalatar – Marilyn Monroe -teoksesta tai Joyce Carol Oatesin upeasta Blondi-tiiliskiviromaanista. Myös Norman Mailerin Marilyn: A Biography on kelpo teos tähän tarkoitukseen.

Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964)
Lukuhaasterasti: 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.).
Mistä peräisin: kirjastosta.

Eisenstein in Guanajuato (2015) arvostelu – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop

Ingrid Bergman – Omin sanoin (2015) arvostelu – Itsekäs akka vai rohkea edelläkävijä?

ingrid_bergman_omin_sanoin
Ingrid Bergman – Omin sanoin (2015)

Hyvät henkilödokumentit kertovat aina jotakin sekä siitä yksilöstä että maailmasta. Juuri tässä mielessä Ingrid Bergman – Omin sanoin  (Ruotsi 2015) on dokumenttina niin onnistunut: kertoessaan Ingrid Bergmanin yksilötarinaa se heijastelee myös elokuvamaailman laajempia kehityskaaria. Nähdäänpä elokuvassa myös häivähdys länsimaalaisen naisen asemassa 1900-luvun aikana tapahtuneesta muutoksesta.

Taisin hoksata vasta opiskeluvuosinani, että Ingrid Bergman on syntyjään ruotsalainen. Vaikka hänen puheessaan voi etenkin hänen varhaisimmissa Hollywood-elokuvissaan kuulla hailakan aksentin ja vaikka hänen nimensä on skandinaavinen, pidin Bergmania pitkään ehtana amerikkalaisena.

Bergmanin ura toistaa vanhaa, televisiosta tuttua kaavaa: yksinäinen orpotyttö jostakin maailman laidalta matkustaa Amerikkaan, ja hänestä tulee suuri tähti. Bergmanin lapsuus oli tosiaankin harvinaisen ankea. Hän eli käytännössä koko elämänsä ilman äitiään ja jäi orvoksi 15-vuotiaana. Spekuloida voi, kuinka voimakkaasti olematon äitisuhde ja yksinäinen lapsuus vaikuttivat Bergmanin luonteeseen, myöhempiin ihmissuhteisiin ja siihen, millainen äiti hänestä itsestään tuli.

INGRID-intermezzo
Ingrid Intermezzon (1939) testikuvauksessa.

Omin sanoin nojaa ennen kaikkea kahteen tietolähteeseen: Bergmanin päiväkirjamerkintöihin ja hänen läheistensä – ennen kaikkea neljän lapsensa – haastatteluihin. Molemmat päälähteet kertovat ujosta, mutta päättäväisestä ja rohkeasta naisesta. Mukana on valtava määrä liikkuvaa kuvaa Bergmanin elämän eri vaiheista. Dokumentin myötä selviää, että Bergman ei viihtynyt pelkästään kameran edessä, vaan kuvasi vapaa-aikanaan ahkerasti lähipiirinsä arkea.

Erityisesti nuoressa Bergmanissa kiteytyy oivallisella tavalla se, mitä tarkoitetaan fotogeenisyydellä. Intermezzon uudelleenfilmatisointia varten toteutetussa testikuvauksessa Bergman tulee esitelleeksi koko ilmaisukavalkadinsa peruskivet. Hänen kasvojensa ilmaisuvoima on käsittämätön. Kauneus on katoavaista, mutta kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia tuskin havaittavilla ilmeiden muutoksilla tuppaa pikemminkin kypsymään sitä mukaa, kun ikävuosia kertyy. En ole varma, tapahtuiko näin Bergmanin kohdalla – tässä suhteessa hän tuntuu olleen hämmästyttävän varhaiskypsä.

INGRID-kuvaa
Bergman oli uuttera amatöörikuvaaja.

Bergmanin hahmossa on erityisen kiinnostavaa ja myös tulenarkaa hänen asemansa naisena ja äitinä. Hänen esikoislapsensa Pia käytännössä kasvoi äidittä. Pia muistelee haastattelussa, että äiti tuli Hollywoodista aina vain vierailulle, ei koskaan jäädäkseen. Eräänä päivänä kävi ilmi, että äiti oli rakastunut italialaiseen elokuvaohjaajaan Roberto Rosselliniin eikä siis tulisi kotiin enää ollenkaan. (Kuinka Pian huoltajuuteen liittyvät asiat ovat käytännössä menneet ja pyrkikö Bergman saamaan tyttärensä huoltajuuden, sitä dokumentissa ei käsitellä.) Myös Bergmanin ja Rossellinin avioliitosta syntyneet kolme lasta saivat kokea hieman samankaltaisen kohtalon. Bergman ei suoranaisesti hylännyt lapsiaan, mutta kohteli heitä jokseenkin etäisesti ja epä-äidillisesti. Kun piti valita uran ja perheen väliltä, valitsi Bergman uran.

INGRID-lapset
Filmiperheen kasvatit: Isabella, Ingrid ja Roberto Rossellini nuorempi.

Bergmania paheksuttiin aikanaan valtavasti värikkään rakkaus- ja perhe-elämänsä vuoksi – eikä ihme, en itsekään osaa ihmeemmin arvostaa sellaista äitiä, joka ei välitä huolehtia äitiyteen liittyvistä velvoitteistaan. Toisaalta Bergmanin tapaus osoittaa, kuinka erilaiset säännöt asetamme miehille ja naisille. Miespuolinen tähti, joka tekee saman ratkaisun kuin Berman ja jättää lapsensa puolison kontolle keskittyäkseen uraansa, ei herätä oikeastaan minkäänlaista paheksuntaa.

Bergmanin tapaus sai minut pohtimaan, kuinka ristiriitaisesti asiaan suhtaudun. Toisaalta sukupuoliin liittyvät kaksoisstandardit ärsyttävät; toisaalta äiti, jonka tärkeysjärjestyksessä ura ja uusi rakkaus ajavat omien lasten ohi, ei ole mielestäni kovin kummoinen äiti. Kyllä, myönnän – näissä ajatuksissa on selvä ristiriita. En osaa päättää, onko Bergmania ratkaisujensa vuoksi pidettävä itsekkäänä akkana vai uudistusmielisenä edelläkävijänä. Tavallaan hän oli kumpaakin.

INGRID-syyssonaatti
Syyssonaatti (1978)

Bergman näytteli elokuvissa kuudella vuosikymmenellä. On jännittävää seurata, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat iän myötä. Bergman oli itse varsin tietoinen ulkonäöstään ja siitä, kuinka suuri ulkonäön merkitys on näyttelijöille – erityisesti naisnäyttelijöille. Ajan hammas tuodaan upealla tavalla esille dokumentin loppupuolella ikääntymistä ja ulkonäköä käsittelevässä katkelmassa: 24-vuotiaan rusoposki-Ingridin kasvoista leikataan yli 60-vuotiaan Ingridin meikittömiin kasvoihin.  Kun aika liitää yhden leikkauksen myötä eteenpäin yli 40 vuotta, on vaikutelma voimakas ja hämmentävä. Ruma Bergman ei ole kuusikymppisenäkään, mutta selvää on, että hän näyttää hyvin erilaiselta kuin Hollywoodiin saapuessaan. Minun mielestäni Bergman olikin upeimmillaan 63-vuotiaana Ingmar Bergmanin Syyssonaatissa näytellessään.

*****

Ingrid Bergman – Omin sanoin DVD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin BD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin VOD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin VOD HD @ Discshop